Alkuhöpinöitä: Suomalaisen kirjakaupan oma e- ja äänikirjapalvelu Suomalainen Plus tarjosi nyt helmikuun alussa synttäreidensä kunniaksi koodin, jolla sai 30 päivän ilmaisen kokeilujakson normaalin 14 päivän sijaan. Tartuin tarjoukseen. Tykkään näistä ilmaisista pidennetyistä kokeilujaksoista! Hyödynsin myös vähän aikaa sitten Elisa Viihde Viaplayn aivan huipun opiskelija-alennuksen, kolme kuukautta yhden hinnalla. Kyllä nyt kelpaa!

Kuuntelin muuten elämäni ensimmäisen äänikirjan! Eniten pidän fyysisistä kirjoista ja e-kirjat menettelevät, mutta äänikirjojen suhteen olin vähän skeptinen. En oikein osaa mukautua ajatukseen, että se, että kuuntelee jonkun lukevan kirjaa ääneen, olisi kirjan lukemista. Se tuntuu vähän huijaamiselta. Nyt kuitenkin ajattelin, että kokeilen, sillä uusien asioiden kokeileminen on (useimmiten) hauskaa. Ymmärrän nyt täysin, miksi jotkut ovat niin hurahtaneet äänikirjoihin. Kiireisten ihmisten elämään ne sopivat enemmän kuin hyvin, sillä kirjan "lukeminen" sitä kuuntelemalla on tosi rentouttavaa ja säästää kyllä aikaa. Itsekin leivoin ja väritin aikuisten värityskirjaa samalla kun kuuntelin. Tykkäsin siitä, että samalla voi touhuta muuta, ja toihan se vaihtelua siihen, että itse lukee. Tästä positiivisesta kokemuksesta huolimatta pidän kuitenkin yhä eniten itse lukemisesta ja fyysisistä kirjoista, sillä lukemistapahtumassa on jotakin niin ihanaa ja minulle tärkeää, ettei sitä äänikirjoilla voi korvata. Nyt olen kuitenkin astunut äänikirjojen maailmaan, ja vaikkei se olekaan se oma juttuni tällä hetkellä, kiva tietää, että tuollaisiakin vaihtoehtoja on.
 

Valitsin Suomalainen Plus -palvelusta kuunteluun Anna-Leena Härkösen Heikosti positiivinen -romaanin. Olen Härköseltä lukenut vain sen klassisen Häräntappoaseen lukiossa. Tähän päädyin, koska näin tämän joskus jossakin kirpputorilla tai kirjakaupassa ja mietin, että näyttää ja kuulostaa mielenkiintoiselta. Sitten unohdin sen vuosiksi, ja nyt se näkyi olevan Suomalainen Plussassa. Ja kuuntelin sen äänikirjana, lukijana Anniina Piiparinen, kesto 5 tuntia 16 minuuttia. En tiedä äänikirjojen kestoista, mutta veikkaisin tämän olevan lyhyimmästä päästä. Sen kuuntelemiseen meni kuitenkin useampi päivä opiskelukiireiden takia. Pakko sanoa tähän alkuun, että Anniina Piiparisen ääni on todella kaunis ja rentouttava, ja hän lukee hyvin rauhallisesti ja selkeästi. Helmet-lukuhaasteen Facebookista olen lukenut juttuja, että joskus äänikirjojen lukijat ovat huonoja ja sen vuoksi jätetään jopa kirjoja kesken. Tässä tapauksessa näin ei todellakaan ollut, joten suosittelen lämpimästi Piiparista lukijana. Heikosti positiivinen menee vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 4: Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan, sillä se perustuu Härkösen omiin kokemuksiin lapsettomuudesta.

Vahvat naiset -lukuhaasteessa (1.1.-31.5.2021) tämä tulee kohtaan Suomalainen naiskirjailija. #vahvatnaisetlukuhaaste
 

 

Heikosti positiivinen

Otava

2001

Äänikirja, kesto 5t 16m, lukijana Anniina Piiparinen

Löydettävissä muun muassa Suomalainen plus -palvelusta

 

Kertomus mustasta ajanjaksosta, jolloin tunnetun kirjailijan huumorintaju oli kadota. Heikosti positiivinen kuvaa lapsen saamiseen liittyviä ristiriitaisia tuntemuksia rehellisesti, pikimustalla, rivien välissä vaanivalla huumorilla höystettynä. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

En ole koskaan halunnut äidiksi. Minun ei koskaan pitänyt tehdä lasta.
(Heikosti positiivinen, 7)

 

Tiedän jo nyt, vaikka vuosi on vasta alussa, että Heikosti positiivinen on yksi vuoden 2021 mieleenpainuvimmista lukukokemuksistani. Kyseessä on siis muistelmateos kirjailija Anna-Leena Härkösen elämästä ja ajanjaksosta, jolloin hän saa lapsen. Härkönen alkaa kirjoittaa käsikirjoitusta, joka käsittelee lapsettomuutta, ja alkaa samalla yrittää itse puolisonsa Ollin kanssa lasta. Hän saa kaksi keskenmenoa ennen kuin tulee raskaaksi ja synnyttää pojan. Aina lapsen yrittämisestä siihen, kun se on jo tullut maailmaan, Härkösen mielessä risteilee hyvin epävarmoja ja ristiriitaisia tunteita. Välillä hän haluaa lasta enemmän kuin mitään, välillä hän taas helpottuu siitä, että saa keskenmenon. Kun vauva sitten tulee maailmaan, Härkönen sairastuu raskaudenjälkeiseen masennukseen ja käy lähellä pohjaa.

