20220511_133758.jpg

Vaihteeksi kirja-arvio kirjasta, jonka olen jo aiemmin lukenut ja jonka luin nyt uudelleen. Nykyään intoilen niin paljon kiinnostavista kirjavinkeistä, että tuntuu, ettei ehdi tai viitsi lukea kirjoja useampaan kertaan. Luin Ulla-Lena Lundbergin Kalaharin hiekkaa noin kuusi vuotta sitten lukion äidinkielen kurssilla. Kyseessä oli muistaakseni jonkinlainen lukupiiri, johon minun ja muutaman muun piti kyseinen teos lukea ja pitää siitä sitten lyhyt esitelmä muulle ryhmälle. Olin pienryhmästäni ainoa, joka kirjan luki, enkä muista esityksestäkään mitään muuta kuin sen, että kirjan lukemattomat ryhmäläiseni seisoskelivat hiljaa ja kiusaantuneina vierelläni luokan edessä. Halusin lukea Kalaharin hiekkaa uudelleen, koska en muistanut siitä enää mitään ja minua jäi kaihertamaan, oliko se hyvä kirja vai ei. Toinen syy oli se, että olen säästellyt vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteen haastekohtaa 33: Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan juuri tätä kirjaa varten, vaikka olen alkuvuoden aikana lukenut useammankin Afrikkaan sijoittuvan romaanin, kuten Älä mene pois ja Ruoho laulaa. Afrikkaan sijoittuvien kirjojen lukemisen oheen suosittelen lämpimästi kuvassa näkyvää Forsman teen Rooibos Aavikkokerma -teetä. Sitä löytyy esimerkiksi Tokmannilta. Valloittava tuoksu ja eksoottinen maku!


Kalaharin hiekkaa / Sand

Gummerus

suom. 1987

267 sivua


Sattuma saattaa yhteen Etelä-Afrikan armeijan asevelvollisen Tom Careyn, ruotsalaisen antropologin Klara Granrothin ja hänen amerikkalaisen miesystävänsä Charlie Wildermanin Botswanan aroilla. Siitä alkaa elämän ja kuoleman matka. Ulla-Lena Lundbergin uuden romaanin tapahtumapaikkana on Kalaharin autiomaa Etelä-Afrikassa. Poliittinen tilanne vaikuttaa tapahtumien kulkuun, mutta keskeisintä romaanissa on kriisitilanteeseen joutuneitten kolmen ihmisen suhde.

Kalaharin hiekkaa on erikoislaatuinen trilleri, jonka ulkoisen, lukijan vangitsevan tapahtumarikkaan jännityksen vastakohtana on sisäinen, psykologinen jännitys. Se vaikuttaa vielä kauan kirjan lukemisen jälkeen. (takakansiteksti)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Pimeys oli läpitunkematon, täynnään pahoja aikeita. Näin kun hänellä oli seurassaan kaksi ihmistä, jotka hänen laillaan olivat saarroksissa, hän tunsi olonsa turvallisemmaksi kuin jos olisi ollut yksin. Oli ollut viisasta ottaa panttivangit eikä pelkkää ajoneuvoa. Se oli psykologisesti oikea päätös. (s. 66)


Muistin kirjan alkuasetelman, mutta en juuri muuta, en edes loppuratkaisua. Etelä-Afrikkalainen sotilas Tom Carey eksyy rajan väärälle puolelle, Kalaharin aavikolle, paetessaan rajalla väijyviä sotilaita ja pelätessään joutuvansa vastuuseen siitä, että lähti ajelemaan kaverinsa kanssa luvatta armeijan autolla ja osui miinaan. Kalaharin laidalla hän kohtaa alkuasukkaita tutkimassa olevat antropologit, ruotsalaisen Klaran ja amerikkalaisen Charlien, ja ottaa nämä panttivangiksi. Alkaa yksitoikkoinen matka halki Kalaharin aavikon, kun Tom yrittää päättää, minne suuntaisi ja miten pääsisi takaisin kotiin jäämättä kiinni.

