20210602_132401.jpg
 

Yksi suosikkikirjasarjoistani on Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti -sarja. Luettuani kolme ensimmäistä osaa (Pieni suklaapuoti, Karamellikengät & Persikoiden aikaan) pohdin, että kolmas osa sulkee mielestäni ympyrän täysin tyydyttävästi. En jäänyt kaipaamaan tai odottamaan uusia osia, sillä olin jotenkin ihan varma, että sarja jäisi trilogiaksi. Viime vuonna ilmestyi kuitenkin vielä neljäs osa suomeksi, Mansikkavaras. Yllätys oli suuri mutta iloinen. Tiesin heti, että minun pitää lukea tämä neljäskin osa. Olen myös haaveillut Harrisin muuhun tuotantoon tutustumisesta, mutta en ole vielä ehtinyt. Tekisi mieli taas sanoa, että ehkä tämä neljäs osa nyt on viimeinen, sillä senkin loppu tuntuu sulkeutuvalta. En kuitenkaan uskalla sanoa mitään. Sen sijaan jään odottamaan ja katsomaan, mitä tuleman pitää. En kuitenkaan pistäisi pahakseni, jos tulisi vielä viides osa! Vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa tämä tulee haastekohtaan 46: Kirjassa syödään herkkuja. Päätettyäni tämän kirjan lukemisesta tänä vuonna varasin sille juuri kyseisen kohdan, sillä Harrisin Pieni suklaapuoti -sarjan kirjoissa herkutellaan aina!

Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -lukuhaasteessa (1.5.-31.8.2021) tämä täyttää ruudun on/off-suhde, viitaten Viannen ja Rouxin suhteeseen. #rakkaudenpaloalukuhaaste
 

Rakkauden%20paloa.jpg

 

Mansikkavaras / The Strawberry Thief

Otava

suom. 2020

381 sivua

 

Vianne Rocher pitää suklaapuotiaan ranskalaiskylässä, josta on viimein tullut hänen kotinsa. Hänen tyttärensä Rosette herättää kyläläisten parissa ihmetystä, mutta jopa kylän pappi on hyväksynyt Viannen lapsineen osaksi yhteisöä.

Uneliaan maalaiskylän arki järkkyy, kun vanha floristi Narcisse menehtyy ja uusi asukas perustaa kukkakaupan tilalle tatuointiliikkeen. Vieras herättää asukkaissa epäluuloa, ja perinnön toivossa saapuvat Narcissen sukulaiset hämmentävät soppaa entisestään. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Vianne Rocher pitää edelleen pientä suklaapuotiaan Lansquenet-sur-Tannesin kylässä. Vanhin tytär, nyt 21-vuotias Anouk, on lentänyt pesästä: hän asuu Pariisissa poikaystävänsä kanssa ja elää omaa elämäänsä. Rouxin vene on ankkuroitu joelle kylän ulkopuolelle, mutta hän saattaa jatkaa matkaa milloin tahansa. Viannelle pysyvää ovat enää suklaapuoti ja hänen erityinen 16-vuotias Rosette-tyttärensä. Pelko myös Rosetten menettämisestä tuulelle painaa kuitenkin hänen mieltään. Kukkakauppias Narcisse jättää kaikkien yllätykseksi testamentissaan Rosettelle, hyvälle ystävälleen, mansikkametsän maatilansa vieressä. Kun Narcissen kaupan tiloihin muuttaa Morgane, salaperäinen tatuointitaiteilija, Rosette alkaa Viannen kauhistukseksi kuulla tuulen kutsun entistä selvempänä.

 

 –  – Narcisse jätti minulle mansikkametsänsä, ja nyt kaikki puhuvat minusta.

Kaikki kuvittelevat, että en ymmärrä, mutta kyllä minä ymmärrän. Metsä on minun. Minun ikiomani. Kukaan ei myy sitä, kaada sieltä puita eikä voi estää minua menemästä sinne. Rakennan itselleni talon saniaisten ja karhunvatukoiden keskelle. Elän hasselpähkinöillä, suolaheinällä ja metsämansikoilla. Kukaan ei häiritse minua metsässä eikä naura millekään, mitä teen, koska metsä on minun eikä siellä käy kukaan muu. (s. 33)

 

Mansikkavaras lunasti odotukset jo ensimmäisillä sivuilla ja tempasi minut mukaansa. Ahmin kirjan kolmessa päivässä, ja tuskin maltoin laskea sitä käsistäni. Lansquenet piirtyi jälleen eteeni selkeänä kuin olisin lukenut edellisen osan vasta vähän aikaa sitten, vaikka todellisuudessa aikaa on vierähtänyt reippaasti yli vuosi. Pidin kovasti siitä, että siinä missä Anouk on lähtenyt maailmalle, lukijalle tutustutetaan edellisissä osissa vain pikaisesti esitelty Rosette ja tarina keskittyy häneen. Tapahtumia seurataan vuorotellen Rosetten, Viannen ja kirkkoherra Francis Reynaudin näkökulmista, mikä tuo jälleen mukavaa vaihtelua lukemiseen.

