20220805_140120.jpg


Luin Jodi Picoultin Sisareni puolesta ensimmäisen kerran lukiossa noin kuusi vuotta sitten. Suoritin äidinkielen lukudiplomia, ja kyseinen teos oli yksi listan kirjoista. Se teki minuun vaikutuksen jo silloin. Tämän vuoden Helmet-lukuhaasteessa on haastekohta 35: Kirjassa on oikeudenkäynti, jota pohtiessani muistin, että tässä kirjassa oikeastaan koko tarina kietoutuu oikeudenkäynnin ympärille. Päätin siis lukea sen uudelleen ja sijoittaa sen haasteeseen. Ensimmäisestä lukukerrasta oli onneksi kulunut jo niin kauan, etten muistanut kirjasta muuta kuin loppuratkaisun.

 

Sisareni puolesta / My sister's keeper

Karisto

suom. 2006

480 sivua

 

Kolmetoistavuotias Anna ei ole sairas, vaikka verensiirrot ja leikkaukset ovat hänen arkeaan. Niillä ei kuitenkaan hoideta häntä vaan isosisko Katea, joka taistelee harvinaista leukemian muotoa vastaan. Anna itse sai alkunsa koeputkessa, kun perheeseen kaivattiin Katen kanssa geneettisesti yhteensopivaa lasta. Anna ei ole koskaan kyseenalaistanut asemaansa isonsiskon kudos- ja solupankkina... ei ennen kuin nyt. Anna tekee ratkaisun, jota useimmat pitäisivät ennenkuulumattomana. Hänen päätöksensä uhkaa repiä perheen hajalle ja koitua kohtalokkaaksi rakkaalle sisarelle. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

En ole itse sairas, mutta voisin yhtä hyvin olla. Olen syntynyt vain ja ainoastaan solupankiksi Katelle. Nytkin jossain tehdään minua koskevia merkittäviä päätöksiä ilman, että kukaan vaivautuu kysymään mitään siltä ihmiseltä, jolla luulisi olevan ensimmäinen oikeus ilmaista kantansa. (s. 29)

 

Fitzgeraldien perheeseen kuuluvat Sara ja Brian sekä heidän kaksi lastaan, Jesse ja Kate. Katella todetaan jo kaksivuotiaana aggressiivinen verisyöpä. Selviytyäkseen Kate tarvitsee verisoluja geneettisesti yhteensopivalta luovuttajalta. Veli Jesse osoittautuu sopimattomaksi luovuttajaksi, ja kun lääkärit heittävät ilmoille ajatuksen, että tulevat sisarukset voivat olla sopivia luovuttajia, Sara ja Brian päättävät hankkia koeputkihedelmöityksellä vielä yhden lapsen. Anna joutuu vuosien mittaan luovuttamaan sisarelleen verisoluja ja luuydintä, ja kun hän on 13 ja Kate 16, Katen munuaiset alkavat pettää. Uutta munuaista pyydetään tietenkin Annalta. Teini-ikää lähestyvä Anna, joka on elänyt koko ikänsä siskonsa varjossa ja tämän ehdoilla, päättää, että nyt on hänen aikansa tulla huomatuksi. Hän haastaa vanhempansa oikeuteen ja anoo lääketieteellistä itsemääräämisoikeutta. Asianajajakseen hän valitsee Campbell Alexander -nimisen kuuluisan asianajajan, joka joutuu uransa kinkkisimmän tapauksen eteen. Perheoikeudessa hän puolustaa 13-vuotiasta tyttöä, ja vastapuolen, Fitzgeraldien perheen, asianajajana toimii tytön oma äiti.

Kuten sanottua, muistan tämän romaanin tehneen vaikutuksen minuun jo vuosia sitten. Nyt se teki, jos mahdollista, vieläkin suuremman vaikutuksen. Nyt vanhempana luin romaanin enemmän ajatuksella ja kiinnitin enemmän huomiota kaikkiin henkilöhahmoihin ja heidän motiiveihinsa. Pakkoa sanoa, että tämä on todella hieno romaani. Lähestymistapa aiheeseen on ainutlaatuinen, sillä vaikka keskiössä on syöpää sairastava teinityttö (tätä voi verrata esimerkiksi John Greenin Tähtiin kirjoitettuun virheeseen, josta muuten myös pidin), hän ei kuitenkaan ole päähenkilö. Päähenkilönä on hänen sisarensa, joka painii vaikeiden eettisten kysymysten kanssa. Kuten olettaa saattaa, aluksi sekä lukija että muut henkilöhahmot pitävät Annan päätöstä haastaa vanhempansa oikeuteen vain teinitytön oikutteluna. Taustalla on kuitenkin paljon enemmän, ja se on se tämän kirjan suola.

