Perustettuani blogilleni Instagram-tilin kesän alussa ja astuttuani kirjagrammaajien upeaan maailmaan olen saanut aivan tolkuttoman paljon uusia kirjavinkkejä. TBR-listani Goodreadsissa vain kasvaa kasvamistaan! Tähän sopii kliseinen "liian vähän kirjoja, liian vähän aikaa "-lausahdus. Kirjagramista sain vinkin tämänkertaiseenkin kirjaan, Domenico Starnonen Kepposeen. Kirja oli jo valmiiksi lukulistallani, sitten kävin kirjastossa jonkin aikaa sitten ja näin sen hyllyssä. Valitsen kirjat yleensä kansien perusteella, joten kannella oli tälläkin kertaa vaikutusta, mutta myös sillä, että kirjaa oli joku kirjagramissa suositellut. Starnone oli minulle ennen tämän kirjan lukemista tuntematon kirjailija, mutta pikaisella googlettelulla selvisi, että hänhän on yksi italialaisen nykykirjallisuuden tunnetuimmista nimistä. Kiinnostaisi kyllä lukea enemmänkin hänen teoksiaan, mutta kuten sanottua, TBR-listani on jo nyt pullollaan toinen toistaan kiinnostavampia kirjoja. Ehkä joskus.

Vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa tämä tulee kohtaan 37: Henkilön työ on tärkeä tarinassa, sillä päähenkilö Daniele on tunnettu kuvittaja ja pohtii kirjassa paljon työtään. Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -lukuhaasteessa (1.5.-31.8.2021) tämä tulee ruutuun kirja kirjoitettu muulla kuin äidinkielelläsi, se kun on alun perin kirjoitettu italiaksi. #rakkaudenpaloalukuhaaste
 

Kepponen / Scherzetto

WSOY

suom. 2019

237 sivua

Daniele Mallarico on menestynyt kuvittaja, jonka maine on jo alkanut hiipua. Kun tytär pyytää häntä hoitamaan nelivuotiasta Mario-poikaa muutamaksi päiväksi, Daniele suostuu vastahakoisesti: terves ei ole entisellään, ja töitäkin olisi. Mario osoittautuu pikkuvanhaksi, energiseksi ja lahjakkaaksi pojaksi, joka ei päästä isoisäänsä vähällä. Kaksikon välillä kipunoi ja leiskuu, ja vähitellen leikki muuttuu kahden kovin eri-ikäisen miehen kaksintaisteluksi. (osa takakansitekstistä)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Hänen elimistönsä oli vielä niin pieni, mutta kätki jo silti sisäänsä kokonaisen universumin, sana-avaruuden. Hän liitti sanat toisiinsa tavalla, joka loi harhan, että hän käsitti täydellisesti niiden merkityksen, vaikka ei tosi asiassa käsittänyt mistään mitään. Sama juttu kaikilla muillakin elämänalueilla. (s. 153)

Italialainen kirjallisuus on minulle tuntematonta aluetta. Siksi olikin hauskaa lukea vaihteeksi jotakin italialaista. Kiinnostukseni Starnoneen heräsi tämän kirjan myötä, sillä mielestäni hän kirjoittaa huikean hienosti. Kepponen kertoo ikääntyneestä kuvittajasta, 75-vuotiaasta Daniele Mallaricosta, joka asuu Milanossa ja työskentelee yhä vimmaisesti. Työ on aina ollut Danielelle tärkeää, mutta hän on myös aina ollut todella ankara itseään kohtaan. Danielen matematiikanprofessori-tytär Betta pyytää isäänsä nelivuotiaan Mario-poikansa lapsenvahdiksi Napoliin, kun on lähdössä miehineen konferenssimatkalle. Ikääntymistä ja vanhentumista vastaan taisteleva Daniele saa uutta puhtia nelivuotiaasta Mariosta, mutta tulee samalla tajunneeksi aikansa ja taitojensa rajallisuuden.

