20220226_131920.jpg


Aika tarkalleen vuosi sitten luin Jojo Moyesin kovasti kehutun kirjan Kerro minulle jotain hyvää (linkki postaukseen). Se oli ensimmäinen Moyesini eikä tuottanut pettymystä. Monen muun tavoin rakastuin sen kauniiseen mutta traagiseen tarinaan nuoren naisen ja neliraajahalvaantuneen miehen rakkaudesta, jolla ei ole onnellista loppua. Kirjan luettuani pohdin blogissani, ettei minulla ole suurta hinkua lukea seuraavia osia, sillä surullinen loppu sai minut pettymään. Kerroin, etten odota seuraavilta osilta paljoa, koska keskeinen henkilöhahmo puuttuu niistä. Noh, kuinka ollakaan, viime kesänä mukaani tarttui seuraava osa Jos olisit tässä Cittarin kirja-alennusmyynnistä. Äkillisessä spontaaniuden puuskassa päätin, että olisi hyvä idea ostaa seuraava osa, kun kerran halvalla sai. Kaduin sitä jälkeenpäin, sillä fiilikseni Louisan tarinan jatkumisesta eivät olleet muuttuneet. Nyt sitten tartuin vähän pitkin hampain tähän Louisan tarinan jatko-osaan tiedostaen, että koska menin ostamaan sen, minun tulisi se myös lukea. Vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteessa sijoitan tämän haastekohtaan 30: Kirjassa muutetaan uuteen maahan.

 

Jos olisit tässä / After You

Gummerus Kustannus

2016

450 sivua

 

Lou Clark ei ole enää ihan tavallinen tyttö. Hänen elämänsä muuttui, kun hän rakastui Will Traynoriin, menetti hänet ja särki sydämensä. Willin kuolemasta on kulunut puolitoista vuotta, ja Lou tuntee epäonnistuneensa lupauksessaan elää elämäänsä täysillä.

Lou ei vieläkään ymmärrä, miten päätyi töihin lentokentälle katsomaan vierestä, kun muut matkustavat jonnekin pois. Epäselvää on myös, miksi Loun omistama asunto ei tunnu kodilta ja antaako hänen perheensä hänelle koskaan anteeksi. Kaikkein vaikein kysymys on kuitenkin se, pääseekö Lou milloinkaan yli Willin kuolemasta. Ainoa Loulle selvä asia on se, että jonkin täytyy muuttua. Ja kun kaikki sitten yhtäkkiä muuttuu, Loun pitää päättää, onko hän valmis pitämään lupauksensa Willille ja aloittamaan viimein itsensä näköisen elämän. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Olin rakastanut miestä, joka oli avannut minulle maailman muttei ollut rakastanut minua tarpeeksi jäädäkseen sinne. Ja nyt pelkäsin liikaa uskaltaakseni rakastaa miestä, joka ehkä rakasti minua, sillä... Niin, mitä oikein pelkäsin? (s. 371)

 

Syyllisyys, kaipaus ja suru. Näihin sanoihin tiivistyy se, mistä Kerro minulle jotain hyvää -kirjan jatko-osa Jos olisit tässä kertoo. Ventovieraiden ihmisten lisäksi myös Louisan perhe tuomitsee hänet siitä, että hän oli osallisena Willin avustetussa itsemurhassa edellisen kirjan lopussa. Nämä ovat hankalia eettisiä kysymyksiä, ymmärrän sen, mutta ärsyynnyin jo heti kirjan alussa siitä, miten Louisaa kohdellaan. Syyllisyys ja menneessä piehtaroiminen jatkui läpi koko romaanin, mutta väheni onneksi loppua kohden, kun Louisan perhe antaa hänelle anteeksi ja Louisa siirtyy hitaasti eteenpäin elämässään.

Totean jo tähän alkuun, että kuten arvelinkin, ei tämä osa yltänyt edellisen tasolle. Suuria tunteita toki koetaan tässäkin, ainakin jonkin verran. Alku yllätti, sillä edellinen osa loppui siihen, että Louisa aloitti uutta elämää Pariisissa toiveikkaana. Oletin, että tämä osa kertoisi elämästä Pariisissa. Louisa palaa kuitenkin takaisin Englantiin ja alkaa työskennellä pubissa tarjoilijana. Hän putoaa jo aivan teoksen alussa katolta keikkuessaan siellä humalassa, mutta selviää kuin ihmeen kaupalla, ja tutustuu komeaan ensihoitaja-Samiin. Sitten oven taakse tulee kolkuttelemaan Willin tytär Lily, josta sen pahemmin Louisalla kuin Willillä itselläänkään ei ollut eläessään mitään tietoa. Tapahtumia riittää, mutta silti jokin tuntui valjulta edelliseen kirjaan verrattuna.

