Juhlin pari päivää sitten 25-vuotissyntymäpäivääni. Loppukesän lapsena rakastan syksyä ja tänä vuonna odotan sitä erityisellä innolla uudessa työpaikassani kirjastossa. Syksyisiin tunnelmiin minut viritti saksalaisen Katharina Hagenan sukuromaani Omenansiementen maku. Se sopii myös vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua. Oikeastaan siinä tehdään jopa kahta minulle tuttua työtä: opettajan hommia sekä kirjastotyötä.

 

Omenansiementen maku / Der Geschmack von Apfelkernen

Minerva Kustannus

suom. 2009

243 sivua

 

Kertomus alkaa, kun Iris perii isoäitinsä kuoleman jälkeen sukunsa vanhan omakotitalon, lapsuutensa mummolan. Kirjastonhoitajana työskentelevästä Iriksestä lapsuusvuosien muistot tuntuvat aluksi etäisiltä, mutta kun hän asettuu taloksi alkaa menneisyys herätä eloon. Talo paljastaa vähitellen vaiettuja salaisuuksiaan, ja lähipiirin osin traagisetkin elämäntarinat tulevat osaksi Iriksen matkaa menneisyyteen ja omaan itseensä.

Unohtaminen ja muistaminen lankeavat ainutlaatuisella tavalla yhteen Katharina Hagenan vangitsevassa, omenantuoksuisessa romaanissa. Kirjasta kuoriutuu kerros kerrokselta rikkaampi ja täyteläisempi kasvutarina, joka vie lukijan mennessään. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Kohtalon liikkeethän – meidänkin perheessämme – olivat aina alkaneet ensin putoamisesta. Ja omenasta. (s. 64)

 

Liki kolmekymppinen Iris, sukunsa nuorimmainen, perii isoäitinsä Berthan kuoltua Bootshavenin kylässä Pohjois-Saksassa sijaitsevan vanhan talon. Iris, joka toimii Freiburgin yliopistokirjaston kirjastonhoitajana, matkustaa isoäitinsä hautajaisiin ja tapaa siellä äitinsä ja kaksi tätiään. Tätien tapaaminen sekä paluu taloon, jossa vietti monia lapsuutensa kesiä, herättävät Iriksessä paljon muistoja. Muistojen tie on pitkä ja mutkainen. Sitä pitkin kulkiessaan Iris muistaa taas ikävät tapahtumat, jotka on yrittänyt painaa unholaan: isoäidin Alzheimerin taudin, äidin ja tätien väliset riidat, natsimielisen isoisän, naapurin sedän jonka kanssa isoäiti petti isoisää, kuolemaansa pudonneen serkun sekä salaperäisen naapurintytön ja tämän pikkuveljen. Muistojen joukossa on tosin myös niitä hyviä ja onnellisia muistoja, kuten lapsuuden leikit ja kaunis saksalainen maaseutu kesäisin.

Hagenan esikoisromaania on kehuttu paljon, kuten kirjan lievetekstistä ja netistä luin. Ymmärrän sen saaman suosion. Kerronta on verkkaista, viipyilevää ja makustelevaa. Aika vaikuttaa pysähtyneen vanhassa talossa. Takaumat tuovat lukijan näkyville pilkahduksia menneestä, ja tarina kerrotaan pieniä tuokioita ja kohtauksia tiputtelemalla. Vaikka olenkin kronologisen kerronnan ystävä, joihinkin tarinoihin takaumat ja kronologian rikkominen sopivat hyvin. Tämä oli yksi niistä. Henkilöhahmoja oli tosin omaan makuuni ehkä vähän liikaa, tai sitten se, ettei heitä kaikkia esitellä heti, teki heidän tunnistamisestaan hankalaa. Olin aluksi pyörällä päästäni enkä meinannut muistaa kuka on kuka, mutta se helpotti lukiessa. Tämä romaani on jälleen yksi esimerkki kirjasta, joka on lyhyt mutta jota ei saa luettua niin nopeasti kuin luulisi. Vaati hidasta etenemistä, jotta pysyin kärryillä tarinassa ja sen henkilöissä.

