26542997._UY462_SS462_.jpg

 

Tämänkertainen kirja on jälleen peräisin avomieheni vanhempien kirjahyllystä. Hänen äitinsä pitää rakkaushömpästä, samoin minä, joten tämä kirja valikoitui luettavakseni. Kansikin on todella viehättävä. Iloinen yllätys oli, että kannen koira ei ole vain kansikuvittajan taiteellinen näkemys, vaan liittyy oikeasti kirjan tapahtumiin! Kyseessä on siis Lucy Dillonin Ikuisen onnen salaisuus. Dillonilta on ilmestynyt useita romaaneja, varhaisin vuonna 2010, mutta aloitin tämän minulle uuden kirjailijan kohdalla tahattomasti uusimmasta teoksesta. Ajattelin kyllä tulevaisuudessa lukea myös muita hänen kirjojaan. Tämä teos istuu Helmet-lukuhaasteen 2020 haastekohtaan 16: Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli. Tarinassa on nimittäin mukana kirjakauppa ja kirjoja rakastava päähenkilö. Jokaisen luvun alussa on tarinan kirjakauppaan ja/tai sen nettisivuille tehty kirjasuositus joltakulta kirjan henkilöhahmoista, joten tässä romaanissa korostuu useammankin eri kirjan rooli!

 

Ikuisen onnen salaisuus / The Secret of Happy Ever After

Gummerus

2015

489 sivua

 

Michelle ei usko satuihin. Uudella paikkakunnalla hän on taas kerran aloittanut alusta ja luotsaa nyt menestyksekkäästi sisustuskauppaa. Kun hän päättää ottaa vastuulleen myös hylätyn kirjakaupan, hän tietää juuri sopivan henkilön kauppaa hoitamaan.

Kirjoja rakastavalle Annalle uusi työ on unelmien täyttymys ja sopiva pakopaikka kolmen vaativan lapsipuolen luota. Hänen unelmiensa parisuhde ei kaikesta huolimatta ole täyttänyt hänen toiveitaan. Onneksi on olemassa kirjat, joihin Anna turvautuu halutessaan kokea taas yhden onnellisen lopun.

Kun Michellen menneisyys alkaa uhata nykyhetkeä ja Annan perhe-elämään tulee uusia kupruja, heidän kirjoista löytämänsä viisaus ja rohkaisu auttavat ystävyksiä eteenpäin ehkä jopa elämään elämänsä onnellisina loppuun saakka. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

”– – Kerro uudesta liikkeestäsi. Mikä sen nimeksi tulee?”

”En ole vielä päättänyt.” Michelle tunsi Annan kiinnostuksen valokeilan kääntyvän itseensä ja innostui jälleen liikkeestään. Kalaisa haju pyyhkiytyi pois hänen mielestään. ”Sen pitäisi olla jotenkin… lohdullinen ja hitusen maaginen. Iloinen. Onko ehdotuksia?”

”Home Sweet Home, oma koti kullan kallis. Sitähän me kaikki tavoittelemme.” Anna hymyili ja työnsi kakkulautasta kohti Michelleä. ”Auta minua tuhoamaan tämä. Siinä on puolet vähemmän rasvaa, jos syömme sen kahdestaan.” (Ikuisen onnen salaisuus, 20)

 

Ikuisen onnen salaisuus kertoo kahdesta 31-vuotiaasta naisesta, Michellestä ja Annasta. Michelle muuttaa uudelle pikkupaikkakunnalle pakoon ahdistelevaa ex-miestään ja traumaattista menneisyyttään ja perustaa sisustuskaupan nimeltä Home Sweet Home. Pian hän tapaa Annan, suurisydämisen kirjastonhoitajan, jolla on omat huolensa kolmesta tytärpuolesta, miehestä ja dalmatialaisesta koostuvan perheensä kaitsemisessa. Anna haaveilee vauvasta ja rakastaa lukemista, ja Michelle värvää hänet sisustusliikkeen naapurista vuokraamansa kirjakaupan johtoon. Turhantarkka myyntinainen ja lukutoukka ystävystyvät, mutta joutuvat törmäyskurssille, kun Annan perheessä alkaa tapahtua ja Michellen on pakko palata salattuun menneisyyteensä.

