Vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteen kohta 26: Kirjailijan sukunimi alkaa kirjaimella X, Y, Z, Å, Ä tai Ö on tuottanut minulle päänvaivaa. Mikään parinkymmenen kirjan mittaisen lukulistani kirjoista ei sopinut tähän kohtaan, joten marssin jälleen kirjastoon. Pyörittyäni hyllyjen välissä aikani tartuin osin pakosta, osin mielenkiinnosta latvialaisen Māra Zālīten omaelämäkerralliseen proosateokseen Viisi sormea. Aakkosten loppupuolen hyllyllä oli lähikirjastossani suppeaakin suppeampi valikoima, joten jouduin astumaan ulos lukemismukavuusalueeltani. Tämä olisi sopinut myös kirjaksi, joka käsittelee minulle tuntematonta aihetta, Siperian kyydityksiä ja Latviaa neuvostovallan aikana, mutta halusin epätoivoisesti täyttää lukuhaasteen kohdan 26, joka on ollut minulle vaikeimpia.

 

Viisi sormea / Pieci pirksti

Arktinen banaani

2018

348 sivua

 

Omaelämäkerrallisessa romaanissaan Viisi sormea Mara Zālīte kuvaa kyyditetyn perheen kotiinpaluuta sekä latvialaisen maalaiskylän elämää lapsen silmin. Viisivuotiaan pikkutytön maailmassa moni asia hämmästyttää ja kummastuttaa. Miksi vanhemmat jähmettyvät uuden matkustajan tullessa junavaunuun? Miksi Siperiasta ei saa sanoa sanaakaan? Miksi lantakasasta löytyy nahkakantisia kirjoja?

Zālīte esittelee kirjavan tyyppigalleriansa rakentamalla tehokkaita kohtauksia näytelmäkirjailijan ammattitaidolla, synkistelemättä ja huumoria viljellen. Elämäniloisen ja uteliaan pikkutytön kautta avautuvat neuvostoajan maalaiskylän sosiaaliset valtasuhteet. Lapsen katse on vilpitön, lahjomaton ja tarkka. Kerronta on kursailematonta, dialogi hykerryttävää. Rivien väliin kätkeytyy riipaisevia ihmiskohtaloita, joiden karmaisevat käänteet jysähtelevät  täsmäiskuina aikuisen lukijan tajuntaan. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Jotta äidin rintoihin nousisi maito, piti lausua nämä sanat: tule maito Jelgavasta, tule maito Liepajasta, tule maito Riiasta, tule maito kaikista järvistä, tule maito kaikista joista, kaikista lähteistä joka suunnasta!

Kun Laura syntyi, kukaan ei lausunut näitä sanoja, sillä liian kaukana Siperian parakista olivat Jelgava, Liepaja ja Riika, liian kaukana olivat järvet, joet ja lähteet. (Viisi sormea, 20-21)

 

Zālīte kirjoittaa omakohtaisista kokemuksistaan 1900-luvun latvialaisten kyydityksistä Siperiaan ja kotiinpaluusta. Tarina alkaa siitä, että päähenkilö, viisivuotias Laura-tyttö (joka muistuttaa varmasti kaikin puolin Zālītea itseään), on matkalla junalla Siperiasta kotiin Latviaan. Kotiin, jota hän ei ole koskaan nähnyt, sillä hän on syntynyt Siperian parakissa, viidenkymmenen asteen pakkasessa. Äiti ja isä ovat vain hieman yli parikymppisiä, ja kummankin vanhemmat ja sisarukset on tapettu. Perhe asettuu asumaan äidin isovanhempien luokse äidin lapsuudenkotiin, joka on muuttunut viime näkemästä. Koko Latvia on muuttunut. Laura on kuitenkin lumoutunut päästessään kotiin, sillä hänelle Latvia näyttäytyy kauniina.

