Tasan vuosi sitten suunnilleen samoihin aikoihin luin Eowyn Iveyn romaanin Lumilapsi (linkki postaukseen). Se oli ihastuttava kirja ja varmensi päätöstä lukea Iveyn toinenkin teos, joka oli roikkunut TBR-listallani jo kauan: Maailman kirkkaalle laidalle. Kumpikin on ollut maailmalla myyntimenestys. Alaskassa syntynyt Ivey sijoittaa kirjojensa tapahtumat syrjäiseen, lumiseen ja karuun Alaskaan, mikä varmasti houkutteleekin monia. Vuoden 2023 Helmet-lukuhaaste etenee, kun täytän tällä teoksella kohdan 1: Kirjassa on kartta. Kirjan alussa oleva kartta esittää Alaskan Wolverinejokea, johon tarinan tapahtumat sijoittuvat, mutta kirjan aloittamisen jälkeen en kylläkään palannut siihen enää. Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2022-31.3.2023) tämä kirja tulee ruutuun "vesiputous".

 

Maailman kirkkaalle laidalle / To the bright edge of the world

Bazar

suom. 2017

553 sivua

 

Everstiluutnantti Allen Forrester saa vuonna 1885 elämänsä mahdollisuuden, kun hänet määrätään johtamaan retkikunta Alaskan Wolverinejoen yläjuoksulle. Vaarallinen reitti on avain Alaskan luonnon valtaviin rikkauksiin, joiden kutsu houkuttaa seireenin lailla jokaista korpimaassa omaa onneaan etsivää. Kaikki yritykset kesyttää koskematon erämaa ovat kuitenkin tähän asti päättyneet traagisesti armottomien olosuhteiden edessä.

Forrester ja hänen raskaana oleva vaimonsa Sophie joutuvat eroon toisistaan, kun Allen johdattaa retkikuntansa kohti tuntematonta. Seikkailuja janoava Sophie ei odota yksinäistä vuotta armeijan parakkien vankina innolla. Pian käy kuitenkin ilmi ettei Allen ole ainoa, joka joutuu kamppailemaan petollisia olosuhteita vastaan. Kumpikaan ei voi aavistaa, että erossa vietetty vuosi tulee vaatimaan heiltä molemmilta kaiken rohkeuden ja kestävyyden, aina viimeiseen pisaraan asti. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Mietin toisinaan, mitä olisi tapahtunut, jos eversti ei olisi koskaan matkannut Wolverinejokea ylös, ei olisi koskaan raivannut tietä kaivosmiehille ja kaikelle, mitä he toivat mukanaan. Joku toinen olisi varmasti viimein ilmaantunut. Mikä tutkimusretkeläisiä sitten vetääkin puoleensa – vauraus tai kuuluisuus tai sotilasmahti tai peräti aito uteliaisuus – he muuttavat tienoota ihan vain kulkemalla sen läpi ja kirjaamalla ylös sen mitä näkevät. (s. 421)

 

Vuonna 1885 everstiluutnantti Allen Forrester määrätään johtamaan tiedusteluretkeä Alaskaan Wolverinejoen yläjuoksulle. Mukaansa hän saa luutnantti Pruittin ja kersantti Tillmanin sekä kokeneen ansastaja Samuelsonin ja muutaman intiaanioppaan. Retken tarkoituksena on kartoittaa Alaskan territorion sisäosia ja kerätä sen karuilta seuduilta tietoa siellä asuvista alkuasukasheimoista, Wolverinejoen intiaaneista. Tarkoituksena ei ole siis sytyttää uutta intiaanisotaa, ainoastaan kartoittaa alueita ja niiden asukkaita. Everstin raskaana oleva vaimo Sophie jää odottamaan miestään heidän pieneen mökkiinsä Vancouveriin ja menetettyään lapsen keksii itselleen ajanvietteeksi lintujen valokuvaamisen. Kaikkia jännittää, miten retki tulee onnistumaan, varsinkin kun sitä ovat yrittäneet ennen Allenia monet muut retkikunnat – ja epäonnistuneet.

Näkökulma vaihtelee kirjassa tiuhaan. Allenin tiedusteluretkeä kuvataan hänen päiväkirjamerkintöjensä ja raporttiensa kautta. Myös Sophien arkeen Vancouverin kasarmilla paneudutaan hänen päiväkirjaansa lukemalla. Näiden lisäksi seurataan nykyaikana Allenin sukulaispojan Walterin ja Wolverinejoen alueella asuvan museokuraattori Joshin välistä kirjeenvaihtoa heidän keskustellessaan Allenin retkestä ja päiväkirjamerkinnöistä, raporteista ja muista dokumenteista, jotka valottavat sitä, mitä retkellä oikein tapahtui. Nykyaika ja Allenin sukulaispoika on otettu varmasti mukaan siksi, että lukijalle näytettäisiin, millaista Wolverinejoella on yli tuhat vuotta myöhemmin, kun kyseisen tiedusteluretken seurauksena alueen intiaanit on yritetty väkisin sopeuttaa valkoisten tavoille ja heidän elinkeinonsa ja perinteensä on tuhottu. Sama kurja kohtalo, mikä lienee kohdannut kaikkia Amerikan alkuperäisasukkaita jossakin vaiheessa. En silti kokenut sen tuovan tarinaan sisällöllisesti kovin paljoa lisää, vaan mieluiten olisin lukenut vain Allenin ja Sophien elämästä 1800-luvun lopulla.

