9789520410988.jpg

Blogini kaikkien aikojen ensimmäinen postaus käsitteli Stephen Kingin (silloisia) uusimpia teoksia, Ruususen unta ja Ulkopuolista (linkki postaukseen viime kesältä). Ensin mainitusta pidin, jälkimmäiseen vähän petyin. Kerroin kyseisessä postauksessa, että olen koko ikäni ollut vannoutunut King-fani. Kingin tämän hetken uusin romaani, Laitos, oli siis luonnollisesti lukulistallani seuraavana. Tämän sijoitin Helmet-lukuhaasteen kaksoiskohtaan 47-48: Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet. Toiseksi kirjaksi ajattelin lukea myöskin Laitos-nimisen romaanin, kirjailijana Simon Lelic. Kuten edellisessä postauksessani kerroin, olen nyt totutellut lukemaan sähköisiä kirjoja kirjastojen ollessa suljettuna. Tämän luin sähköisten kirjojen ja äänikirjojen tilauspalvelu Nextorysta, jonka nappasin itselleni 45 päiväksi ilmaiseksi opiskelijatarjouksena. Aion lukea sieltä vielä lisää, sillä siellä on hyvin laaja valikoima niin klassikoita kuin uutuuksiakin.

 

Laitos / The Institute

Tammi

2020

952 sivua

Sähköinen kirja, löydettävissä muun muassa Nextorysta

 

Kaukana kaikesta Mainen syrjäisissä metsissä sijaitsee Laitos. Se on huippusalainen paikka, joka on huhujen mukaan valtiollinen laitos. Totuus on kuitenkin toinen. Laitokseen siepataan erikoislaatuisia lapsia ympäri Yhdysvaltojen. Heitä testataan ja heidän kykyjään vahvistetaan, minkä jälkeen heitä käytetään johonkin hyvin salaiseen ja hyvin synkkään. Kukaan lapsista ei ole Laitoksen yli 60-vuotisen historian aikana päässyt sieltä pois.

Luke Ellis on 12-vuotias nero, joka kidnapataan eräänä yönä. Hän herää kyseisestä Laitoksesta tietämättä lainkaan, miten sinne joutui tai mitä hänelle seuraavaksi tapahtuu. Kun Lukelle valkenee, mistä Laitoksessa on kyse, hän joutuu yhdistämään voimansa muiden lasten kanssa selvitäkseen hengissä.

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

”Missä minä olen?” Luke kysyi. ”Mikä paikka tämä on?”

Hänen teki mieli itkeä. Hän arveli sen johtuvan lähinnä sekaannuksesta.

”Tervetuloa Laitokseen”, tyttö vastasi. (Laitos, 117)

 

Ensialkuun on todettava, että kokonaisuutena Laitos tarjoili jälleen todella nautinnollisen lukukokemuksen. Toinen päähenkilö, Tim Jamieson, josta tarina alkaa, on entinen poliisi, mikä oli Kingille ominaisesti vähän ennalta-arvattavaa, mutta mielestäni tämä teos eroaa silti jonkin verran Kingin aiemmista. Se ei esimerkiksi ollut läheskään niin verinen ja väkivaltainen. Myös kauhu oli tässä erilaista, jotenkin psykologisempaa. Jos mietitään esimerkiksi Ruususen unta tai Christine  tappaja-autoa tai Se -romaania, niissä verellä mässäily yliluonnollisella kuorrutteella on se juttu. Laitoksen kohdalla kauhu on kuitenkin enemmän päänsisäistä. Verta ei ole juuri nimeksikään, mutta lasten kiduttaminen hengiltä ja heidän vihanneksiksi muuttuneiden ruumiidensa polttaminen Laitoksen omassa krematoriossa tarjoilee kyllä kauhean kokemuksen. Yllätyin tästä, en tosin osaa sanoa, mihin suuntaan. Pidän verisestä Kingistä, mutta tämä ei-niin-verinen King toimii myös!

Pidin siitä, että teoksessa on kaksi päähenkilöä: Tim Jamieson ja Luke Ellis. Siitä en tosin pitänyt, että romaani alkaa Timistä ja siirtyy sitten monen sadan sivun ajaksi Lukeen, minkä jälkeen taas Timiin, kun hän ja Luke kohtaavat. Tämä on ihan mielenkiintoinen ja ajallisesti toimiva ratkaisu, mutta kun olin lukenut Lukesta ja Laitoksen tapahtumista monen sadan sivun verran ja yhtäkkiä mainitaan taas Tim, en suoraan sanottuna muistanut, oliko Tim nyt päähenkilö vai joku sivuhenkilö. Minun piti tarkistaa se selaamalla sivuja taaksepäin, mikä tuntui vähän nololta. Olin niin uppoutunut Lukeen ja hänen tarinaansa, etten muistanut toisen päähenkilön nimeä, hän kun oli niin kauan aikaa poissa näyttämöltä. Lopulta pidin kuitenkin heistä molemmista enkä olisi halunnut jättää Timiä pois. Hänen tarinansa DuPrayhin saapumisesta tuntuu oleelliselta juonen kannalta. DuPray on muuten juuri sellainen pieni kyläpahanen (kärpäsenpaska kartalla, Kingiä itseään lainatakseni), joihin King on viime aikoina kirjoittamissaan romaaneissa tykästynyt.