Toivoin, että kirjassa olisi kerrottu enemmän parakkielämästä Siperiassa. Siperiaan päästään kuitenkin vain Lauran lyhyissä muisteluissa, sillä äiti ja isä ovat kieltäneet häntä puhumasta Siperiasta. Suurimman osan ajasta seurataan Lauran kommelluksia ja leikkejä. Arkea varjostaa kuitenkin äidin suru siitä, että lapsuudenkoti on köyhtynyt ja turmeltu, sekä isoisä, joka makaa vain sängyssä ja odottaa kuollutta poikaansa kotiin. Laura on utealias lapsi, joka kuuntelee tarkkaavaisesti aikuisten keskusteluja niistä mitään ymmärtämättä.

 

– Älä puhu pahaa Latviasta! Laura pysähtyy ja huutaa äidille. Laurallakin alkaa kärsivällisyys loppua! Laurakin voi olla hirveän vihainen! Onko se Latvian syy, että myyjättärellä on likainen esiliina? Onko se Latvian syy, että myyjätär on noita-akka?

Lauran täytyy olla kovana, onhan jonkun puolustettava Latviaa. Siperiassa kukaan ei puhunut pahaa Latviasta. Kun sinne vain pääsisi! Jospa oltaisiinkin Latviassa! Latvia on niin kaunis, Latvia on niin rakas! Ilman Latviaa oltiin kuolla. Mutta nyt? Tuo ei ole hyvä eikä tämä! Lauran on oltava vahva, hän ei vain pysty pidättelemään itkua. Ei äitikään.
(Viisi sormea, 95-96)

 

Mielestäni kirja alkoi mielenkiintoisesti, mutta tarkat kuvaukset Lauran leikeistä ja pahanteosta Latviaan pääsyn jälkeen pitkästyttivät pidemmän päälle. Useaan otteeseen toivoin, että Laura olisi vanhempi ja ymmärtäisi enemmän aikuisten puheita, sillä viisivuotiaan mielessä oudot sanat ja sanonnat saavat vain mielikuvituksen laukkaamaan mitä oudoimpia reittejä. Teoksessa on myös surullinen tuntu alusta loppuun, sillä kuolemaa ja muutosta on niin paljon ilmassa, että se vaikuttaa väistämättä kaikkiin ihmisiin. Lauran vanhemmat ovat kovin nuoria ja selvästi tahtoisivat tehdä kaikkea muuta kuin huolehtia lapsesta. He eivät oikein osaa kasvattaa Lauraa. Sata viimeistä sivua heitä ei enää edes kuvata, he katoavat mystisesti kuin tuhka tuuleen, kun isoäiti alkaa huolehtia Laurasta.

Teos onnistui kyllä myös viihdyttämään. Toisinaan, kun Laura joutuu pulaan esimerkiksi pudotessaan kaivoon tai syötyään kipsiä, tuntui viihdyttävältä lukea, miten vanhemmat ja isovanhemmat repivät hiuksia päästään. Tämä muistutti minua L. M. Montgomeryn Annasta. Toisaalta se myöskin turhautti, miten isoäidillä ei ole aikaa katsoa Lauran perään ja vanhempia ei kiinnosta, minkä vuoksi Laura joutuu usein pulmatilanteisiin.

 

Lopuksi

 

Viisi sormea on omaelämäkerrallinen romaani, joka kertoo erään latvialaisperheen kotiinpaluusta Siperiasta. Laura on hauska päähenkilö ja hänen kommelluksistaan lukee mielellään, mutta Zālīte kuvaa 1950-luvun latvialaista arkea realistisesti ja kaikkea muuta kuin kaunistellen. Henkilöhahmot ovat aitoja, eikä kuolemaa ja elämän rumuutta pääse pakoon vaikka katsookin maailmaa viisivuotiaan tytön silmin. Lukukokemus olisi voinut olla järisyttävämpi, jos Siperia-osuutta olisi venytetty pidemmäksi, sillä tällaisenaan se jättää hieman kylmäksi, vaikka onkin ajatuksia herättävä tarina.