Aurinkoista ja ihanaa toukokuun alkua! Lähestyvä kesä innostaa ja ilahduttaa. Tartuin kirjaan, jota työkaveri suositteli joitakin viikkoja sitten, tai oikeammin sanottuna josta hän puhui niin kiinnostavalla tavalla. Kyseinen kirja on pari vuotta sitten suomennettu Bonnie Garmusin Kaikki on kemiaa. Kansikuva on sen verran kepeä, että kirjan olettaisi ehkä olevan viihdettä, mutta onneksi se on sijoitettu kirjastossa kategorisoimattomaan kaunoon. Sinne se nimittäin kuuluu. Älä anna värikkyyden hämätä. Tästä löytyy myös rankkoja aiheita.

Vuoden 2024 Helmet-lukuhaaste saa jälleen täytettä, kun tämä kirja tulee kohtaan 17. Kirjassa on ärsyttävä henkilöhahmo. Niitä nimittäin riitti! Vahvat naiset -lukuhaasteessa (8.3.-11.10.2024) puolestaan ruksaan sillä ruudun "sukupuoliroolit".

Kaikki on kemiaa / Lessons in chemistry

Tammi

suom. 2022

421 sivua

suomentanut Mari Hallivuori

Kemisti Elizabeth Zott ei ole mikään tavallinen nainen. Elizabethin mielestä tavallisia naisia ei olekaan, mutta 1960-luvun tiedeyhteisö on toista mieltä. Vähättely, sorto ja seksuaalinen häirintä ovat työpaikan peruskauraa, jos työn ylipäätään onnistuu saamaan. Lannistumaton Elizabeth on vehkeilevän saarnaajan tyttärenä tottunut aivan kaikkeen mitä miessukupuoli voi keksiä, mutta kun ura ja rakkaus vaihtuvat lennossa yksinhuoltajuuteen ja työttömyyteen, joutuvat Elizabethinkin hoksottimet koville. Kohtalo heittää Elizabethin juuri sinne, mitä hän halusi välttää: kauhanvarteen. Uusi ura tv-kokkina avaa kuitenkin yllättävän mahdollisuuden valistaa kanssanaisia sekä kemian ihmeellisestä maailmasta että itsenäisestä elämästä. Setämiehet ovat ihmeissään: mitä tämän naisen kanssa pitäisi tehdä? (osa esittelytekstistä)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Suru oli edennyt uuteen vaiheeseen: suru rakkaan puolison menetyksestä oli vaihtunut suruun siitä, että lapsi oli menettänyt isänsä. Elizabeth yritti olla miettimättä sitä, miten Calvin olisi heitellyt Madia ilmaan ja miten keveästi hän olisi kantanut tyttöä olkapäillään. Kumpikaan heistä ei ollut toivonut lasta, ja Elizabeth uskoi edelleen vakaasti, ettei yhdenkään naisen ollut pakko synnyttää. Mutta niin kuitenkin kävi, että hänestä oli tullut yksinhuoltajaäiti ja kaikkien aikojen epätieteellisimmän tutkimushankkeen, ihmistaimen kasvatustyön, johtava tutkija. Vanhemmuus tuntui siltä kuin joutuisi päivittäin kokeeseen, johon ei ollut saanut valmistautua. (s. 180)

Kaikki on kemiaa oli erikoinen lukukokemus. Se sijoittuu 1950- ja 1960-lukujen Etelä-Kaliforniaan. Kuten monissa muissakin nykyromaaneissa, tarina alkaa nykyhetkestä ja palaa sitten menneisyyteen. 30-vuotias Elizabeth Zott, entinen tutkimuskemisti ja nykyinen TV-kokki, on masentunut ja toivoo kuolemaa. Sitten hypätään kymmenen vuotta ajassa taaksepäin ja kerrotaan, mitkä tapahtumat johtivat tähän tilanteeseen. Elizabeth tapaa 1950-luvun alussa Calvin Evansin, tutkimuskemistin, joka työskentelee hänen kanssaan samassa tutkimuskeskuksessa Hastingsissa. Elizabeth haaveilee suuria ja on hyvä työssään, mutta naisten asema tuohon aikaan oli sen verran heikko, ettei häntä oteta tosissaan juuri missään mihin hän ryhtyy, varsinkaan tutkimustyössä. Hän on saanut potkut yliopistosta ja menettänyt oikeudet tohtoriopintoihin, koska hänen ohjaajansa yritti raiskata hänet ja sai vieritettyä syyt hänen niskoilleen. Elizabethin työtovereilla on myös tapana pyytää hänen apuaan, mutta ottaa sitten kunnia hänen työstään itselleen. Calvin on kuitenkin poikkeus. Elizabeth ja Calvin rakastuvat tulisesti, kaksi sielua on löytänyt toisensa, ja heidän välillään tosiaan on kemiaa. Sitten Calvin kuolee tapaturmaisesti kamalassa onnettomuudessa.

Calvinin kuoleman jälkeen Elizabeth saa potkut töistä, koska paljastuu, että hän on raskaana ja odottaa aviotonta lasta. Elizabeth synnyttää lapsen ja uupuu aluksi yksinäiseen pikkuvauva-arkeen, mutta sitten naapurin rouva tulee hätiin. Hänestä tulee Elizabethin ensimmäinen läheinen ystävä. Elizabeth onnistuu saamaan työpaikkansa takaisin, mutta ottaa itse lopputilin, kun esimies julkaisee hänen tutkimuksensa omissa nimissään. Kaikkien mutkien jälkeen Elizabeth päätyy vetämään Kuudelta syödään -nimistä kokkiohjelmaa, josta tulee jymymenestys (osittain siitä syystä, että Elizabethilla ei ole mitään suodatinta ja hän laukoo totuuksia, jotka purevat muihin naisiin ja raivostuttavat miehiä). Siinä sivussa Elizabethin tytär Madeline, joka on äitinsä tavoin aika erikoinen tapaus, alkaa selvittää omin nokkinensa, mikä hänen isänsä oikein oli miehiään. Siinä sivussa Mad aiheuttaa äidilleen ja päiväkotitädilleen huolta ja harmia olemalla liian fiksu ikäisekseen ja kyseenalaistamalla maailmaa.