 

Tämä on ankaraa seutua. Sen, joka tänne uskaltautuu, täytyy olla vahva niin ruumiiltaan kuin mieleltäänkin, erittäin sitkeä ja varsin vähällä muonalla toimeen tuleva. Hänen täytyy olla soturi, metsästäjä, kantojuhta ja diplomaatti, kaikkea yhtä aikaa. (s. 344)

 

Romaanissa on ripaus maagista realismia, aivan kuten Iveyn toisessa kirjassa Lumilapsi. Retkikunta todistaa Wolverinejoella ja vuorilla outoja näkyjä, jotka Allen kirjaa vain omiin päiväkirjoihinsa ja jotka mietityttävät hänen sukulaispoikaansa tuhat vuotta myöhemmin. On intiaaninaisia, jotka muuttavat muotoa hanhiksi ja takaisin. On puun juurista syntyvä salaperäinen intiaanivauva, jonka Allen löytää metsästä. On vuorilammessa elävä jättimäinen vesipeto. On mystinen intiaanipoppamies, joka on elänyt satoja vuosia, pystyy muuttumaan korpiksi ja joka tunnetaan nimellä Mies Joka Lentää Mustin Siivin. Pidin näistä elementeistä, sillä ne toivat ripauksen magiaa ja jännitystä muuten kovin realistiseen tarinaan. Alaskan intiaanien kuvaus oli jo itsessään hurjan mielenkiintoista, mutta kun pakkaa sekoitetaan vielä heidän uskomuksillaan, on kasassa ainekset mukaansatempaavaan tarinaan. Erityisen paljon pidin intiaanipoppamiehestä. Hän liikkuu uhkaavana varjona tapahtumien yllä ja ilmantuu aina yllättävissä paikoissa. Ja kun hän ilmaantuu, tapahtuu yleensä jotakin kamalaa.

Arvelin kirjan alussa, että osaisin ennustaa lähes kaiken, mitä tarinassa tulee tapahtumaan. Moni veikkaukseni meni kuitenkin täysin metsään. Sophie menettää vauvan, mikä on surullinen ja yllättävä juonenkäänne. Hänen kohtunsa on epämuodostunut, joten raskauskin keskeytyy varhaisessa vaiheessa, eikä Sophie lääkärin mukaan tule koskaan saamaan lasta. Kun Allen löytää syvältä metsästä puun juurakosta intiaanivauvan, olin heti aivan varma, että hän vie sen mukanaan kotiin ja pariskunta kasvattaa sen omanaan (vähän Lumilapsi-viboja). Yllätyksekseni ja pettymyksekseni Allen jättää vauvan läheiseen intiaanikylään ja jatkaa matkaansa ilman sitä. Lisäksi olin aivan varma, että Allen kuolisi kirjan lopussa eikä koskaan pääsisi takaisin Sophien luokse. Koko teoksen ajan maalaillaan kauheita kuvia siitä, miten rankkaa Alaskan erämaassa on tarpoa ja miten kurjassa kunnossa Allen miehineen on. Kun Allen kuulee Sophien keskenmenosta vaimonsa kirjeessä, jossa tämä vuodattaa sydäntään ja epäilee, ettei Allen enää tahdo häntä, Allen sairastuu kuumeeseen ja käy lähellä kuolemaa, mutta selviää. Ja sitten vielä kohta, jossa kerrotaan luodinreikäisestä intiaanipaidasta (sama, jonka Allen on saanut eräältä intiaanipäälliköltä ja jota hän käyttää ylittäessään vuoria). Siinä kohtaa olin aivan varma, että kohta Allen saa surmansa. Kersantti Tillman kuitenkin lainaa paitaa ja joutuu kännipäissään tappeluun, jossa vihainen mies ampuu hänet. Allen jää henkiin. Paljon yllättäviä kohtia, enkä todellakaan aina tiennyt, mitä tuleman piti. Ehkä siksi luin kirjan ahmimalla.

Onnellinen loppu ehkä yllätti, mutta myös tyydytti ja antoi mielenrauhan. Allen ja Sophie eivät koskaan saa toivomaansa lasta, mutta sen sijaan he alkavat tehdä kahdenkeskisiä retkiä Alaskaan, jotta Sophie pääsee itse näkemään sen karun luonnon ja valokuvaamaan lintuja. Pariskunnan rakkaus kantaa läpi viisisataasivuisen romaanin ja on mukava piristysruiske kaikille niille kirjoille, joissa pariskunnat pettävät, eroavat, riitelevät ja draamailevat. Onnellinen loppu on aina onnellinen loppu.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Maailman kirkkaalle laidalle on kaunis ja mukaansatempaava historiallinen seikkailuromaani. Siihen mahtuu paljon, ja se pitää tiukasti otteessaan. Tosipohjaiset tapahtumat ja karu Alaskan miljöö kiehtovat. Suosittelen historiallisten romaanien ystäville ja Alaskasta kiinnostuneille. Iveyn aiemman romaanin Lumilapsi lukeminen ennen tätä ei ole lainkaan välttämätöntä, mutta suosittelen, sillä sekin on hyvä kirja.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.