Nunnista tulee itselläni ensimmäisenä mieleen kauhuelokuva Nunna vuodelta 2018, mutta olenkin kauhuelokuvafriikki. Nunna on yksi suosikkileffoistani, ja vaikka jotkut ovatkin sitä mieltä, ettei se ole hyvä tai edes pelottava kauhuleffa, minä tykkäsin (ja pelkäsin). Suosittelen! Nyt en kuitenkaan kerro elokuvasta tarkemmin, vaan jaan ajatuksiani Anne Boothin nunnista kertovasta romaanista Pieniä ihmeitä. Se on luokiteltu viihdekirjallisuudeksi, joten se ei sisällä tappajanunnia (ikävä kyllä?). Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2022-31.3.2023) täytän sillä ruudun "taivas", sillä siinä mainitaan useammin kuin kerran kauniin sininen taivas.

Pieniä ihmeitä / Small miracles

Otava

suom. 2022

317 sivua

Pienessä englantilaisessa Fairbridgen kaupungissa sijaitsee luostari, jossa asustaa kolme keskenään erilaista nunnaa: stressaantunut Margaret, elämäniloinen Bridget ja ankara Cecilia. Talousongelmien vuoksi heidän kotinsa ja rakas seurakuntansa ovat vaarassa ja hyvät neuvot kalliita.

Luostariin kuin taivaan lahjana osuva lottopotti sysää alulle pienten ihmeiden merkillisen sarjan, joka tempaa nunnakolmikon unohtumattomaan seikkailuun aina Italiaan asti. Kuka oli salaperäinen Lentävä nunna? Miten kuuluisan taidemaalarin teokset liittyvät Fairbridgen tapahtumiin? Selviääkö isä Hugh ruoanlaitosta sisar Bridgetin poissa ollessa? Matkan varrella sisaret oppivat elämästä, rakkaudesta ja ystävyydestä enemmän kuin olisi voinut kuvitella. (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Pieniä ihmeitä sijoittuu vuoden 1995 Englantiin, Fairbridgen kaupunkiin. Rapistunut Fairbridgen luostari, joka vielä vuosia sitten kukoisti ja oli täynnä elämää, on kuihtunut kolmen nunnan sisarkunnaksi. Rahahuolien kanssa painiskelevat luostarin vastentahtoinen 58-vuotias abbedissa Margaret, kokkailua rakastava ja optimistinen 70-vuotias Bridget sekä jähmeä ja vakava 90-vuotias Cecilia. Cecilia lottoaa joka päivä toivoen ihmettä, ja sitten se tapahtuu: sisaret voittavat 20 000 puntaa. Samoihin aikoihin esiin putkahtaa tietoa luostarin rakennuttaneesta taiteilija-liikemiehestä ja salaperäisestä levitoivasta nunnasta. Sisaret lähtevät Roomaan pyhiinvaelluksen varjolla, todellisena tarkoituksenaan selvittää, voisiko levitoivasta nunnasta tulla heidän luostarinsa suojeluspyhimys ja pelastaja. Italiassa selviää kuitenkin yhtä ja toista luostarin menneisyydestä. Nunnakolmikon ohella kirjassa seurataan muitakin henkilöhahmoja, muun muassa isä Hugh'ta, matkatoimistoa pyörittävää Georgea, yliopistontutkija Matthew'ta ja tämän sisarta Sarahia sekä nuorta paria, joka on juuri mennyt naimisiin.

"[P]elkäänpä, että tänä jumalattomana aikana tarvitaan ihme, jotta tärkeät asiat saisivat ansaitsemansa huomion. – –" (s. 64)

Kirjan nimi Pieniä ihmeitä viittaa sen sanomaan: pieniä ihmeitä tapahtuu, kun niitä toivoo. Näitä ihmeitä romaanissa ovat seuraavat: keski-ikäiset yksinäiset homomiehet George ja Matthew löytävät rakkauden toisistaan; vanha aviopari pääsee matkustelemaan ja nauttimaan elämästä vuosien uurastamisen jälkeen; nuoripari saa edullisen häämatkan ja asiansa muutenkin kuntoon heti häiden jälkeen sekä ehkä se tärkein: luostari saa jatkaa elämäänsä ja sen nunnakolmikko löytää kukin elämälleen uuden suunnan ja tarkoituksen.

