Selaillessani Otavan uutuuskirjojen luetteloa jokin aika sitten silmiini sattui Dustin Thaon nuortenromaani Älä mene, Sam. Sen kansi lumosi minut, samoin kuvaus, joten varasin sen heti Helmetistä. Tällä viikolla se tuli, enkä malttanut jättää sitä odottelemaan, joten tartuin siihen oitis. Ja ahmin sen muutamassa päivässä, niin koukuttava se oli. Kuvassa kaunis japanilainen kulho, jonka ystäväni toi minulle Japanin-tuliaisena oltuaan Japanissa vaihdossa. Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän kirjan kohtaan 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika. Kirjan nimessä mainittu Sam on aika epätavallinen – hän on kuollut, mutta pystyy silti vastaamaan puhelimeen.

Älä mene, Sam / You've reached Sam

Otava

suom. 2023

345 sivua

Seitsemäntoistavuotias Julie on suunnitellut elämänsä pitkälle eteenpäin. Hän aikoo muuttaa poikaystävänsä Samin kanssa kaupunkiin, aloittaa opiskelut yliopistossa ja viettää kesän Japanissa. Mutta kun Sam yllättäen kuolee, kaikki muuttuu. Surusta sairas Julie jättää hautajaiset väliin, heittää Samin tavarat pois ja tekee kaikkensa unohtaakseen hänet. Viesti vuosikirjassa saa kuitenkin muistot palaamaan. Julie soittaa Samin vastaajaan kuullakseen rakkaansa äänen vielä kerran. Sitten Sam vastaa. Julie tietää, etä yhteys on väliaikainen, mutta Samin äänen kuuleminen tuo hänet taas lähemmäs, ja irti päästäminen muuttuu puhelu puhelulta vaikeammaksi. (osa takakansitekstistä)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Ikävöin Samia. Ikävöin hänen ääntään. Ikävöin sitä, että hän vastasi aina kun soitin. En edes tiedä, missä olen tai kenelle voisin puhua. Olen sellaisessa alennustilassa, että tiedän katuvani huomenna. Mutta nyt olen niin epätoivoinen ja yksin, että otan puhelimeni ja panen sen päälle. - - Kun huomaan, ettei Sam ole enää yhteystiedoissani, muistan, että poistin hänet sieltäkin. En ole varma, muistanko hänen numeroaan enää. Tietämättä, mitä teen, näppäilen hänen numeronsa kuitenkin ja toivon kuulevani hänen äänensä vastaajassa vielä kerran. Ehkä voin jättää hänelle viestin ja kertoa, että olen pahoillani.

– – Joku vastaa. Seuraa pitkä hiljaisuus ennen kuin linjalta kuuluu ääni. "Julie..." (s. 45)

17-vuotias Julie käy lukion viimeistä luokkaa Ellensburgin pikkukaupungissa Yhdysvalloissa. Kolme vuotta aiemmin hän on muuttanut äitinsä kanssa sinne Seattlesta ja tavannut lukiossa samanikäisen Samin. He törmäävät ensin kirjakaupassa, jossa Julie on töissä, sitten kahvilassa, jossa Sam työskentelee. Ujo tutustuminen johtaa lopulta seurusteluun. Sitten Sam kuolee yllättäen auto-onnettomuudessa yönä, jona on luvannut tulla hakemaan Julieta bussilta. Sam on unohtanut lupauksensa hengatessaan kavereidensa kanssa rannalla, ja kun hän lähtee ajamaan bussiasemalle Julien luo, joka ei vastaa hänen puheluihinsa, hän rysäyttää rekkaa päin. Julie ei tunnu pääsevän yli Samin kuolemasta, sillä heillä oli suuria suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Kitaraa soittava musikaalinen Sam haaveili oman musiikin tekemisestä, kirjoittamisesta pitävä Julie kirjan julkaisemisesta. Heidän piti muuttaa yhdessä pois pikkukaupungista, joka alkoi ahdistaa kumpaakin heistä. Kaikki suunnitelmat menevät uusiksi nyt kun Sam on kuollut. Asiaa ei auta se, että Samin ystävät syyttävät Julieta hänen kuolemastaan. Julie jättää hautajaiset ja muistojuhlat välistä ja eristäytyy ystävistään. Heikolla hetkellä hän soittaa Samin kännykkään, josta Sam yllättäen vastaa.

