20220319_110208.jpg

 

Onpa ihanaa, kun luonto alkaa pikkuhiljaa heräilemään talven jälkeen kevääseen ja pian on jo huhtikuu! Kevät on yksi lempivuodenajoistani. Rakastan seurata luonnon virkoamista ja lumien sulamista. Kate Mortonin Hylätty puutarha on ollut lukulistallani jo jonkin aikaa, ja se tuntui juuri sopivalta kirjalta kevättä ja kesää edeltävään iloiseen mielialaan, joka on vallannut minut. Innostuin tuossa yhtenä päivänä myös kokeilemaan leivonnassa elintarvikeväriä ja tein suloisen vaaleanpunaisen kääretortun, joka näkyy kuvassa. Vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteessa Mortonin kirja sujahtaa kohtaan 36: Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Historiallisessa lukuhaasteessa se täyttää ruudun "1900-luku".

 

Hylätty puutarha / The Forgotten Garden

Bazar

suom. 2014

669 sivua

 

On vuosi 1913. Britanniasta viikkokausia matkannut laiva saapuu Australiaan pieni Nell-tyttö kannellaan. Salaperäinen nainen, joka kutsuu itseään Kirjailijattareksi, on luvannut pitää hänestä huolta, mutta tämä on kadonnut jäljettömiin. Tullessaan täysi-ikäiseksi Nell saa tietoonsa salaisuuden, joka muuttaa hänen elämänsä suunnan. Vuosikymmeniä myöhemmin Nell lähtee etsimään totuutta Englannista, Cornwallin tuuliselta rannikolta ja saapuu Blackhurstin kartanoon, jonka joskus omisti aristokraattinen Mountrachetin suku.

Vuonna 2005 Cassandra saa isoäidiltään Nelliltä yllättävän perinnön. Mystinen Cliff Cottage salaperäisine puutarhoineen siirtyy hänelle. Cassandra matkustaa Englantiin tutustuakseen perintöönsä – ja ennen kaikkea selvittääkseen vihdoin isoäitinsä Nellin salatun menneisyyden. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Jo heti ensimmäisten sivujen jälkeen tiesin, että tulen rakastamaan Hylättyä puutarhaa. Hyvien ja omaan makuun sopivien kirjojen kohdalla sen vain jotenkin tietää. Hylätty puutarha on juuri sellainen taianomainen ja viihdyttävä romaani, joita ahmin teini-ikäisenä. Vanhenemisen myötä makuni kirjojen suhteen on laajentunut, mutta pidän yhä tavattoman paljon historiallisista romaaneista, joissa seikkaillaan historian havistessa kartanoissa ja puutarhoissa. Ja kuten sanottua, kevään virkistämä mieli houkutteli lukemaan tämän juuri nyt.

 

Thamesilta oli kerran vuosia sitten lähtenyt laiva, jossa pikkuinen Nell oli matkustajana. Alus oli vienyt Nellin pois hänen tuntemastaan elämästä kohti epävarmaa tulevaisuutta. Kohti tulevaisuutta joka oli nyt mennyttä, kohti elämää joka oli nyt ohi. Siitä huolimatta se oli edelleen tärkeää, se oli ollut tärkeää Nellille, ja nyt se oli tärkeää Cassandralle. Tämä arvoitus oli hänen perintönsä. Ja enemmänkin, se oli hänen velvollisuutensa. (s. 194)

 

Useassa eri aikatasossa liikkuvassa teoksessa on kolme kertojaa ja näkökulmaa: Cassandra 2000-luvun alussa, hänen isoäitinsä Nell 1900-luvun lopussa ja Blackhurstin kartanon asukkaat, Cassandran ja Nellin sukulaiset, 1900-luvun alussa. Täytyy myöntää, että pelkäsin lukiessani meneväni sekaisin, mutta Morton onnistuu äärimmäisen taitavasti kuljettamaan lukijaa näiden kolmen aikakauden ja henkilön välillä. Langat pysyvät siisteinä kirjailijan käsissä, eikä lukija joudu missään vaiheessa tilanteeseen, jossa putoaisi tyystin kärryiltä. En voi kuin ihailla taitoa punoa näin monimutkainen ja polveileva mutta silti miellyttävälukuinen sukuromaani. Erityisen vaikuttunut olin pienistä yksityiskohdista, jotka vaikuttivat mitättömiltä, mutta osoittautuivat lopulta kaikki tärkeiksi. Tämä oli ensimmäinen Mortonilta lukemani kirja, ja olen aivan myyty.

