9789511298205-400x0-c-default.jpg

 

Tämänkertaisessa postauksessa käsittelen kirjaa, jonka löysin selaillessani Nextoryn valikoimaa. Kyseessä on Julie Murphyn Dumplin, alaotsikkona "isosti tai ei ollenkaan". Minulla oli tästä kirjasta aika suuret odotukset ja aloitin sen mielenkiinnolla. Nykyään myös isokokoisia huomioidaan huomattavasti paremmin kuin vuosia sitten, mutta näen silti lihavuuden olevan herkkä ja hankala aihe, ehkä vieläkin vähän tabu. Televisio pursuaa lihavuutta käsitteleviä ohjelmia, mutta en ole juuri törmännyt lihavuutta käsittelevään proosaan. Tämä sijoittuu Helmet-lukuhaasteen 2020 kohtaan 9: Kirjassa kohdataan pelkoja.

 

Dumplin

Otava

2016

377 sivua

Sähköinen kirja, löydettävissä muun muassa Nextorysta

 

16-vuotias Willowdean Dickson, lempinimeltään Dumplin, asuu Teksasin Clover Cityssa yhdessä äitinsä kanssa. Dumplinin äiti, entinen missikisojen voittaja, johtaa Clover Cityn jokavuotisten Miss Teen Blue Bonnet -missikisojen suunnittelutoimikuntaa. Dumplin puolestaan viettää aikansa parhaan ystävänsä Ellenin kanssa Dolly Partonia kuunnellen. Hän on lihava, mutta vakuuttelee itselleen, että on sinut vartalonsa kanssa. Sitten kiinnostusta alkaa herättää työkaveri Bo, joka vaikuttaa olevan kiinnostunut hänestä. Samaan aikaan Dumplin tutustuu muihin lihaviin tyttöihin ja päättää, että isokokoisten tyttöjen on aika astua esiin Clover Cityssa.

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Kansikuvasta päätellen ajattelin Dumplinin kertovan isokokoisesta laulajattaresta tai näyttelijättärestä, joka luovii ulkonäkökeskeisessä ja laihuutta ihannoivassa yhteiskunnassa rautaisen itsevarmuuden voimin. Olin väärässä, mikä on mainio esimerkki siitä, miten kirjan tuomitseminen kannen perusteella voi johtaa harhaan. Tai tässä tapauksessa tuomitsemisen sijasta voisi puhua paremminkin ennakko-oletuksista, jotka eivät pitäneet paikkaansa.

 

Sana ”läski” saa ihmiset vaivautuneiksi. Mutta ensimmäinen silmiinpistävä asia minussa on vartaloni. Joka on läski. Kyllähän minäkin huomaan, jos joillain tytöillä on isot tissit, kiiltävät kutrit tai pattipolvet. Sellaisia huomioita on luvallista laukoa ääneen. Mutta minua parhaiten kuvastava sana ”läski” saa ilmeet happanemaan ja posket kalpenemaan.

Mutta sellainen minä olen. Läski. Se ei ole kirosana. Se ei ole loukkaus. Eikä varsinkaan silloin, kun käytän sitä sanaa itse. Siksi olen aina halunnut tehdä niin heti kättelyssä. (Dumplin, 15)

 

Dumplin osoittautui yllätyksekseni nuortenkirjaksi (en ottanut selvää sen genrestä, tartuin kirjaan vain esittelytekstin perusteella; näin menettelen aina) joka kertoo vasta 16-vuotiaasta Dumplinista, jolla on oikea sanahirviö nimenään: Willowdean Dickson. Dumplin on tyypillinen itsetunto-ongelmista kärsivä ylipainoinen nuori, jonka elämä pyörii koulun, ystävien, osa-aikatyön ja poikien (kundien, kuten kirjassa sanotaan) ympärillä. Myönnän, että petyin hieman, sillä kansikuvan perusteella en olettanut, että sukeltaisin keskelle isokokoisen tytön teini-iän pulmia ja niiden puimista.

Minulla oli lukiessani ristiriitaisia fiiliksiä tästä kirjasta. Välilä luin sitä ahneesti monta lukua putkeen, välillä taas jätin sen sivuun pitkäksikin aikaa ajatellen, että se on vähän pitkästyttävä. Siinä oli sekä positiivisesti yllättäviä että kliseisiä kohtia. Lopulta tulin siihen lopputulokseen, että se on samaan aikaan sekä hyvä että huono kirja. Tai ehkä jotakin siltä väliltä. Mutta kumpaankaan ääripäähän sitä en sijoittaisi. Päähenkilö Dumplin on minusta ihan okei. Välillä tosi kliseinen, välillä helposti samaistuttava ja rakastettava. Lihavuus on suuri teema, jonka ympärillä tapahtumat ja Dumplinin elämä pyörivät, ja kirjan alku tuntui vähän puuduttavalta, kun ystävyyssuhteet, koulu, työ ja pojat olivat ainoa juonellinen sisältö. Loppua kohden kirja parani huomattavasti, sillä missikisat olivat parhainta antia koko teoksessa.