Kirja vihjaa paitsi erittäin vahvasti nimellään, myös takakansitekstillään romanttiseen hömppään, joten odotukseni eivät olleet hirveän korkealla. Olen kuitenkin viime aikoina lukenut paljon romaaneja, jotka ovat yllättäneet positiivisesti, ja tämä kirja lukeutuu samaan joukkoon. Suurin yllätys oli Anna, jonka tilanne on monimutkainen: hän on mennyt naimisiin itseään vanhemman Philin kanssa, ja mukana ovat tulleet paitsi Philin kolme tytärtä Becca, Chloe ja Lily, myös dalmatialaiskoira Pongo ja Philin ex-vaimo Sarah, joka on jokapäiväinen osa tytärtensä elämää niinkin kaukaa kuin Atlantin toiselta puolelta. Anna on haaveilija ja romantikko, stereotyyppinen rakkausromaanien naispäähenkilö, mutta mielenkiintoisen säväyksen hänen elämäänsä tuo uusperheen arki, jota hän yrittää pyörittää. Anna haaveilee vauvasta ja surkuttelee sitä, miten Philin tyttäret ovat vain hänen tytärpuoliaan ja kohtelevat häntä siksi etäisesti. Pidin aivan valtavan paljon siitä, että perinteisen ydinperheen tai sinkkutalouden sijasta kuvataan uusperhettä, mikä oli kivaa vaihtelua. Lukiessani tunsin suorastaan raastavaa myötätuntoa Annaa kohtaan, ja mietin usein, kuinka rohkea ja vahva nainen hän on hoitaessaan toisen naisen lapsia.

Annasta ja Michellestä pidin enemmän Annasta, sillä samaistun häneen enemmän siinä suhteessa, että hän rakastaa lukemista ja kirjoja, haaveilee vauvasta ja tahtoo lukea lapselleen ääneen kirjoja. Michelleen samaistun pikkutarkkuudessa, mutta siihen yhtäläisyydet jäävät. Michelle on pettynyt rakkaudessa, vihaa miehiä ja omaa suuren salaisuuden, ja nämä kaikki seikat tekevät hänestä hieman ärsyttävän. En ole koskaan pitänyt naispäähenkilöistä, jotka suhtautuvat miehiin kalseasti ja esittävät, etteivät tarvitse miehiä, vaan ovat itsenäisiä ja onnellisia ilman miestä (mikä ei ole kuitenkaan totta).

 

Sehän oli itsestään selvää: Annalla oli valtavasti kokemusta kirjoista ja mikä tärkeintä, hän rakasti niitä yli kaiken. Hän suorastaan heräsi eloon päästessään puhumaan romaaneista ja sanoista ja tarinan taiasta ja blaa blaa blaa. Anna puhaltaisi kirjakaupan henkiin intohimollaan, aivan kuten Michellen oma sisutushimo oli saanut Home Sweet Homen kukoistamaan. (Ikuisen onnen salaisuus, 84)

 

Pidin paljon kirjakauppa- ja lukemisteemasta. Myös kirjassa esiintyvät koirat ovat hellyyttävä yksityiskohta. Mistä en pitänyt, oli ainakin Michellen ja Roryn päätyminen yhteen, mikä on todella ennalta-arvattava juonenkäänne. He eivät mielestäni sovi yhteen edes kirjan lopussa, kun Michelle on muuttunut rennommaksi. Rory symboloi tietysti vapautta ja uutta alkua sekä lopullista eroa kamalasta exästä, mutta hän ja Michelle paritetaan teoksessa mielestäni väkisin. En myöskään tykännyt lopusta. Philillä ja Annalla on paljon riitoja vauvasta ja Beccan raskaudesta ja he ovat eron partaalla, mutta loppukohtauksessa Phil tyttärineen järjestää Annalle jouluyllätyksen ja äkkiä kaikki onkin hyvin. Kirjan nimestä osasin päätellä, että loppu on onnellinen, mutta olisin pitänyt enemmän realistisemmasta lopusta, jossa Phil ja Anna eroavat. Heidän päätymisensä takaisin yhteen tuntui väkisin pakotetulta, olkoonkin, että heidän rakkautensa ei ollut sammunut missään vaiheessa. Phil kertoo syyksi epäröintiinsä sen, ettei koe olevansa hyvä isä, mutta mielestäni aiemmin kerrottu syy siitä, että hän on jo kasvattanut kolme tytärtä ja tahtoisi viettää hiljaista loppuelämää, kuulostaa järkevämmältä.

 

Lopuksi

 

Ikuisen onnen salaisuus tarjoaa lukijalle taatun onnellisen lopun. Se ei kuitenkaan kliseisestä nimestään huolimatta ole täynnä pelkkiä kliseitä (vaikka muutama mahtuukin mukaan), vaan tarjoilee myös yllättäviä juonenkäänteitä. Ennen onnellista loppua ja ikuista onnea päähenkilöt kokevat paljon kuoppia ja vastoinkäymisiä, ja lopulta onnellinen loppu tuntuukin hieman pakotetulta, mutta yhtä kaikki pidin tästä kirjasta ja suosittelen varsinkin koiranystäville, lukemista rakastaville ja, no, kaikille naisille!