Kirjastojen vaihtohyllyt ja -kärryt ovat oikeita aarrearkkuja. Olen tehnyt jo aivan uskomattoman hyviä löytöjä niistä sekä harjoittelukirjastossani että kirjastossa, jossa olen nyt vakituisesti töissä. Harjoittelukirjastoni vaihtokärrystä löysin Torey Haydenin romaanin Auringonkukkametsä joskus tämän vuoden alussa. Otin sen mukaani, koska sen kansikuva ja nimi houkuttelivat. Valitsen edelleen kirjoja toisinaan pelkän kansikuvan perusteella, koska se on hauskaa. Silloinen työkaverini kertoi Haydenista ja hänen kirjoistaan. Hayden on erityisopettaja, terapeutti ja kirjailija, joka on kirjoittanut lukuisia lapsista kertovia kirjoja. Osa niistä on romaaneja, osa luokitellaan tietokirjallisuudeksi. Tämä kirjan tulee myös vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteeseeni, kohtaan 3. Kirjan nimessä on kasvi.

 

Auringonkukkametsä / The sunflower forest

Otava

suom. 2006

399 sivua

 

Seitsemäntoistavuotias Lesley elää amerikkalaisessa pikkukaupungissa äitinsä, isänsä ja pikkusiskonsa kanssa ja haaveilee muiden ikäistensä tapaan poikaystävästä ja huolettomista opiskeluvuosista. Kun Lesley viimein pääsee treffeille, hän ei uskalla tuoda poikaystävää kotiin. Hän pelkää, että ailahteleva äiti pilaa kaiken. Sota-ajan Euroopassa koetut painajaiset eivät jätä muuten niin elämäniloista ja välitöntä äitiä rauhaan. Ja pian niistä tulee dramaattisella tavalla koko perheen arkipäivää. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

17-vuotiaalla Lesleyllä on kotona tukalat oltavat. 9-vuotias pikkusisko Megan ärsyttää häntä eikä isä komenna siskoa. Ja pahin on äiti. Toisesta maailmansodasta selvinnyt äiti on ailahtelevainen ja kärsii "kohtauksista". Hän ei pääse yli menneisyydestään, joka alkaa ottaa ylivaltaa hänestä. Äidin arvaamattomuudesta kärsii koko muu perhe. Isä on kuitenkin liian rakastunut tehdäkseen mitään ja nähdäkseen äidin todellista tilaa. Vain Lesley ja pieni Megan tajuavat, että äidissä on jotain pielessä. Sitten onkin jo liian myöhäistä: äiti ampuu erään pienen pojan ja tämän vanhemmat, koska on kuvitellut jo kuukausia pojan olevan Klaus, lapsi jonka äiti synnytti sodan aikana ja joka vietiin häneltä. Poliisi ampuu äitiä itsepuolustuksena ja äiti menehtyy sairaalassa saamiinsa vammoihin. Äidin kuoltua levoton Lesley lähtee katsomaan auringonkukkametsää, Walesin vuorilla seisovaa yksinäistä mökkiä, jossa äiti eli elämänsä onnellisimmat vuodet, vain todetakseen sen olleen valhetta.

Minäkertoja-Lesley on kirjan näennäinen päähenkilö, jonka silmin tapahtumat kerrotaan, mutta todellinen päähenkilö (ja erittäin moniulotteinen sellainen) on minusta Lesleyn äiti Mara. Äiti on kotoisin Unkarista, mutta asunut Saksassa lapsuutensa ja nuoruutensa. Äiti muutti tätinsä luo Dresdeniin opiskelemaan ollessaan vielä melko nuori, ja toisen maailmansodan syttyessä hän oli vasta 16-vuotias, kun hänet pakotettiin mukaan Lebensborniin. Se oli natsien luoma häikäilemätön ohjelma, jonka tavoitteena oli luoda kansallissosialismin mukainen ihannerotu Saksaan. Äiti vietiin vastoin tahtoaan asuntolaan, jossa hänet vangittiin pieneen huoneeseen SS-miesten hyväksikäytettäväksi. Äiti synnytti Klausin, esikoisensa, joka otettiin häneltä pois. Toisen poikansa, Jozsefin, äiti tukahdutti päästäkseen ohjelmasta ja alituisista raskauksista. Sen jälkeen hänet vietiin keskitysleirille, josta hän pelastui sodan päätyttyä ja tapasi Lesleyn isän.