King on ennenkin kirjoittanut yliluonnollisista lapsista, muun muassa Hohdossa ja Se -romaanissa, ja kuten edellisessä postauksessa totesin, olen viime aikoina mieltynyt lasten ja heidän leikkiensä kuvaukseen kirjallisuudessa. Tässä teoksessa ei juuri leikitty, mutta pelattiin kyllä ja vietettiin aikaa muiden lasten kanssa. Minusta Luke onkin henkilöhahmona todella mielenkiintoinen valtavan älykkään luonteensa takia, mutta se, että hän on lapsi, tekee hänestä haavoittuvan ja helposti lähestyttävämmän. Myös muut lapset, kaikki vähän erilaisia, sopivat hyvin tarinaan ja pidin heistä kaikista.

 

Hän osoitti julistetta, joka oli seinällä välipala-automaatin vieressä. Se esitti tuolilla istuvaa poikaa, joka osoitti iloisena valkoiselle seinälle maalattuja erivärisiä pisteitä. Hymyilevä lääkäri (valkoinen takki, stetoskooppi kaulassa) seisoi vieressä käsi pojan olalla. Kuvan yllä luki PIIKEILLÄ PISTEITÄ! Ja sen alla: MITÄ NOPEAMMIN NÄET NE,
SITÄ NOPEAMMIN PÄÄSET TAKAISIN KOTIIN!
(Laitos, 130)

 

Teoksessa pidetään hyvin yllä jännitettä, eikä Laitoksen todellista tarkoitusta paljasteta kuin vasta loppupuolella. King on keksinyt todella mielenkiintoisen idean, ja se, että Laitoksia on useammassa maassa, on minusta hieno yksityiskohta, jonka voisi hyvin kuvitella olevan totta. Ja vaikka yleensä telepatia ja telekinesia ovat elokuvissa ja kirjoissa minusta vähän kulunut juttu, tässä ne toimivat. Laitoksen psykopaattihoitajat ja heidän karu ja sydämetön suhtautumisensa lapsiin tarjoilee sitä aiemmin mainitsemaani psykologista kauhua, ja vaikkei se saanut minua suoranaisesti pelkäämään, herätti se kyllä ajatuksia. Eniten minua sykähdytti Laitoksen antama vapaus sen suhteen, että siellä asuvat lapset saavat vapaasti juoda alkoholia ja polttaa tupakkaa. Myös kuvaus Takaosan takaosasta, "vihannesten" olinpaikasta, tuntui hirveältä lukea.

Luken junamatka vapauteen sekä loppukohtaus Laitoksessa, kun lapset yhdistävät voimansa ja saavat Etuosan rakennuksen leijumaan ilmassa, sai minut hymähtämään ja miettimään, että "tämä on sitä Kingiä". Pidin loppuratkaisusta ja hienosta lopputaistelusta Laitoksen pihalla.

 

A-kerroksen käytävässä - Luke mielsi sen nyt asukkien siiveksi - pikkutytöt Gerda ja Greta seisoivat ja katsoivat ympärilleen silmät suurina ja pelokkaina. He pitivät toisiaan kädestä ja kummallakin oli nukke kainalossa; nuket olivat
yhtä identtiset kuin tytöt. Lukelle tulivat heistä mieleen jonkin vanhan kauhuelokuvan kaksoset.
(Laitos, 287)

 

Tähän loppuun vielä pakko mainita tämä hauska Easter Egg kauhuelokuvan kaksosista, joka on siis piiloviittaus Kingin Hohtoon ja siinä esiintyviin pelottaviin kaksoistyttöihin, jotka seisovat käsikkäin käytävällä ja sanovat: "Come play with us, Danny." Onhan tuo jo sen verran klassikko, että sitä voi hyvällä omallatunnolla käyttää ja luottaa siihen, että lukija tunnistaa viittauksen.

 

Lopuksi

 

Laitos on Kingin uusinta kauhua. Veriseen ja raakaan Kingiin tottuneet fanit saattavat pettyä, sillä kauhu on siinä psykologisempaa eikä niin päällekäyvää. Se on sellaista kauhua, joka tunkeutuu pään sisään huomaamatta kirjaa lukiessa, jää sinne muhimaan ja tulee uniin tai ajatuksiin, kun olet tekemässä jotakin ihan muuta. Se on kauhua, joka ahdistaa enemmänkin kuin saa sydämen pamppailemaan. Suosittelen kuitenkin Laitosta, ainakin jos olet King-fani ja tahdot saada selville, mitä kaikkea tuolla salaperäisessä Mainen takametsien Laitoksessa oikeasti tapahtuukaan.