Starnonella on hyvin elämänmakuinen tapa kirjoittaa. Kepposessa hän kuitenkin pohtii myös abstrakteja asioita: elämän alkulähteitä, ihmisen perimää, lahjakkuuden käsitettä ja pienen pojan mieltä. Tällainen pohdinta sopii teokseen yllättävän hyvin. Kirjassa ei oikeastaan tapahdu muuta kuin menneiden muistelua, nykyisyyden pähkäilyä sekä vanhan miehen ja pikkupojan yhteiseloa, mukaan lukien Danielen syvälliset mielensisäiset pohdinnat, mutta se ei ole lainkaan pitkäveteinen. Pidän arjen- ja elämänmakuisista kertomuksista, joissa on ripaus korkealentoisuutta.

Ihailin lukiessani sitä, miten hyvin romaanista välittyy Starnonen eletty elämä. Hänkin on jo vanha mies päähenkilönsä tavoin, syntynyt niinkin kauan sitten kuin vuonna 1943, joten hän on nähnyt jo paljon elämää. En muista lukeneeni pitkiin aikoihin kirjaa, jonka päähenkilönä olisi vanha mies, joten tämä oli raikas ja tervetullut tuulahdus. En juurikaan osaa samaistua katkeroituneeseen vanhukseen, mutta asetuin suurella mielenkiinnolla hänen saappaisiinsa, mitä helpotti minä-muotoinen kerronta. Vanhan miehen silmin kaikki näyttää niin erilaiselta. Tulin todella monta kertaa lukiessani ajatelleeksi elämän rajallisuutta ja vanhenemista. Toisaalta säälin päähenkilö-Danielea, toisaalta pidin häntä hellyyttävänä vaarina. Hänen mietteensä lahjakkuuden illuusiosta ovat mielenkiintoisia ja surullisia mutta kauniita. Koko ikänsä Daniele on kuvitellut olevansa lahjakas, koska hänen ympäristönsä on antanut ymmärtää niin. Vasta vanhalla iällä Daniele tajuaa, ettei ole koskaan ollut mitenkään erityinen. Vanhuksena se korostuu, kun hänen käsiensä voima ja koordinaatio alkavat hiipua.

Ei johtunut pelkästään kirurgisesta toimenpiteestä, että energia oli viime kuukausien aikana ehtynyt ruumiistani. Ruumiini oli aina ollut tyhjä, aina varhaisnuoruudesta, lapsuudesta, syntymästäni saakka. Olin erehtynyt itsestäni, minusta oli jääräpäisyyttäni kehittynyt jotakin sellaista, mihin minulla ei ollut ollut edellytyksiä. Toki olin paiskinut kovasti töitä ja ollut onnekas. Lapsuuden kehuja oli seurannut suopea vastaanotto ja huomattava menestys. Mutta minulla ei ollut avuja, olin ontto, eikä siihen ollut mitään sanomista. Kuilu ei avautunut parvekkeen kaiteen takana, kuilu ammotti minun sisälläni. (s. 174)

Pidin myös siitä, miten Daniele näkee haamuja ja karmivia näkyjä tyttärensä kodissa, joka on myös hänen lapsuudenkotinsa. Kauhuelementit vetoavat minuun aina. Se, miten aavemainen tunnelma kodissa on, varsinkin Danielen ollessa siellä kahdestaan Marion kanssa, imaisi mukaansa. Myös kirjan loppuosa, jossa Mario lukitsee Danielen vahingossa parvekkeelle, sai minut haukkomaan henkeä. Raivostuin joka kerta, kun Daniele ei onnistunut houkuttelemaan oikuttelevaa pikkupoikaa avaamaan ovea tai kutsumaan apua. Kerronnasta välittyi niin hyvin Danielen ahdistus ja pelko. Tässäkin kohtaa päähenkilön vanhuus ja eletty elämä tosin korostuvat, sillä hän suhtautuu tilanteeseen lopulta todella tyynesti. Minä menisin todennäköisesti hirveään paniikkiin ja saisin varmaan jonkin paniikkikohtauksen. Olin suunnattoman helpottunut, kun kaikki päättyi hyvin.

Lopuksi: suosittelenko?

Kepponen on lyhyt romaani, mutta kirjaa ei pitäisi koskaan tuomita kannen tai paksuuden perusteella. Se on kaunis kuvaus vanhasta miehestä, joka hoitaa muutaman päivän ajan tyttärenpoikaansa ja tulee pohtineeksi elettyä elämäänsä aivan uusista näkökulmista. Suosittelen sinulle, joka kaipaat lyhyttä mutta ajatuksia herättävää luettavaa alkusyksyysi.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.