Olen kiinnostunut zombeista ja yliluonnollisesta kauhusta, mutta science fiction -genre ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini. Niin sanotusti "liian scifit" elokuvat ja kirjat menevät yleensä yli ymmärrykseni, enkä jaksa siksi kiinnostua niistä. Avaruusolennot ovat jossakin välimaastossa. Edellisessä postauksessani mainitsin, että lainasin avopuolisoni vanhempien kirjahyllystä muutaman teoksen. Yksi niistä on H. G. Wellsin Maailmojen sota. Se sijoittuu Helmet-lukuhaasteessa 2020 haastekohtaan 22: Kirjassa on epäluotettava kertoja. Päähenkilö kertoo marsilaisten hyökkäyksestä ja vakuuttaa lukijalle kertovansa tapahtumat niin kuin ne tapahtuivat, mutta hänen nimeään ei kerrota eikä kukaan voi todistaa hänen tietojensa paikkansapitävyyttä. Hän voisi hyvinkin olla joku, joka on ottanut toisen selviytyjän tarinan omakseen.

 

Maailmojen sota / The War of the Worlds

Kirjayhtymä

1979

223 sivua

 

Marsilaiset ovat hyökänneet! Niiden alukset syöksevät ilmaan polttosäteitä ja tappavaa, mustaa kaasua. Hirviömäiset olennot ja hurjat taistelukoneet saavat ihmiset silmittömän pakokauhun valtaan. Miten käy planeetta Maan?

H. G. Wellsin Maailmojen sota vuodelta 1898 kuuluu tieteiskirjallisuuden merkittävimpiin klassikoihin. Se käsittelee Maahan tunkeutuvia marsilaisia tavalla, joka on jättänyt lähtemättömän jälkensä science fictionin kuvastoon. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Alkuteos The War of the Worlds ilmestyi vuonna 1898 ja sijoittuu siten ajallisesti 1800-luvun loppuun. Ensimmäinen suomennos ilmestyi vasta 1900-luvun puolella. Tajusin tämän kunnolla vasta alettuani lukea, mutta alkuharmistuksen jälkeen mietin, että mielenkiintoisempaahan minun on lukijana sukeltaa 1800-luvun Lontooseen, johon avaruusoliot hyökkäävät, kuin vaikkapa 1990-luvun tai 2000-luvun vastaavaan. Historiallinen ulottuvuus toi mielestäni kirjaan mielenkiintoista syvyyttä.

 

Tuhatkahdeksansataaluvun loppuvuosina ei kukaan olisi voinut uskoa, että tätä meidän maailmaamme pitivät tarkasti ja hellittämättä silmällä ihmistä suuremmat ja silti yhtä kuolevaiset älyt, että samaan aikaan kun ihmiset hyörivät omien askareittensa parissa heitä tarkkailtiin ja tutkittiin – – Pallonsa pinnalla äärettömän itsetyytyväisinä pikku asioitaan hoitavat ihmiset pitivät aineellisen maailman valtaansa itsestään selvänä. – – Vaaralle, joka saattaisi uhata ihmistä hänen omaa planeettaansa vanhemmista maailmoista, ei kukaan uhrannut ajatustakaan, tai parhaassakin tapauksessa piti elämän esiintymistä niissä epätodennäköisenä tai mahdottomana. (Maailmojen sota, 7-8)

 

Tapahtumat alkavat "sodan" aatosta. Kyseessä on siis sota marsilaisia vastaan, jotka tulevat omalta planeetaltaan valloittamaan itselleen lisää elintilaa maasta. Kertojana toimii melko tavallinen brittiläinen mies, omien sanojensa mukaan "tunnettu ja arvostettu tiedekirjoittaja". Hän ei tosiaankaan mainitse nimeään missään vaiheessa, vaan pitää itseään ainoastaan tapahtumien kirjaajana, joka välittää marsilaisten hyökkäyksen ja sitä seuraavat viikot lukijalle, jota puhuttelee aina välillä. En ole erityisen kiinnostunut romaanien henkilöhahmojen luotettavuuden ja epäluotettavuuden analysoimisesta, joten jätän sen osalta kirjoittelun tämän postauksen alkuun kirjoittamaani pieneen pohdintaan, jolla oikeutin tämän kirjan sijoittamisen Helmet-lukuhaasteeseen.