 

Mitä jos olisin itse sairas? Mitä jos Katea pyydettäisiin tekemään tämä sama? Mitä jos luuydin tai veri tai jokin muu sittenkin toimisi ja tämä piina päättyisi? Mitä jos jonain päivänä muistelisin tätä aikaa hyvillä mielin syyllisyyden sijasta? Mitä jos en tuomarin mielestä olekaan oikeassa?

Mitä jos oikeasti olen väärässä?

En osaa vastata yhteenkään näistä kysymyksistä. Se on selvä merkki siitä, että olen kasvamassa aikuiseksi, olenpa valmis tai en. (s. 346)

 

Pidin siitä, että vaikka keskipiste on Anna, kirjan lukuja on kirjoitettu myös muiden henkilöhahmojen näkökulmasta. Lukija pääsee seuraamaan tapahtumia niin Katen, Saran, Brianin, Jessen, asianajaja Campbellin kuin oikeusavustaja Juliankin näkökulmasta. Aluksi pohdin, oliko näin monen näkökulman esiin nostaminen tarpeellista, mutta se toi kyllä paljon syvyyttä tarinaan. Tylsimpinä koin ehkä Jessen näkökulmasta kerrotut luvut, mutta nekin ovat osa kokonaisuutta. Myös Jesse tuntee Annan tavoin olevansa näkymätön ja Katen varjossa. Yrittäessään epätoivoisesti saada huomiota Jesse ajautuu rikosten polulle ja sytyttelee tahallaan tulipaloja ympäri kaupunkia. Hänkin on omalla tavallaan traaginen hahmo. Omana sivujuonteenaan kuvataan Campbellin ja Julian suhdetta. He ovat vanhoja tuttuja, lukioaikaisia heiloja, joita vanha suola alkaa janottaa. Hieman ennalta-arvattavaa joo, mutta toimivaa, ja toi taas osaltaan omanlaistaan syvyyttä tarinaan.

Huomasin ahmivani tätä romaania luku luvun jälkeen suurella mielenkiinnolla. Toisin kuin Tähtiin kirjoitettu virhe ja moni muu sairaista teini-ikäisistä kertova romaani, joka keskittyy sairaan henkilöhahmon ympärille, tässä lähestymistapa aiheeseen tuntui niin erilaiselta ja jaksoi siksi kiinnostaa. Koin lukiessani monia tunteita ärtymyksestä sääliin, turhautumiseen, suruun ja hämmennykseen. Pohdin useammin kuin kerran, mitä itse tekisin, jos joutuisin samankaltaiseen tilanteeseen. Vastaus on, etten todellakaan tiedä. Näin suuria päätöksiä ei kenenkään pitäisi joutua tekemään, mutta epäreilu elämä heittää joidenkin oikeidenkin ihmisten tielle tällaisia asioita...

Teoksen loppuratkaisun muistinkin jo, mutta se tuntui silti yhtä pahalta kuin ensimmäisellä lukukerralla. Oikeusjuttu kääntyy lopulta Annan hyväksi ja hän saa toivomansa lääketieteellisen itsemääräämisoikeuden. Sitten kohtalon oikusta Anna joutuu auto-onnettomuuteen matkalla sairaalaan Katea tapaamaan, ja hänet julistetaan aivokuolleeksi. Murtuneet vanhemmat joutuvat irrottamaan hänet hengityskoneesta ja päästämään hänestä irti. Vaikka loppu tuntui (ja tuntuu) pahalta, on se mielestäni surullisella tavalla kaunis. Epäreilu ja kauhea, mutta kaunis, aivan kuten Jojo Moyesin romaanissa Kerro minulle jotain hyvää. En pitänyt sitä parhaana mahdollisena loppuratkaisuna, mutta jotenkin silti juuri tähän kirjaan ja sen tarinaan sopivana päätöksenä kaikelle.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Sisareni puolesta on todella hieno ja ajatuksia herättävä romaani. Se kumpuaa kirjailijan omista kokemuksista, mikä ehkä selittää sen, että se on niin uskottava ja upea. Tunteikas, surullinen, kaunis kirja, joka vain parani tällä toisella lukukerralla. Suosittelen tätä kaikille, jotka vain traagisia, elämänmakuisia kirjoja kestävät lukea.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.