Julie alkaa puhua Samin kanssa säännöllisesti. Sam ei osaa kertoa, missä on, mutta hän tietää kuolleensa. Kumpikin uskoo, että maailmankaikkeus on suonut heille uuden mahdollisuuden jättää hyvästit. Sam vakuuttelee, ettei syytä Julieta tapahtuneesta. Kun Julie takertuu Samiin ja puheluihin, hän laiminlyö entisestään perhettään ja ystäviään, muun muassa Samin serkkua Mikaa, parasta ystäväänsä Yukia sekä Samin parasta ystävää Oliveria. Kun Julie puhuu Samin kanssa, muut puhelut ja viestit eivät tule läpi hänen kännykkäänsä, mikä saa hänen ystävänsä ajattelemaan, ettei hän tahdo puhua heille. Kun Julien ihmissuhteet alkavat mennä pahasti mönkään, hän soittaa Samille Mikan läsnäollessa ja antaa Mikan puhua hetken Samin kanssa. Myös Mika kuulee Samin, eli Julie ei ole kuvitellut koko juttua. Myöhemmin Samin pikkuveli James karkaa kotoa. Julie etsii hänet käsiinsä ja antaa hänenkin puhua Samille vielä viimeisen kerran. Näillä puheluilla on kuitenkin hintansa: kun Julie antaa muiden puhua Samin kanssa, heidän keskinäinen yhteytensä katkeilee. Aika käy vähiin, eikä Julie pysty soittamaan Samille enää montaa kertaa. Viimeisen puhelun hän tekee valmistujaisiltanaan, minkä jälkeen Sam vielä lähettää hänelle ääniviestin. Siinä Sam kertoo, että vastasi Julien soittoon, koska ikävöi häntä, mutta toivoo hänen nyt menevän eteenpäin elämässään. Julie löytää rauhan tajutessaan, että hänen ei tarvitse täysin unohtaa Samia, vaan hän voi kantaa Samin muistoa mukanaan ja jatkaa silti eteenpäin.

"Minä en vain voi..." Samin ääni särkyy hieman. "Mieti nyt. Et voi loppuelämääsi puhua kuolleelle poikaystävällesi puhelimessa, kun kaikki muut elävät elämäänsä, tapaavat uusia ihmisiä ja jatkavat eteenpäin muun maailman mukana. Et voi elää näin ikuisesti."

"En näe siinä mitään väärää", vastaan. "Saat sen kuulostamaan pahemmalta kuin se on." En osaa kuvitella, mitä haluaisin enemmän, paitsi tietysti sitä, että Sam olisi oikeasti elossa. "En välitä yhtään, mitä muut ajattelevat minusta. Kunhan minulla on sinut. – –" (s. 179)

Ensinnäkin on todettava, että minulle tuli tästä vähän Herra Harriganin puhelin -viboja (Stephen Kingin kauhunovelli hänen melko tuoreessa novellikokoelmassaan Mitä enemmän verta (linkki arviooni). Siinäkin soitetaan kuolleen ihmisen kännykkään, ja tämä kuollut henkilö vastaa haudan takaa. Tässä tarinassa ei kuitenkaan ollut kauhun häivähdystäkään. Vaikka puhelimeen vastaava kuollut onkin pelottava ajatus ja vaikka rakastan kauhua yli kaiken, pidin kovasti siitä, miten kauniisti yliluonnollinen kuvataan tässä romaanissa. Haudan takaa puhuva Sam on samanlainen kuin eläväkin, hän tuntee iloa ja surua. Koskettavaa oli lukea teoksen lopusta, miten Sam paljastaa, ettei vastannut siksi, että Julie tarvitsee häntä, vaan siksi, että hän tarvitsee vielä Julieta ennen kuin voi siirtyä eteenpäin.

