Joskus tulee aloittaneeksi kirjan, joka on vähän fifty-fifty: toisaalta sitä tietää jo ensimmäisten sivujen jälkeen, ettei se oikein iske, toisaalta jokin saa kuitenkin jatkamaan lukemista, koska se on kuitenkin ihan kelvollinen kirja. Ei mitenkään sykähdyttävä, muttei myöskään niin huono, että sen tahtoisi jättää kesken. Minulle Arvo Myllymäen Vihan ja rakkauden päivät oli tällainen lukukokemus. Sain siitä suosituksen kirjastonhoitajalta Kysy kirjastonhoitajalta -palvelun kautta. Luettuani jokin aika sitten todella mukaansatempaavan ja hyvän historiallisen romaanin Suden pöydässä (linkki postaukseen), joka kertoo Hitlerin ruoanmaistajista ja naisesta, joka aloittaa suhteen saksalaisen sotilaan kanssa, olin todella innostunut aiheesta ja kyselin samantapaisia kirjavinkkejä. Minulle ehdotettiin Katja Ketun Kätilöä (joka muuten on vielä lukematta – se pitää ehdottomasti joskus lukea!) sekä tätä Arvo Myllymäen teosta. Kätilöstä olin aiemminkin kuullut, mutta tämä oli aivan tuntematon. Siispä päätin tarttua ehdotukseen. Samalla sain mukavasti täytettyä vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteen haastekohdan 50: Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2021-30.4.2022) sijoitan tämän kohtaan "mainitaan linnun laulu". Monta muutakin kohtaa sopisi, mutta tämä edesauttaa bingon saamista parhaiten ;)

Vihan ja rakkauden päivät

Helsinki-kirjat

2011

318 sivua

Mihail Kontsarenko on ukrainalaisen maanviljelijän poika, jonka kohtalona on joutua historian suurten pyörteiden keskelle. Kaksi maailmansotaa ja Neuvostoliiton syntymä heittelevät opettajaksi kouluttautunutta Mihailia niin Siperiaan kuin Suomen rintamalle keskelle jatkosotaa. Mihail päätyy sotavangiksi Suomeen ja rakastuu Maria-nimiseen pohjalaisnaiseen. Rakkaudesta syntyy myös lapsi, Juhani, jota Mihail ei kuitenkaan näe kolmeen vuosikymmeneen. Mihailille on nimittäin varattu muurahaisen rooli neuvostovallan rakentamisessa.

Vihan ja rakkauden päivät -romaani pohjautuu emeritus-professori Arvo Myllymäen oman perheen kokemuksiin. Myllymäen isä oli neuvostosotavanki, asia jonka hän salasi vuosikymmenten ajan. Kuin ihmeen kaupalla Myllymäki sai kontaktin isäänsä 1970-luvulla presidentti Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton suurlähettilään Vladimir Stepanovin avustuksella. Myllymäen koskettava romaani on paitsi kertomus Stalinin vainoista ja historian julmuudesta, myös rakkauden lujuudesta ja ystävällisyydestä, jota voi löytyä yllättävistä paikoista. (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Nuorukainen ei lainkaan käsittänyt, miten hän kulakin poikana oli saanut oikeuden opiskella opettajaksi Kiovassa. Hän ei myöskään ymmärtänyt syytä siihen, etteivät opettajat eivätkä viranomaiset viianneet hänen isänsä uppiniskaisuuteen ja kolhoosijärjestelmän vastustamiseen. Mihail ujutettiin myötäsukaisesti neuvostojärjestelmän sisään ja hänestä kasvoi ensimmäisen sukupolven neuvostokansalainen, jonka usko uuteen ja parempaan yhteiskuntaan oli luja. (s. 21)

Vihan ja rakkauden päivät on kertomus kazaani Mihail Kontsarenkosta ja siitä, miten hän koko elämänsä etsii juuriaan ja kansallista identiteettiään ajelehtiessaan valtiosta toiseen. Ukrainalaissyntyinen Mihail passitetaan Suomeen sotilaita kouluttamaan. Siellä hän kulkee ristiin rastiin ensin sotilaana, sitten sotavankina. Pohjanmaalla hän tapaa uskovaisen Marian, johon rakastuu. Rakkauden ollessa täydessä kukoistuksessaan Mihail lähetetään pois. Hän joutuu Siperiaan suurta öljyteollisuuskaupunkia Omskia rakentamaan. Mihailin perustaessa Neuvostoliitossa uuden perheen Suomessa Maria synnyttää hänelle pojan, Juhanin, joka vuosien päästä alkaa selvittää isänsä henkilöllisyyttä ja kohtaloa.