En juurikaan pitänyt suhdedraamailusta, jota Dumplin käy läpi sekä parhaan ystävänsä Ellenin että kahden häneen ihastuneen pojan, Bo'n ja Mitchin, kanssa. Välirikko parhaaseen ystävään on tosi kulunut juonenkäänne, samoin kolmiodraama. Se, kumman pojan Dumplin lopulta valitsee, oli kliseistä suurin. Hän seurustelee (tai hengaa) hetken Mitchin kanssa, joka on jalkapalloa ja videopelejä rakastava isokokoinen, vähän kömpelö ja ujo poika. Mitch ihastuu Dumpliniin ja lähestyy häntä oma-aloitteisesti, ja näkee vieläpä vaivaa osoittaakseen kiinnostustaan. Bo sitä vastoin on ilmeisesti latino tai ainakin tumma ja tulinen poika (sellaisen kuvan sain hänestä), joka työskentelee samassa hampurilaisbaarissa kuin Dumplin. En pitänyt Bo'sta alun alkaenkaan. Jo alussa hänen kerrotaan kyttäävän Dumplinia herkeämättä töissä, syövän jatkuvasti punaisia tikkareita, joihin hänellä on jonkinlainen pakkomielle, ja kutsuvan Dumplinia ärsyttävästi etunimellä aina heidän tavatessaan. Sitten kun Dumplin ja Bo aloittavat parin kuukauden pituisen suhteensa, joka koostuu lähinnä teineille ominaisesta autossa muhinoimisesta ja lääppimisestä, mietin, että voi luoja. Bo ilmaisee kiinnostustaan Dumpliniin yhtä innokkaasti kuin Mitchkin, mutta hänessä on jotakin vastenmielistä. Hän vaikuttaa tyypiltä, joka ei ole kauaa yhden tytön kanssa. En yhtään pitänyt hänestä. Ja arvaatte varmaan, kenet Dumplin sitten lopulta valitsee...

Minusta kirja antoi tässä suhteessa vähän huonon kuvan siitä, mikä on tavoiteltavaa. Kaikkien tyttöjen ihailema ja lihaksikas Bo kuvataan poikana, joka on Dumplinin mielestä saavuttamattomissa lihavalle tytölle. Mitch sitä vastoin on ihan tavallinen ja tosi mukava poika, mutta Dumplin ihastuu päätä pahkaa Bo'hon ja Bo häneen. Tarkoitus on ollut ehkä osoittaa, että isolla tytöllä on mahdollisuuksia hyvännäköiseen ja suosittuun poikaan, mutta Mitch jätetään nyt sivuhenkilönä täysin varjoon. Häntä säälii, sillä hän olisi varmasti mitä mainioin poikaystävä. Hän on kuitenkin (Dumplinin mielestä) liian tavallinen, liian tylsä eikä kaikkien tyttöjen suosiossa. Hänen kohtalonaan on jäädä toiseksi parhaimman näköiselle pojalle. Olisi kiva, jos tylsiä ja tavallisia poikiakin nostettaisiin nuortenkirjallisuudessa enemmän esiin niiden komeiden ja suosittujen sijasta!

 

Tiedän kyllä, että lihavien tyttöjen pitäisi välttää uima-altaita, mutta minä rakastan uimista.
En minä silti mikään hölmö ole. Tiedän, että minua tuijotetaan, mutta onhan minullakin oikeus vilvoitella. Ja mitä väliä minun läskeilläni muka on? Miksi minun pitäisi pyydellä anteeksi isoja muhkuraisia reisiäni? 
(Dumplin, 33-34)

 

Arvasin jo jossain kirjan keskivaiheilla, että Dumplin osallistuu missikisoihin ja esittää kykykilpailussa Dolly Partonia. Se tuli kuitenkin yllätyksenä, että hänet diskataan lopussa. Olin varma, että hän voittaisi kisat, todistaisi koko kaupungille jotakin itsestään ja kirja loppuisi siihen. Sen sijaan hänet oikeasti diskataan ja lopussa hän lähtee paikalta juuri, kun voittaja julkistetaan, mystisten sanojen kera: hänen ei tarvinnut jäädä katsomaan tietääkseen, kuka voitti. Mutta kuka sitten voitti?! Oletan, että Ellen, sillä Dumplin vihjaili siitä aikaisemmin, mutta tämä jätetään lukijalle auki. Myös teoksen loppu, kun Dumplin menee tapaamaan missikisa-asussaan Bo'ta hampurilaisbaariin, loppuu jotenkin kuin seinään. Tulkinta siitä, että he alkavat seurustella on selvä, mutta minusta kirja loppui kesken. Olisin mieluusti lukenut missikisojen jälkeisistä tunnelmista, ja vaikka inhosinkin Bota, myös hänen ja Dumplinin seurustelun alkupäivistä. Ärsyttävää, kun kirja loppuu kesken! Ja vielä ärsyttävämpää, kun loppuratkaisu ei vastaa omia odotuksia. Toki se oli virkistävä yllätys, mutta toivoin toisenlaista loppua.

 

Lopuksi

 

Dumplin on nuortenkirja, josta minulle jäi ristiriitaiset fiilikset. Siinä on paljon hyvää, mutta myös ihan liikaa kliseitä, ja se tuotti muutamaankin otteeseen pettymyksen minulle lukijana. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan, jos haluaa testata jotakin 2010-luvulla kirjoitettua nuorten(aikuisten)kirjaa. Dumplinia on suositeltu nuorille, joilla on ongelmia itsetunnon kanssa, mutta minusta tämä ei ehkä ole paras kirja siihen tilanteeseen. Päähenkilö on yhtä epävarma itsestään kuin oikean elämän ylipainoiset teinitytötkin, eikä kirja tarjoa sellaista kohottavaa loppua, mikä saisi myös lukijan itsetunnon ja mielen kohoamaan. Loppu suoraan sanottuna vähän lässähtää. Kirja kuitenkin tarjoaa myös hauskoja ja osuvia pohdintoja siitä, millaista on olla isokokoinen teini-ikäinen tyttö.

Olisi kiva kuulla muiden mielipiteitä tästä kirjasta :)