Kun puhutaan viihdekirjallisuudesta, epäuskottavuus on enemmänkin sääntö kuin poikkeus, joten en ota siihen kantaa. Siitä olen kuitenkin eri mieltä, että kirja olisi pelkkä takakannen lupaama herttainen hyvänmielen piristysruiske. Margaret kriiseilee koko romaanin ajan nunnana olemista, ystävänsä kuolemaa sekä sitä, onko hän tarpeellinen luostariyhteisössään. Aidosti edesmennyttä nunnasisartaan sureva Margaret sai minutkin apeaksi. Kaiken huippu oli kuitenkin teoksen loppupuolen kohtaus, jossa Cecilia vajoaa polvilleen itkemään yksinäisyyttään sekä menetettyän nuoruuttaan ja mahdollisuuttaan rakkauteen. Tämä kohta sai minut oikeasti yllättävän masentuneeksi ja tuntemaan sääliä Ceciliaa ja nunnia kohtaan. Bridget oli nunnista ainoa, joka oli koko ajan hyvällä tuulella, ja sen vuoksi hän oli ehdoton suosikkini kolmikosta. Ymmärrän kyllä, että nykyaikana ja jo 90-luvulla nunnat ovat varmasti kriiseilleet olemassaolonsa ja tarpeellisuutensa suhteen, mutta kun takakansi lupaa piristysruisketta, olisi kriiseilyn voinut jättää vähemmälle.

Olemmeko me sisaretkin pelkkiä dinosauruksia? ahdistunut Margaret äkkiä rukoili. Tarvitaanko nunnia enää? – – Ehkä kysymys olikin dinosaurusten sijaan ihmisistä, sukupolvista, jotka rämpivät eteenpäin, yrittivät rakastaa toisiaan, tekivät virheitä ja pyysivät apua Jumalalta. Asioilla oli tapana järjestyä. Margaret vilkaisi vierellään istuvia Bridgetiä ja Ceciliaa ja tunsi äkkiä täyttyvänsä rakkaudella heitä ja heidän uskoaan kohtaan, kun hänen omansa tuntui horjuvan. (s. 135)

Romaanissa oli jotain ärsyttävää, josta en ihan saanut kiinni. Tai ehkä ärsyttävä vaikutelma syntyi pienistä yksityiskohdista, esimerkkinä henkilöhahmojen puhumattomuus. Jokaisella kirjan henkilöhahmolla on omat huolensa ja murheensa elämässä. Mutta sen sijaan, että he puhuisivat niistä läheisilleen, joita nämä huolet koskevat, he rukoilevat Jumalaa tai puhuttelevat kuolleita läheisiään ja purkavat näille sydäntään toivoen apua. Tämä turhautti, sillä vaikka voinkin tietyllä tapaa ymmärtää ihmisiä, jotka hakevat uskostaan lohtua ja rukoilevat huolistaan, olisin toivonut enemmän kontaktia henkilöhahmojen välillä. Itse suorapuheisena ja "puhutaan asiat halki eikä murehdita niitä" -tyyppisenä ihmisenä mietin koko ajan, miten asiat voisi vain ottaa puheeksi ja saada konkreettisempaa lohtua. Toinen asia, joka ärsytti, oli se, että kirjassa hypellään ärsyttävästi lukujen sisällä näkökulmasta ja henkilöhahmosta toiseen. Näkökulmien vaihtelu kirjallisuudessa on kyllä yleisesti ottaen hyvä juttu ja tuo vaihtelua, mutta jos yhdessä ja samassa luvussa kuvataan kolmen tai jopa neljän eri ihmisen elämää pieninä tuokiokuvina, se alkaa ärsyttää. Tähänkin tosin tottui lukiessa enkä kiinnittänyt siihen enää niin paljoa huomiota loppupuolella kuin alussa.

Loppu oli aika kliseinen. Luin juuri hauskasti kirjagramista erään toisen kirjagrammaajan pohdintaa (Pahoittelut, en nyt muista, kenen. Jos tunnistat itsesi, ilmoittaudu!) siitä, miten onkin niin, että usein viihderomaaneissa usein perustetaan kahvila, leipomo, hotelli, kirjakauppa tai vastaava, minkä myötä elämä saa uuden ja paremman suunnan. Olin tästä aivan samaa mieltä, ja kaiken kruunasi se, että tämän kirjan lopussa perustetaan majatalo. Idea on hyväntuulinen, kiva ja hauska, mutta aika kulunut. Sitä kaipaisi jo jotakin muuta kuin näitä iänikuisia kahviloiden ja muiden perustamistarinoita.

Lopuksi: suosittelenko?

Pieniä ihmeitä on nunnista kertova viihderomaani ripauksella romantiikkaa. Se sisältää kuitenkin surua, kaipuuta ja jopa olemassaolon kriisejä. Pakko myöntää, että odotin sen olevan humoristisempi ja vähemmän vakavampi takakannen perusteella. Pienistä ärsyttävistä yksityiskohdista huolimatta se on kuitenkin kelpo viihdettä. Suosittelen viihdekirjallisuuden ystäville sekä nunnista ja Italiasta kiinnostuneille.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.