Rosette on tässä romaanissa selvä päähenkilö. Edellisissä osissa paljastettiin, että hänellä on jokin sairaus, minkä vuoksi hän on hieman ikäistään jälkeenjääneempi eikä osaa tuottaa puhetta, ainoastaan äänteitä ja huudahduksia. Minulle tuli hänestä mieleen Kadonneiden tavaroiden vartija -kirjassa kuvattu hurmaava Down-tyttö Päivänpaiste, joka sulatti sydämeni. Ehkä siksi pidän myös Rosettesta päähenkilönä niin paljon. Vianne on tässä osassa jo 50-vuotias ja elämää nähnyt. Hän on selvästi kasvanut ihmisenä eikä ajattele enää yhtä naiivisti, että suklaalla voi korjata kaiken. Hänen vakavoitumisensa ja huolehtimisensa ovat ymmärrettäviä vanhentuneelle naiselle ja äidille, mutta ne vievät tilaa positiivisuudelta ja elämänilolta, joita korostettiin edellisissä osissa. Elämäähän se vain on, ja realistista, mutta edellisten osien Vianne oli enemmän mieleeni. Kirkkain pilke Viannen silmäkulmasta tuntuu sammuneen. Reynaudia inhosin ensimmäisessä osassa, kolmannessa aloin pitää hänestä. Tässä osassa pidin hänestä taas hieman enemmän, jopa aika paljon. Reynaudkin on kehittynyt ensimmäisen osan pelottavasta ja ilkeästä kirkkoherrasta inhimillisemmäksi ja sympaattisemmaksi mieheksi, jolla on vielä puutteensa, mutta joka uskaltaa nyt näyttää enemmän tunteitaan. Kun hänen menneisyytensä salaisuudet selviävät ja osoittautuu, että Reynaud on syytön tekoon, jonka on luullut aina tehneensä, hän saa lopulta rauhan itsensä kanssa. Kirjassa koetaan siis paljon muutoksia ja henkistä kasvua ihmisenä.

Suklaata ja ruoanlaittoa on tässä osassa selvästi vähemmän kuin aiemmissa, mikä harmitti lukiessa eniten. Ruoan sijaan tatuoinnit ovat se juttu siinä missä edellisessä osassa persikat ja sitä edeltävissä suklaa. Tatuointiaihe on kyllä mielenkiintoinen, samoin kuin se, että Rosette löytää oman taitonsa tatuointimusteesta ennustamisesta. Se ei kuitenkaan mielestäni voittanut edellisten kirjojen herkullisia ruokakuvauksia, jotka jäivät nyt pahasti uupumaan. Herkkuja edustavat tässä kirjassa onneksi mansikat eri muodoissaan, mikä teki tästä upean kesäkirjan. Aloin myös lukiessa himoitsemaan itsetehtyä mansikkahilloa!

Pidin siitä, miten viattomalta vaikuttaneen kukkakauppias-Narcissen menneisyydestä paljastuu kaikenlaista kamalaa hänen testamenttinsa kautta. Se, että Narcisse on pienenä poikana murhannut oman tätinsä, toi tarinaan kauhuelementin, jota kauhun ystävänä arvostin erittäin paljon. En tiedä, sopiiko se tällaiseen romaaniin noin yleensä, mutta tykkäsin siitä kyllä itse. Narcissen tyttären Michéle Montourin ja hänen perheensä saapuminen toi oman säväyksensä, mutta romaanin lopussa he kappaavat kimpsunsa ja kampsunsa ja lähtevät tiehensä todella nopeasti. Isänsä perintöä havitteleva Michéle on valmis testamentin riitauttamiseen ja äärimmäisiin keinoihin, mutta antaakin asian lopulta olla, eikä häneen enää palata lopussa, kun Reynaudin ja Rosetten tarinat vievät kaiken huomion. Hämmästyin myös Rosetten muutosesta kirjan lopussa. Hänellä ei ole koskaan ollutkaan mitään sairautta, ainoastaan loitsu, jonka Vianne on langettanut hänen ylleen. Minua ärsytti romaanissa jatkuvasti toisteltava kohta kissasta, joka kulkee lumisen polun poikki, samoin kuin se, että Vianne on vienyt Rosettelta äänen. Joku voisi ehkä pitää sitä maagisena ja mahtavana paljastuksena, mutta minua se turhautti. Olisin pitänyt enemmän siitä, että Rosette olisi kirjan loppuun saakka pysynyt puhumattomana. Se, että hän saa yhtäkkiä äänensä takaisin, tuntui todella oudolta juonenkäänteeltä ja vei lopulta pohjan siltä erilaisuuden juhlistamiselta, jota kirja muuten korosti –  ja mistä kovasti pidin.