En muista lukeneeni Lebensbornista mitään koulun historiantunneilla. Järkyttävää. Wikipedian ja Haydenin alkusanojen mukaan romaani pohjautuu Lebensbornissa oikeasti mukana olleiden ihmisten kertomuksiin, joten en epäile hetkeäkään, etteivätkö tuollaiset kamaluudet olisi olleet totta (vaikka tämä kirja toki onkin fiktiivinen teos). Kuten sanottua, Lesleyn äiti on hirvittävän moniulotteinen henkilöhahmo. Yhdessä hetkessä häntä inhoaa sen takia, että hän haikailee mennyttä ja välittää enemmän tuntemattomasta lapsesta kuin omistaan. Seuraavassa häntä jo säälii, kun lukee, mitä kaikkea hän on saanut kokea ja mistä hän on selviytynyt. Lukemisen jälkeen en edelleenkään tiedä, mitä ajatella hänestä. Päällimmäisenä tunnen ehkä kauhua ja sääliä.

 

– – [T]ajusin, että yhä, jopa täällä Kansasissa oman perheensä parissa, äiti oli sodassa. Hän oli selvinnyt hengissä siittolan asuntolasta, hän oli selvinnyt keskitysleiristä ja SS-miehistä, ja hän aikoi selvitä myös meistä. Sellainen kestävyys oli ihailtava, mutta myös häikäilemätön ja täysin armoton ominaisuus. Hän tuhoaisi meidät. Vaikka emme olleet Saksassa. Vaikkei nyt ollut sota. Vaikka me emme olleet vihollisia. (s. 232)

 

Lesleyn isä tietää äidin vajavaisuudet ja tuntee tuon oikut, mutta kestää niitä, koska rakastaa äitiä niin paljon. Lesley, joka yrittää elää omaa elämäänsä, jää äidin oikuttelun jalkoihin, mikä on valtava sääli. Hän löytää kyllä poikaystävän itselleen, mutta äidin alkaessa karkailla kotoa vierasta lasta tapaamaan Lesley joutuu olemaan poissa koulusta häntä vahtiakseen. Romaanin loppupuolen juonenkäänteet murhatöineen ja äidin kuolemineen tulivat yllätyksenä ja pysäyttivät. En olisi ikinä uskonut, että Lesleyn äiti päätyy lopulta murhaamaan ihmisiä omien harhojensa tähden. Sitten kun hän vielä itse kuolee, mietin, mitä annettavaa tarinalla enää on. Lesleyn matka auringonkukkametsään oli katkeransuloista luettavaa. Hän ei löydä sieltä etsimiään vastauksia tai selityksiä, vaan sen, että äiti keksi koko auringonkukkametsän, koska halusi kaunistella totuutta ja värittää sitä tarinoillaan. Syy oli se, ettei äiti kestänyt todellisen elämän rumuutta ja menneisyyden taakkaa.

Muutamakin kohta teoksesta sai minut makustelemaan kieltä ja merkityksellisiä ilmaisuja, jotka saivat ajattelemaan. Yksi oli kohta, jossa Lesleyn äiti toteaa: "Minun olisi pitänyt tehdä enemmän kuin tein" puhuessaan toisesta maailmansodasta ja siitä, että arjalaisen rodun edustajana eli elämäänsä vain itsestään välittäen eikä auttanut juutalaisia, vaikka olisi voinut. Mieleeni tuli oitis vaikuttavasta elokuvasta Schindlerin lista loppukohtaus, jossa Oskar Schindler toteaa: "I could've got more" (juutalaisista, joita olisi voinut pelastaa). Tuota kohtaa lukiessa tuli ontto olo ja sillä hetkellä ajattelin Lesleyn äitiä suurisydämisenä ihmisenä. Lopun ampumakohtaus käänsi kaiken päälaelleen, mikä suututti. Schindlerin lista on muuten kirjana vielä lukematta, mutta aion kyllä lukea sen jossain vaiheessa.

 

Äitini tunteet auringonkukkia kohtaan olivat aivan erilaiset kuin minun. Hänelle ne olivat melkein mystisellä tavalla tärkeitä. Niitä oli kasvanut luonnonvaraisina heidän mökkinsä puutarhassa, kun he olivat sodan jälkeen asuneet Walesissa. Kun äiti puhui niistä, pystyin vaistoamaan, että auringonkukkien olemassaolo niin merkillisessä paikassa oli ollut hänelle miltei uskonnollinen kokemus. Ne olivat olleet ikään kuin merkki hänen toipumisestaan; ne nähdessään hän oli tiennyt selvinneensä hengissä. (s. 84-85)

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Auringonkukkametsä on vaikuttava ja hienosti kirjoitettu psykologinen romaani. Se on tarina tavallisesta perheenäidistä, joka toisen maailmansodan jälkimainingeissa kamppailee itsensä ja menneisyytensä kanssa. Taitavaa kerrontaa, kiehtovaa ajankuvaa ja monisyisiä henkilöhahmoja. Ahmittava romaani, joka herätti tunteita. Suosittelen psykologisten romaanien ystäville sekä Torey Haydeniä lukeneille ja lukemattomille.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.