Takakannen mukaan teos on tieteiskirjallisuuden merkittävimpiä klassikoita ja varmasti ensimmäisiä lajityypissä "avaruusoliot hyökkäävät". Se vastasi odotuksiani miltei kaikilta osin, sillä kirja tai elokuva, joka kertoo avaruusolioiden hyökkäyksestä, etenee yleensä melko ennalta-arvattavasti. Marsilaiset kuvataan avaruusolennoille tyypillisesti mielikuvitusta säästämättä erikoisiksi olioiksi, jotka eivät ole ihmisen kaltaisia, vaan älyltään ylivertaisia ja ulkomuodoltaan outoja. Tässä pieni katkelma, jossa kuvataan marsilaisten ulkomuotoa:

 

Nyt näin että ne olivat niin kaukana kaikesta maanpäällisestä kuin yleensä kuvitella voi. Niillä oli suuri, nelisen jalkaa paksu pyöreä ruumis – tai oikeastaan pää – jonka etupuolella oli kasvot. Kasvoissa ei ollut sieraimia – marsilaisilla ei todellakaan näytä olevan hajuaistia, mutta niissä oli pari hyvin suuria tummavärisiä silmiä ja heti niiden alla eräänlainen lihaksikas nokka. Tämän pään tai ruumiin takana – tuskin tiedän kummaksi sitä sanoisin – oli kireä kalvomainen muodostuma, joka on myöhemmin anatomisesti todettu korvaksi, vaikka siitä tuskin oli tiheässä ilmassamme paljonkaan hyötyä. Suun ympärillä oli kuusitoista hoikkaa, melkein piiskamaista lonkeroa, jotka olivat ryhmittyneet kahdeksi kahdeksan lonkeron kimpuksi. – – Minkäänlaista suolistoa niillä ei ollut. Ne eivät syöneet eivätkä sulattaneet. Sen sijaan ne ottivat muilta olennoilta näiden tuoreen, elävän veren ja ruiskuttivat sen suoraan omiin suoniinsa. (Maailmojen sota, 153-154)

 

Marsilaiset liikkuvat itse rakentamillaan taistelukoneilla (katso ylempää kannen kuvaa), jotka muistuttavat melkoisesti romaanin ilmestymisen jälkeen populaarikulttuurissa kuvattuja avaruusolioita ja/tai niiden koneita. Se, että nämä avaruusoliot eivät ole vihreitä tai harmaita, ihmisennäköisiä, musta- ja vinosilmäisiä sekä pitkulapäisiä, oli odotettavissa, sillä sellaiset avaruusoliot ovat myöhempien aikojen peruja. Suhtauduin lähinnä huvittuneesti siihen, millaisiksi avaruusoliot kirjassa kuvataan, sillä niissä todella on käytetty mielikuvitusta hyödyksi.

Pidin teoksessa kauhun tunnelmasta, joka alkoi kyteä marsilaisten saavuttua ja kasvoi kohti loppua valtaviin mittasuhteisiin. Vaeltavat ihmismassat ja eloonjäämiskamppailu raunioituneissa kylissä ja kaupungeissa tekivät minuun vaikutuksen. Aivan kirjan loppupuolella on pätkä, jossa päähenkilö vaeltaa pitkin "kuollutta" Lontoota. Se on kuvattu todella hienosti ja tarkasti. Apokalyptisen maailman tyhjyys saa minut aina elokuvissakin tuntemaan oloni oudon seesteiseksi ja mietteliääksi. Mitä väkivaltaan tulee, sillä ei mässäilty vaan sitä oli kohtuullisesti, ehkä jopa liiankin vähän. Marsilaiset kyllä tappavat ihmisiä, mutta päähenkilö ei suostu kertomaan asiasta tarkemmin, koska häntä etoo.

No entäs sitten loppu? Onnellinen ja sulkeutuva loppu on kyllä mukava, ja päähenkilö löytää lopulta vaimonsakin elossa (mitä ihmettelin suuresti, sillä olin aivan varma siitä, että vaimo on kuollut). Mutta se, että marsilaiset lopulta tappaa maan outo ja vieras bakteerikanta, tuntuu liian helpolta ja yksinkertaiselta ratkaisulta päättää romaani ja tappaa avaruusoliot nopeasti. Toivoin eeppisempää lopputaistelua, tai (ihme kyllä, sillä toivon tätä aika harvoin) auki jäävää loppua, jossa päähenkilö jää harhailemaan autioituneeseen Lontooseen. Tämä on kylläkin nyt vähän typerää haihattelua, sillä olin tietysti myös helpottunut ja iloinen siitä, että marsilaiset lopulta tuhoutuvat ja ihmiskunta pelastuu.

 

Lopuksi

 

Maailmojen sotaa luonnehditaan scifikirjallisuuden klassikoksi, ja siitä, ellen ihan väärässä ole, on herännyt ihmisten laaja innostus kirjoittaa ja tehdä elokuvia avaruusolioista. Se kertoo marsilaisista, jotka hyökkäävät 1800-luvun lopun Englantiin, ja päähenkilöstä, joka yrittää selviytyä hengissä ympärillään tuhoutuvassa Englannissa. Pelon ja kauhun ilmapiiri on käsinkosketeltava, ja tunnelmaltaan romaani osaa pitää otteessaan loppuun saakka. Se on myös lyhyt, ehkä liiankin lyhyt, ja siten ei kovin työläs luettava. Jos scifi vähänkään kiinnostaa, suosittelen!