Takakannessa romaania kuvaillaan tapahtumarikkaan jännittäväksi. Toki panttivankitilanteet kirjoissa ja leffoissa aina ovat enemmän tai vähemmän jännittäviä, mutta tässä asetelma tuntui jotenkin lässähtäneeltä. Tom on vasta nuorukainen, parikymppinen, ja vaikka uhkaileekin panttivankejaan aseella ja muutamaan kertaan lyökin heitä, hän ei todellisuudessa ole paha ihminen. Kun lukijalle paljastuu, että aluksi impulsiiviselta ja vaaralliselta vaikuttanut Tom on todellisuudessa kokematon sotilas, odotukset jännityksen suhteen eivät enää ole kovinkaan korkealla. Pääasiassa lukija saa seurata filosofisia keskusteluja ja parisuhdekiemuroiden puimista, kun Klara ja Charlie muistelevat menneitä ja Charlie kertoo Klaralle löytäneensä nuoremman ja aikovansa jättää hänet reissun päätteeksi. Kolmantena pyöränä Tom seuraa tilannetta lukijan tavoin ajoittain kyllästyneenä, ajoittain (semi)kiinnostuneena.


Kun mitään ei tapahdu pääsee epätoivo valtaamaan mielen. Koskaan muulloin ei ole sellaista liikkumisen tarvetta kuin silloin kun on kahleissa, puhumisen tarvetta kun on pakko olla hiljaa, puuhailun ja touhuamisen tarvetta silloin kun mitään ei ole käsillä. Toimettomuus kahlitsee ajattelukyvyn, ja ruumista ei pysty enää hallitsemaan. – –

– Olkaa hiljaa! sanotaan. – pysykää aloillanne – mutta sydän jyskyttää kuin kokonainen ravirata ja hengitys puuskuttaa kuin ratsupiiskan alla. Ja samalla on täysin hiljaista, kun Kalaharissa on varhainen iltapäivä. Mitään ei tapahdu, ja jos jotain tapahtuu, se tapahtuu rytinällä, säikähtäneitä eläimiä, hyökkäys, jotain odottamatonta ja epätervetullutta kuten ne ajatukset, jotka nyt ryntäilevät varustuksistaan. (s. 32)


Ehkä kirjan ilmestymisaikana 80-luvulla tämä teos olikin tapahtumarikas ja todella jännittävä, mutta kaltaiseni nykylukija näkee siinä lähinnä hukkaan heitettyä potentiaalia. Tapahtumarikkaudesta ei voi mielestäni puhua silloin, kun matkataan panttivankien kanssa aavikolla, syödään ja nukutaan ja uhkaillaan tehottomasti ampumisella. Tapahtumarikkautta olisi uhkaileminen, joka kulminoituu ajoittaisiksi veren ja väkivallan täyteisiksi kohtauksiksi ja useiksi pakoyrityksiksi, jotka päättyvät aina huonosti. Tässä olisi ollut ainekset niin paljon parempaan. Toki ymmärrän, että psykologinen puoli korostuu fyysisen kustannuksella ja niin on tarkoituskin, mutta itse jäin kaipaamaan fyysisempää ja kouriintuntuvampaa toimintaa. Täytyy tosin myöntää, että pidin jokaisen luvun aloittavista makustelevista tekstikappaleista, joissa Kalaharia luonnehditaan miljöönä tarkkasanaisesti ja kauniisti, vaikkei niissä mitään tapahdukaan.

Jännityksen ja tapahtumarikkauden kannalta romaanin loppu osoittautui kaikkein parhaimmaksi osaksi sitä. Siinä porukka saapuu Gaboroneen, Tom pakottaa Klaran tyhjentämään pankkitilinsä ja he suuntaavat kentälle vuokraamaan Tomille pienkonetta pakomatkaa varten. Tällaista olisin toivonut jo aiemmin! Mutta sitten kirja jo loppuu, Tomin kiitäessä taivaalla ja kiittäessä Jumalaa varjeluksesta ja suojeluksesta. Loppu oli yhtä lässähtänyt kuin koko kokonaisuus. Olisin vähintäänkin toivonut loppuun dramaattista lentokoneen alas ampumista tai lentäjän ja Tomin välistä kamppailua, joka päättyy huonosti. Tällä kertaa pahikselle oli kuitenkin tarkoitus käydä hyvin.


Lopuksi: suosittelenko?


Älä anna takakannen hämätä. Kalaharin hiekkaa on lähtökohdiltaan jännittävä romaani, mutta tapahtumarikkaudesta jäädään kauas. Jännitys on enemmän psykologista, ja lukija saakin huomata odottavansa koko ajan jotakin todella jännittävää kohtausta tapahtuvaksi, mutta sitä ei milloinkaan tule. Lopputuloksena on hieman vaisu panttivankitarina, joka sijoittuu Kalaharin aavikolle. Suosittelen sellaisille jännityksen ystäville, joille jännitykseksi riittää vähäinen väkivalta ja lähinnä sanallinen uhkailu. Fyysisemmän ja veret seisauttavamman jännityksen ystäville suosittelisin jotakin ihan muuta.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.