En oikein tiennyt missään vaiheessa, miten suhtautua Willin odottamatta ilmaantuneeseen, salaisuutena pysyneeseen tyttäreen. Lily on tyypillisen teini-ikäisen tavoin ajoittain koppava, itsekäs, huomionhakuinen, kokeilunhaluinen ja naiivi, joten hänen hahmonsa ärsytti. Yritin kuitenkin suhtautua häneen jännittävänä juonenkäänteenä, yllätyksenä, joka on tervetullut lisä muuten mitäänsanomattomalta ja tavanomaiselta vaikuttavaan romaaniin. Lopetettuani kirjan en kuitenkaan vieläkään pitänyt tätä juonenkäännettä mitenkään kovin erikoisena tai upeana, lähinnä laimeana. Se ei tehnyt toivontunlaista vaikutusta.

 

Eräänä iltana googlailin kotiin mentyäni nuorten ongelmia ja pähkäilin, voisinko auttaa korjaamaan viikonlopun aiheuttamia vaurioita. Nettiteksteissä puhuttiin kuitenkin lähinnä hormoniryöpyistä eikä mitään siitä, kuinka pitäisi toimia esiteltyään kuusitoistavuotiaan joka oli itsellekin uusi tuttavuus tämän neliraajahalvaantuneen isävainajan jälkeenjääneelle perheelle. (s. 138)

 

Ennalta arvattavaa oli uuden miehen ilmaantuminen kuvioihin. Ensihoitaja-Sam on hyvin perinteinen rakkausromaanien mieshenkilö, siis kaikin puolin täydellinen, upea ja moitteeton. Minulla ei ollut mitään hänen ja Louisan suhdetta vastaan, mutta kipuilin Louisan epävarmuuden kanssa. Hän on todella onnellinen Samin kanssa, mutta tuntee tekevänsä väärin eikä uskalla sitoutua, koska pelkää satuttavansa itsensä. Mieleni teki ärjäistä hänelle, että hitto vie, ole nyt vain onnellinen siitä, että olet löytänyt itsellesi tuollaisen miehen! Myös Louisan saamattomuus vahvisti mielipidettäni siitä, että hän todella tarvitsee miehen elämäänsä. Hänellä ei ole lainkaan ruokaa jääkaapissaan ennen Samin tapaamista. Kun hän alkaa seurustella Samin kanssa, Sam ostaa sen täyteen herkkuja ja tekee joka ilta pastaa ruoaksi. Klassinen "en osaa tehdä ruokaa, en jaksa huolehtia itsestäni" -päähenkilö, jonka jääkaapin ja elämän kumppani täyttää – kirjaimellisesti. Näin punaista(!) Edellinen romaani loppui niin surkeasti ja tuotti lopullaan niin suuren pettymyksen, että olisin itse Louisan sijassa enemmän kuin valmis menemään rakkausrintamalla eteenpäin.

Vaikka Louisan saamattomuus ärsytti, en siltikään pitänyt siitä, miten hänen perheensä painostaa häntä. Ymmärrän, että kaiken tarkoituksena on osoittaa, että Louisa takertuu liikaa menneeseen eikä siksi osaa tavoitella unelmiaan, mutta jessus sitä hiillostamista ja syyllistämistä! Louisa saa kuulla kritiikkiä työpaikastaan lentokentän pubissa ja siitä, että junnaa paikallaan elämässään. Olisin toivonut Louisan perheeltä ymmärrystä siitä, että hän on vasta kolmekymppinen ja saakin olla vielä hieman hukassa. Sitä paitsi jotkut elävät koko elämänsä vaatimattomasti ja ovat silti täysin tyytyväisiä. Ei kaikkien tarvitse tavoitella kuuta taivaalta. Kaiken kaikkiaan kaikki se syyllisyyden tunteminen ja eksyksissä oleminen jotenkin tuntui minusta ajoittain rasittavalta.

Kevyt ja ihan viihdyttäväkin romaani, mutta ei edeltävän osan tasoinen. En odota suuria kolmannelta osalta, mutta kuitenkin jotakin tätä osaa parempaa, kenties jotakin ensimmäisen osan tapaista? Sitä en osta omaksi, lainaan vain kirjastosta, mutta luen sen kyllä jossakin vaiheessa. Tahdon tietää, miten Louisalle käy New Yorkissa.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Jos olisit tässä kuulostaa nimensä puolesta yhtä haikean kauniilta romaanilta kuin edeltäjänsä Kerro minulle jotain hyvää. Totuus on toinen. Haikeutta on jonkin verran eikä juonenkäänteitäkään puutu, mutta lopputulos jää latteaksi. Kuin vertaisi mansikkakermakakkua kuivaan korvapuustiin. Korvapuustikin maistuu hyvältä ja kelpaa paremman puutteessa, mutta täytekakku säväyttää enemmän.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.