Romaanissa on niin paljon yksityiskohtia, sivujuonteita, tapahtumia, käänteitä, salailua ja yllätyksiä, että siitä on hankala antaa kattavaa kuvausta siitä, mistä kaikesta se kertoo. Onhan pituuttakin toki yli 600 sivua. Pidin todella paljon siitä, ettei mitään kiirehditä. Menneisyyden tapahtumat olisi voitu kuitata lyhyillä takaumilla tai päiväkirja- ja kirjemerkinnöillä, mutta sen sijaan ne kuvataan tarkasti. Todella onnistunut valinta. Tuntuu, että olen lukenut viime aikoina enemmän kirjoja, joissa jätetään menneisyyden tapahtumia paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Siksi tämä tuntui mukavalta vaihtelulta. En kyllästynyt kertaakaan, vaan ahmimalla ahmin luvun toisensa jälkeen. Yksityiskohdat eivät edes puuduttaneet, päinvastoin.

Mielestäni oli hauskaa huomata, miten erilaisia ja toisaalta samanlaisia Cassandra, Nell ja Eliza ovat. Eliza nousi suosikikseni, mikä ei varmaankaan yllätä muita kirjan lukeneita, sillä hänestä maalataan selvästi sadunomaisin ja kiinnostavin kuva. Toisaalta Cassandra on hyvin samaistuttava, eläähän hän samaa vuosituhatta kuin minäkin. Nelliin samaistuin vähiten. Eniten pidin katkelmista, jotka kertovat 1900-luvun alun elämästä Blackhurstin kartanossa. Olisin voinut lukea pelkän siihen aikaan ja miljööseen sijoittuvan romaanin. Mutta kuten sanottua, siinä missä samaistuin Cassandraan eniten, pidin nykyajan kuvauksesta myös paljon. Mitä tulee historiallisiin romaaneihin yleensä, pidän niiden tuomasta menneisyyden tuulahduksesta, mutta nykyajasta kertovat modernit romaanit ovat myös saaneet paikkansa sydämessäni. Joku varmasti samaistuu tunteeseen siitä, miten älypuhelinaikakaudesta kertovan romaanin jälkeen haikailee lukea seuraavaksi kirjan, jossa ei ole edes sähköä, ja toisinpäin.

 

Sisäpuolella oli puutarha. Samanlainen mutta silti jotenkin erilainen kuin kartanon muut puutarhat. Ensinnäkin se oli kokonaan muurin ympäröimä. – – Itse puutarha oli siisti ja vähän karunpuoleinen. Se oli kuin kesantopelto, joka odotti kylvämistä talvikuukausien jälkeen. Keskellä oli koristeellinen metallipenkki kivisen vesialtaan vierellä – –

"Siitä tulee meidän puutarhamme, Rose, sinun ja minun. Salainen paikka, jossa voimme olla yhdessä ihan kahdestaan vain, niin kuin kuvittelimme silloin nuorina. Neljä muuria, lukitut ovet, oma paratiisi. Voit tulla tänne silloinkin, kun et voi hyvin. Muurit suojaavat rajulta merituulelta, niin että pystyt kuuntelemaan lintujen laulua, haistamaan kukkien tuoksun ja tuntemaan auringonpaisteen kasvoillasi." (s. 426-427)

 

Kirjan nimi muistuttaa minua monista muista kirjoista, joita olen kuullut ja joista osan olen nuorempana lukenut. Pelkän nimen perusteella tähän kirjaan ei välttämättä tule tartuttua, mikä on sääli, sillä nimi ja kannet kätkevät sisälleen niin paljon enemmän. Nimivalinta olisi voinut olla mielestäni onnistuneempi, tai ainakin hieman omaperäisempi. Toisaalta nimi lupailee kuvaamaansa puutarhaa, joka on keskeisessä roolissa romaanissa.

Loppuun vielä pakko todeta, että rakastin sitä, miten Cornwallia ja merimaisemaa kuvataan. Useaan otteeseen todetaan, miten suolan voi suorastaan maistaa suussaan vain kävelemällä rantakallioilla tai rannalla. Tarvitseeko minun edes sanoa, että mieleni alkoi oitis tehdä meren rannalle?

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Hylätty puutarha on aivan upea romaani. Jos et ole vielä lukenut sitä, suosittelen lämpimästi! Sen parissa aika kuluu kuin siivillä, ja päästyäsi sisään salaperäiseen sukumysteeriin ensimmäisten sivujen jälkeen, takaan, ettet malta laskea kirjaa hevillä käsistäsi. Paljon henkilöhahmoja ja tapahtumia sekä eri vuosisatoja, mutta tarkasti kudottu kokonaisuus, joka pitää otteessaan. Taitavasti kirjoitettu sukuromaani.

Annoin Goodreadsissa täydet viisi tähteä.