Voisi oikeastaan todeta, että kaikki tässä romaanissa on kaunista kuin kirsikankukat: kansikuva, henkilöhahmot, tapahtumat ja kerronta. Kerrontaratkaisuista on nostettava esiin takaumat, jotka on toteutettu hyvin miellyttävällä tavalla. Nykyhetken kuvauksen lisäksi kirjan luvuissa vilisee takaumia, jotka kerrotaan eräänlaisina tuokiokuvina: Ensin saatetaan olla vaikkapa uimassa ja minäkertoja-Julie kuvailee, miten hän sukeltaa. Äkkiä hänen jalkojensa alla on kovaa betonia ja ollaankin jossain aivan muualla, ja sitä rataa. Takaumahetket vaihtuvat toisiin sulavammin kuin olen useassa muussa romaanissa nähnyt, saumattomasti ja viehkeästi, jotenkin musiikkivideomaisesti – tässä hetkessä olemme tuolla, toisessa hetkessä täällä. Kokeileva kerronta menee minulta helposti yli hilseen, mutta tällä kertaa pidin tällaisesta kokeilevuudesta. Se sopi kirjaan ja sen tunnelmaan.

Vähän ärsytti se, miten Julie käpertyy itseensä ja suruunsa ja laiminlyö niin selvästi ystäviään. Olisin halunnut useampaankin otteeseen ravistella häntä, kun hän jättää menemättä sovittuihin tapaamisiin vain siksi, että tahtoo soittaa illalla Samille. Onneksi tarinan edetessä Julie tulee järkiinsä ja tajuaa, ettei hän voi elää takertumalla kuolleeseen Samiin. Mietin myös jonkin verran romaanin yliluonnollisuutta. Pohdin, mahtaako Julie tosiaan kuvitella kaiken, ja olin siitä jo aika varma jossain vaiheessa. Thao on varmasti tarkoittanut sen niin, että lukija koukuttuu tarinaan juuri pohtiessaan, ovatko puhelut kuolleen Samin kanssa Julien kuvitelmaa vai todellisuutta. Se, että ne lopulta ilmeisesti ovat todellisia, ei kuitenkaan pilannut mitään, päinvastoin. Japanilaisiin piirrettyihin elokuviinkin liittyy yleensä omanlaistaan mystiikkaa, jolloin yliluonnolliset asiat annetaan helpommin anteeksi eikä niihin takerruta, koska niiden tiedetään olevan kaiken suola.

Yuki sulkee silmänsä tyynenä ja kuiskaa lyhdylleen jotain, ja muut katselevat ja tekevät sitten samoin. Mika ja minä katsomme toisiamme tavalla, jota muut eivät voi ymmärtää. Sitten Mika sulkee kaikesta huolimatta silmänsä ja kuiskaa jotain lyhdylleen. Niinpä minäkin teen, vaikka en ole vielä menettänyt Samia. Ainakaan vielä. Ajattelen jotain, mitä sanoisin hänelle juuri nyt, jos voisin.

Vedän lyhdyn lähelleni ja kuiskaan: "Älä mene, Sam. Jää luokseni vielä vähäksi aikaa." (s. 259)

Kuten sanottua, ahmin kirjan muutamassa päivässä. Vaikka idea oli tuttu jo aiemmin mainitsemastani Kingin novellista, sitä on hyödynnetty eri genreen sopivalla tavalla tosi toimivasti. Nuortenkirjaksi tämä on todella koukuttava myös aikuiselle lukijalle, joten voisin suositella tätä hyvin aikuisillekin. Japani-teema myös vetosi minuun.

Lopuksi: suosittelenko?

Älä mene, Sam on upea ja kaunis nuortenromaani. Sen juju piilee yliluonnollisessa twistissä, joka saa lukijan janoamaan lisää. Kerronta on soljuvaa ja miellyttävää, enkä keksi tästä mitään pahaa sanottavaa. Suosittelen todella lämpimästi sekä nuorille, nuorille aikuisille että aikuisille!

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.