Päähenkilö Iris vähän ärsytti minua. Hän on kirjastonhoitaja, muttei lue itse muuta kuin kirjoja, joita kukaan muu ei lue. Sen hän kertoo olevan periaatekysymys. Myös Iriksen kömpelyys ärsytti. Hän tapaa Bootshavenissa entisen naapurinsa ja hyvän lapsuudenystävänsä Miran pikkuveljen Maxin, jonka kanssa leikki pienenä. Max on kasvanut hänkin aikuiseksi ja on nyt asianajaja. Iris ja Max kohtaavat veden äärellä, ja Maxin seurassa Iris muuttuu aina kömpelöksi ja hömelöksi. Hän muun muassa kaatuu pyörällä, kaataa maalia päälleen ja sotkeutuu hameenhelmoineen pyörän pinnoihin. Onneksi Max tulee ritarillisesti hätiin. Iriksen säätäminen ja kiusallisuus aiheutti minussa myötähäpeää. En yhtään yllättynyt, että hän päätyy Maxin kanssa sänkyyn ja lopulta yhteen.

 

Kun unohti ajan, lakkasi vanhenemasta. Unohdus löi ajan, muistin vihollisen. Sillä lopulta aika paransi haavat ainoastaan liittoutuessaan unohduksen kanssa.

Seisoin puutarhan aidalla ja tunnustelin otsaani. Minun oli ajateltava toisia haavoja. Vuosikausia olin kieltäytynyt tekemästä sitä. Haavat tulivat talon puolesta, olin perinyt ne sen mukana. Ja minun olisi vähintään edes kerran katsottava niihin, ennen kuin saisin taas laittaa ajan laastarin niiden päälle. (s. 184)

 

Teoksen kantavia teemoja ovat muistaminen ja unohtaminen. Bertha-isoäidin Alzheimerin tauti vaikutti hänen viimeisinä vuosinaan koko perheeseen ja tulehdutti välejä. Iris on kuitenkin itsekin pyrkinyt unohtamaan sukunsa menneisyyden. Hänen suvussaan ja perheessään on ollut niin paljon erilaisia sattumuksia, suhdesotkuja ja pettämistä, että siitä tuli mieleen jokin saippuasarja. Lukiessa tuntui vähän väsyttävältä edetä skandaalista ja suhdesotkusta toiseen. Ihmissuhdekiemuroiden lisäksi romaanissa on onneksi myös ripaus taianomaisuutta ja symboliikkaa rivien välissä. Esimerkiksi Iriksen Inga-täti antaa aina kosketettaessa sähköiskuja, sillä hän syntyi ukonilman aikana. Isoäidin sisar Anna puolestaan kuoli sydänsuruihin isoäidin vietyä häneltä naapurin pojan ja kuollessaan Anna muutti puutarhan marjat punaisista valkoisiksi. Melko loppupuolella Iriksen serkku Rosmarie lähtee keskellä yötä kävelemään talvipuutarhan lasikatolle ja putoaa sen läpi. Kukaan ei saa koskaan tietää, mitä hän yritti tehdä. Aavemaisia elementtejä ja ratkaisemattomia arvoituksia olisi omaan makuuni saanut olla lisääkin, ne kun tuntuivat jännittävimmältä osalta tarinaa.

Läpi kirjan Iris pähkäilee, mitä tehdä perintönsä kanssa. Ei ollut vaikea arvata, että hän päättää lopulta ottaa isoäidin talon vastaan ja muuttaa sinne asumaan. Jotkin asiat jäivät selviämättä, mutta niin hidastempoinen ja makusteleva tämä lukukokemus oli, etten usko jääväni pohtimaan niitä kovinkaan pitkäksi aikaa.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Omenansiementen maku on sukuromaani eräästä saksalaisesta suvusta, jolla on paljon luurankoja kaapissaan. Se on monimutkainen kudelma erilaisia ihmiskohtaloita ja -tarinoita ja vaatii lyhyydestään huolimatta aikaa, jotta uppoaisi kunnolla lukijaan. Suosittelen sukuromaaneista pitäville sekä näin loppukesästä kesän loppua ja syksyn alkua fiilisteleville.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.