 

Tiedän tarinan tytöstä, joka pystyi äänellään kutsumaan Hurakanin. Äiti rakasti tyttöä mielettömästi, mutta tyttö oli villi, ja äiti pelkäsi, että jonain päivänä tuuli kuulisi tytön kutsun ja veisi hänet pois. Sen vuoksi äiti teki taian hiekalla ja savulla ja tähdillä. Hän sitoi kaiken yhteen sen kissan huudolla, joka kulki hänen polkunsa poikki lumisateessa, ja langetti loitsun nukkuvan tytön päälle, ja kun tyttö heräsi, hän oli menettänyt äänensä; sen tilalla ei ollut kuin kissan huuto.

Koska tytöltä oli viety ääni, hän ei voinut olla toisten lasten kaltainen. Hän ei pystynyt kutsumaan tuulta eikä kasvaisi ikinä aikuiseksi niin kuin muut tytöt. Ja äiti oli siitä iloinen, sillä se merkitsi sitä, että hänen tyttärensä pysyisi hänen luonaan aina ja ikuisesti. (s. 296-297)

 

Loppuun vielä vähän spekulointia: jos ilmestyy viides osa (sanon tämän puhtaasti mitään odottamatta, vain varovaisen toiveikkaana ja leikitellen), olen melko varma, että siinä Roux häipyy. Hän oli lähtökuopissa koko tämän osan ajan, enkä voi kuvitella hänen seuraavassa osassa maagisesti muuttuvan läsnäolevaksi perheenisäksi –  tai mistäpä sitä tietää. Jos Roux häipyisi, toivoisin edelleen Reynaudin ja Viannen välillä leimahtavan romanssin, mitä olen toivonut ensimmäisestä osasta asti. Rosettekin on saattanut jo häipyä omille teilleen, ja ehkäpä Anouk tulee näyttämään lapsenlastaan Lansquenetiin. Vianne ehkä herättelee toiveita lapsenlapsen taikavoimista ja haluaa opettaa tälle suklaan valmistamista. Ja kenties tämä lapsenlapsi rakastuu suklaan valmistamiseen, ja hänen ja Viannen välille kehittyy erityinen side. Innostuin nyt itse tällaisesta juonikuviosta! Voih, toivottavasti tulisi sittenkin vielä se viides osa...

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Mansikkavaras jatkaa Pieni suklaapuoti -kirjasarjaa. Vianne asuu Lansquenetissa tyttärensä Rosetten kanssa, joka perii suuren mansikkametsän kylän ystävälliseltä kukkakauppiaalta Narcisselta. Samaan aikaan Reynaud alkaa lukea Narcissen testamenttia ja saa selville tuon pimeän menneisyyden, peläten samalla oman menneisyytensä paljastumista. Tatuointitaiteilijan tulo kylään sekoittaa ihmiset ja vetää taiteellisen Rosetten huomion puoleensa. Romaanissa tapahtuu paljon, ja valitettavasti ruoka ja suklaa jäävät todella pieneen osaan mansikoista huolimatta. Rosette on kuitenkin hellyyttävä ja rakastettava päähenkilö, ja niille, jotka ovat kirjasarjaa alusta asti lukeneet, henkilöhahmojen vanheneminen ja kehittyminen tuntuu samalta kuin vanhojen ystävien näkeminen monien vuosien jälkeen. Suosittelen, jos olet lukenut sarjan aiemmat osat ja pidit niistä. Mansikkavaras on nautittava kesäherkku, jonka itse ahmin kolmessa päivässä.

Annoin Goodreadsissa täydet viisi tähteä.