Tällainen identiteetti hukassa -teemainen proosa on joskus ihan mielenkiintoista, mutta nyt ei iskenyt. En liiemmin välittänyt tämän kirjan kohdalla siitä juurettomuus-tematiikasta, joka valtaisana pohjavirtauksena kulki tarinan alusta loppuun: ensin isä-Mihailin kohdalla, sitten hänen pojallaan Juhanilla. Liekö se, etten osaa itse samaistua siihen, syynä sille, miksi se ei oikein sykähdyttänyt. Vai kenties se, että sitä toitotettiin koko ajan. Mene ja tiedä.

Toiseksi on mainittava, että minulla oli melko suuret odotukset tämän romaanin suhteen. Suden pöydässä teki minuun suuren vaikutuksen ja oli niin hyvä kirja, että paremmaksi on vaikea pistää. Mielessäni toisenlaisen romaanin asetelma ja henkilöhahmot en oikein päässyt niin syvälle tähän kirjaan kuin ehkä olisin voinut päästä. Yksi syy on käytännössä se, että toisin kuin Suden pöydässä, tässä kirjassa edetään ajallisesti oikealla pikakelauksella. Alussa annetaan Mihailin vanhemmista lyhyt katsaus, sen jälkeen kerrotaan Mihailin lapsuudesta ja siitä, miten hänet nuorena vastavalmistuneena opettajana lähetetään Suomeen. Sotakuvaukset Suomessa ovat melko yksityiskohtaisia, mutta Suomesta lähdön jälkeen aika alkaa taas kiitää eteenpäin. Maria synnyttää Juhanin ja Mihail perustaa oman perheen, jonka lapset kasvavat hujauksessa. Pian Mihail onkin jo vanha mies ja Juhani yli kolmekymppinen. Tykkään enemmän makustelevasta, hitaasta, yksityiskohtaisesta kerronnasta kuin näin nopeasti etenevästä. Tuntuu, että jotakin olennaista hahmoista jää uupumaan, minkä vuoksi heihin ei pääse sisälle eikä heihin synny samanlaista tunnesidettä kuin toisenlaisissa romaaneissa. Tämä on minulle tärkeää, sillä haluan aina muodostaa tunnesiteet henkilöhahmoihin nauttiakseni kirjasta mahdollisimman paljon.

- Muista Miska, ei suomalainen ihminen henkilökohtaisesti vihaa sotavankia, mutta suomalainen vihaa suurvaltaa nimeltä Neuvostoliitto. (s. 132)

Kiinnostavin anti tässä teoksessa on ristiriita ja toisaalta yhtäläisyydet Neuvostoliiton ja Suomen välillä. Kaikkihan sen historiankirjoista tietävät, että Neuvostoliitto antoi ymmärtää olevansa jotakin aivan muuta kuin todellisuudessa oli. Tästä johtuen Neuvostoliiton kansalaiset oli "aivopesty" puolustamaan elinolojaan ulkopuolisille, niin kurjiksi kuin he ne tiedostivatkin. Elinolojen ja yhteiskunnan erojen ohella kirjassa kuvataan kuitenkin kauniisti Suomen ja Neuvostoliiton luontoa: esimerkiksi Pohjanmaa ja Ural ovat erilaisia alueita, mutta yhtä kaikki vaikuttavia luonnontieteellisesti. Samalla tulin myös taas ajatelleeksi, etten olisi hirveästi välittänyt asua 1900-luvun alkupuolen Suomessa jossakin maalaispitäjässä. Ankara, askeettinen, yksinäinen elämä luonnon keskellä ei olisi luonnistunut minulta.

Kokonaisuudessaan Vihan ja rakkauden päivät tuntui minusta lukukokemuksena vaisulta. Mihail saa kokea sotavankina ollessaan sanoinkuvaamatonta kurjuutta ja syrjintää, mutta sellaisesta olen lukenut ennenkin. Hänen rakastumisensa pohjalaisnaiseen viranomaisten ja sotilaiden varoittelusta huolimatta tuntui todella ennalta-arvattavalta juonenkäänteeltä, samoin se, että Juhani lopulta löytää isänsä ja kirja loppuu onnellisesti. Jonkinlaista odottamatonta twistiä olisin kaivannut.

Lopuksi: suosittelenko?

Vihan ja rakkauden päivät on romaani Neuvostoliiton ja Suomen välillä tasapainoilevasta kazaanista nimeltä Mihail. Hän osallistuu sotaan, joutuu sotavangiksi ja rakastuu suomalaiseen naiseen. Koko kirjan ajan hän tuntee outoa juurettomuutta, tunnetta siitä, ettei kuulu mihinkään. Ihmisille, joilla on samankaltaisia kokemuksia tai jotka tuntevat jonkun, jolla sellaisia on, ehkä kiinnostuvat teoksesta. Myös sodista ja Neuvosto-Venäjästä kiinnostuneet voivat pitää tästä romaanista. Minulle tämä osoittautui valitettavasti pettymykseksi, vaikka sotahistoria noin yleensä kiinnostaakin.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.