1950- ja 1960-lukujen maailma oli hyvin erilainen kuin se jossa me nyt elämme. Naiset olivat miehiä alempiarvoisempia, ja sukupuoliroolit olivat hyvin tiukkaan juurtuneita. Elizabeth ravistelee osaltaan näitä pölyttyneitä rooleja ja panee jauhot suuhun yhdelle jos toiselle miehelle ja naiselle. Elizabeth on päähenkilönä sellainen, että hän olisi saattanut hyvinkin ärsyttää minua lukijana. Ehkä jossain toisessa romaanissa hän olisi ärsyttänyt, mutta ei tässä. Paras sana kuvaamaan häntä on poikkeava, sillä hän poikkeaa valtavirrasta ja tekee oman päänsä mukaan. Elizabeth ei ole näsäviisas, ilkeä tai pahansuopa, hän vain toimii kuten itse näkee oikeaksi, oli kyse sitten Jumalaan uskomisesta (ateisti), ihmisoikeuksista (puolustaa mustien oikeuksia), sukupuolirooleista (naiset ansaitsevat enemmän arvostusta) tai naimisiinmenosta (ehdottaa mieluummin kauppasopimusta). Voisi ehkä jopa sanoa, että Elizabeth on syntynyt väärällä aikakaudella tai että hän on liian hyvä tähän maailmaan.

"Tai sitten", Elizabeth sanoi kasvot kirkastuen, "voisimme ehkä neuvotella jonkinlaisen kauppasopimuksen. Niin kuin valtiotkin tekevät."

"Kauppasopimuksen?"

"Saisit palveluksia vastineeksi asumisesta."

Calvin jähmettyi. Hän oli kuullut, mitä maidosta ja lehmistä supateltiin.

"Päivällinen", Elizabeth sanoi. "Neljänä iltana viikossa." Ennen kuin mies ehti vastata, hän jatkoi: "Hyvä on. Viitenä iltana. Mutta se on viimeinen tarjoukseni. Minä olen taitava ruoanlaittaja, Calvin. Kokkaaminen on oma tieteenlajinsa. Oikeastaan se on kemiaa." (s. 54)

Muut kirjan henkilöhahmot sen sijaan... noh, suurin osa heistä ärsytti tavalla tai toisella, varsinkin miehet. Miehet tässä romaanissa ovat jatkuvasti halventamassa naisia, ahdistelemassa heitä, ottamassa kunniaa heidän tekemisistään tai vähättelemässä heitä ja heidän kykyjään. Naisena näin tietysti punaista. En ole mikään kovin intohimoinen naisten oikeuksien ajaja, mutta olen kyllä vahvasti sitä mieltä, että naiset ovat samanarvoisia kuin miehet eikä se, mitä jalkovälistä löytyy, määritä ketään ihmisenä. Tai sen ei ainakaan pitäisi määrittää. Elizabeth kaikeksi onneksi suhtautuu kylmänviileästi kamaliin miehiin ja antaa heidän maistaa omaa lääkettään.

Kirjassa häiritsi ehkä se, että se on niin erikoinen sekoitus viihdyttävää ja rankkaa. Pilke silmäkulmassa kirjoitettu päähenkilö on raikas tuulahdus, kuten esittelyteksti kertoo, ja jotkut tekstin seassa vilisevät oivallukset ovat mainioita (esimerkiksi "tieteellisiä julkaisujahan ei kukaan lukenut"). Rankkoja aiheita ja tapahtumia on kuitenkin vähintään yhtä paljon kuin hauskoja kohtia, jopa enemmän. Välistä tuntui, etten saisi nyt huvittua tästä kohdasta, kun juuri edellisellä sivulla tapahtui jotain niin karmeaa. Kaipa sen voi lukea taidoksi, että osaa sekoittaa vakavaa ja kevyttä ja tehdä niistä juuri oikeanlaisen toimivan keitoksen, mutta se ei aina ole helppoa. Eikä aina toimi yhtä hyvin.

Lopussa Elizabeth saa tietää totuuden Calvinin vanhemmista. Calvinin äiti on hyväntekeväisyysjärjestön perustanut nainen, joka yritti vuosia ottaa yhteyttä Calviniin, mutta jonka kirjeisiin Calvin ei vastannut, koska ei ottanut niitä tosissaan. Elizabeth myös lopettaa kokkiohjelman tekemisen, koska tajuaa, ettei se ole sitä, mitä hän elämältä haluaa. Hän päättää keskittyä taas tutkimustyöhönsä. Elizabeth saa Hastingsista kemian osaston johtajan paikan, ja vanha seksistisen kauhea miesjohtaja passitetaan tiehensä. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Lopuksi: suosittelenko?

Kaikki on kemiaa on tainnut jakaa mielipiteitä, ja itsekin suhtaudun siihen vähän ristiriitaisesti. Se kertoo humoristisella vivahteella rohkeasta edelläkävijänaisesta 1960-luvun Amerikassa. Tummat vivahteet juovittavat kerrontaa, joten hyvän mielen kirja tämä ei ole. Henkilöhahmoissa on myös tiettyä kitkaa, joka saattaa hiertää lukijaa, varsinkin jos on hyvin vahvoja mielipiteitä uskonnosta tai yhteiskunnallisista asioista.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.