Minulla ei ole omia lapsia, olen vasta 22-vuotias, mutta haaveilen omista lapsista tulevaisuudessa. Oli siis todella kiehtovaa päästä kurkistamaan näin läheltä ja yksityiskohtaisesti kuvattuna, millaista on olla raskaana, ja toisaalta myös hurjaa teoksen synkkyyden vuoksi. Härkönen kuvaa raskauttaan ja raskaudenaikaisia tuntemuksiaan kaunistelematta, paljastaen kaikki raskauden rumat puolet ja epävarmuutensa. Hän synnyttää keisarileikkauksella ja kärsii kivuista ja peloista ennen ja jälkeen raskauden. Ja sitten vielä raskaudenjälkeinen masennus ja naistenklinikka, josta Härkösen omahoitaja käytännössä ajaa hänet ulos keskoslapsen kanssa muutama päivä synnytyksen jälkeen. Toivon sydämeni pohjasta, ettei tuollaista tapahdu koskaan minulle, ja tunsin sääliä Härköstä kohtaan.

Härkösen ajatusmaailma kirjassa eroaa jonkin verran omastani. Uskon meidän olevan samanlaisia siinä, että minäkin varmasti tulen hermoilemaan aivan turhia asioita sitten joskus lapsen saatuani, sillä olen luonteeltani hermoheikko. En kuitenkaan usko, että koskaan voisin ajatella lapseni tappamista. Nämä kohdat teoksessa olivat sykähdyttävimpiä ja tuntui pahalta kuunnella niitä. Raskaudenjälkeinen masennus kuitenkin tekee sitä ihmisille. En järkyttynyt, mutta tulin hieman surulliseksi ajatuksesta, että vastasyntyneen äiti ajattelee vauvastaan noin.

 

Päätän toimia tunteitani vastaan. Otan vauvan syliini vaikka ahdistavat ajatukset
tukkivat mielen.

Hänen päälakensa tuoksu: toffeeta, kissanpentuja, syksyistä heinikkoa. Hengitän tuoksua sisääni, juttelen sille rauhoittavasti. Tajuan äkkiä, että lapselle ei merkitse mitään se, mitä minä ajattelen vai ajattelenko mitään. Sille merkitsee jotain vain se mitä teen, se, että pidän sitä sylissäni, että se saa kuulla ääntäni. Voin hyvin olla hullukin, se ei sitä liikuta. Olen joka tapauksessa sen äiti, muita äitejä sillä ei ole. (Heikosti positiivinen, 185)

 

Huolimatta synkästä aiheen käsittelystä lopussa näkyy valonpilkahdus, mistä pidin. Uskon Härkösen olleen lopulta hyvä äiti pojalleen. Tykkäsin siitä, että vaikka tarina pohjautuu tositapahtumiin, päähenkilö kehittyy ja loppu on onnellinen. Pidin muutenkin koko kirjassa siitä, miten yksityiskohtaisesti ja taitavasti Härkönen kirjoittaa. Pidän häntä rohkeana ihmisenä, joka uskaltaa sanoa sen, mitä moni muu ei. Vaati varmasti paljon rohkeutta ja omien tunteidensa prosessointia kirjoittaa tämä kaikki ylös ja vielä julkaista se koko kansan luettavaksi. Myönnän, että inhosin Härköstä joissakin kohdissa tätä lukiessani, mutta nyt, kirjan loppuun kuunnelleena, ajattelen hänen olevan todella rohkea ja inhimillinen nainen. Tämä lukukokemus oli minulle mieluinen, koska se jätti ajattelemisen aihetta. Ja kun vielä kuuntelin sen äänikirjana, tuntui, että pääsin siihen aivan eri tavalla sisään. Kuin olisin kuunnellut Härkösen itse kertomaa tarinaa. Äänikirja tämän kirjan kohdalla oli siis hyvä valinta.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Heikosti positiivinen -kirjassa Anna-Leena Härkönen muistelee esikoisensa ja ainoan lapsensa syntymää, sitä edeltäneitä keskenmenoja ja yleisesti ajatuksiaan, pelkojaan ja masennustaan. Teos on yleissävyltään synkkä ja tyyliltään hyvin yksityiskohtainen, välistä jopa ahdistava. Se on totuudenmukainen, realistinen, surullinen, kipeä ja voimaannuttava, sillä loppu on onnellinen kaikesta huolimatta. Suosittelen niille, jotka tahtovat lukea jotakin järisyttävää ja eivät liikaa kavahda tabujakaan aiheita.