Loppukesä ja alkusyksy on ollut hyvin kiireinen ja työntäyteinen. Kuuman kesän jälkeen olen alkanut jo odottaa pimeneviä iltoja hyvien kirjojen ja leffojen parissa sekä yliopisto-opintojen jatkumista. Alkavat syyssateet ovat luoneet ihanaa lukutunnelmaa. Kesällä tulee aina huono omatunto, kun istuu sisällä lukemassa, mutta syksyllä ja talvella se tuntuu oikeutetummalta. Kiireiden keskellä olen lukenut hyvin satunnaisesti, mutta nyt sain luettua Roman Sentšinin venäläistä uutta realismia edustavan romaanin Jeltyševit, erään perheen rappio. Vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan sen kohtaan 11: Kirja kertoo köyhyydestä. Se sopii siihen kohtaan aivan täydellisesti, joten jos joltakulta uupuu haastekohta 11, tässä olisi aivan täydellinen kirjaehdokas.

Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -lukuhaasteessa (1.5.-31.8.2021) sijoitan tämän kirjan ruutuun myrkyllinen ex, ja tulen samalla päättäneeksi haasteen omalta osaltani, sillä en ehdi lukea siihen enempää kirjoja. Sain vain yhden bingon, sillä luin kesällä kirjoja lähinnä Helmet-lukuhaastetta silmälläpitäen ja sijoitin sitten kirjat tähän ruudukkoon jos ja kun ne siihen sopivat. Tämä oli kuitenkin hauska haaste! :) #rakkaudenpaloalukuhaaste

 

Jeltyševit, erään perheen rappio / Jeltysjevy

Into Kustannus Oy

suom. 2015

285 sivua

 

Nikolai Mihailovitš Jeltyšev on miliisi humalaisten selviämisasemalla ja hänen vaimonsa Valentina Viktorovna on kirjastonhoitaja. Nuorin poika istuu vankilassa ja vanhempi kuluttaa aikaa kotona. Varsin tavallinen venäläinen virkamiesperhe siis.

Kun Nikolai menettää työnsä, perhe joutuu muuttamaan pieneen kyläpahaseen syrjäisellä maaseudulla. Kylä on vanha kuin Venäjä itse: yksi kuoppainen raitti, ei mukavuuksia eikä töitä. Päivittäisten vaikeuksien keskellä ihmiset hiljalleen menettävät inhimillisyytensä. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Minulle tulevat venäläisestä kirjallisuudesta aina ensin mieleen Dostojevski ja Tolstoi – ja heidän kirjoittamansa tuhatsivuiset järkäleet, jotka vilisevät venäläisiä nimiä ja pitkästyttävää kerrontaa. Rikosta ja rangaistusta olen kirjallisuuden opinnoissani jonkin verran lukenut, mutten tainnut päästä edes puoleenväliin. Haaveena olisi kyllä lukea se vielä joskus kokonaan. Sama juttu Anna Kareninan kohdalla. Venäläistä nykykirjallisuutta en tunne lainkaan. Vinkin juuri tähän kirjaan sain muistaakseni Helmet-lukuhaasteen Facebookista. Sen aihe kiehtoi. Nyt se on luettu, ja astuttuani venäläisen nykykirjallisuuden maailmaan pakko todeta, että kyllähän se jonkin verran alkoi kiinnostaa.

Jeltyševit, erään perheen rappio kertoo nimensä mukaisesti Jeltyševien perheen matkasta tuhoon. Heillä on aluksi kaikki hyvin: perheen pää Nikolai työskentelee miliisinä 2000-luvun alun Venäjällä, vaimo Valentina kirjastonhoitajana. Molemmilla on ollut sama työ kolmekymmentä vuotta. Vanhin poika, 24-vuotias Artjom, on laiska ja saamaton ja asuu vielä kotona. Nuorin poika, 22-vuotias Denis, istuu vankilassa vammautettuaan tappelussa toisen miehen. Äkkipikaisuus kulkee suvussa, sillä Nikolai menettää työpaikkansa suljettuaan humalaiset ahtaaseen kopperoon selviämisaseman kellarissa. Vakaa elämä muuttuu kertaheitolla: työ, ystävyyssuhteet ja koti menevät alta. Ainoa vaihtoehto on lähteä Valentinan lapsuudenkotiin: pieneen kylään 50 kilometrin päässä maaseudulla. Siitä alkaa perheen todellinen alamäki. Elämästä tulee jatkuvaa kamppailua vuodenaikojen vaihtuessa ja harmaiden päivien seuratessa toisiaan.

 

Elämä liukui alaspäin vauhdilla, eikä kehitystä voinut pysäyttää. Vain henkinen kovettuminen, jonkinlainen vähäinen panssari sielun pinnalla esti vaipumasta täydelliseen epätoivoon, kaatumasta ja kuolemasta. Ehkä itse asiassa olisi hyväkin kuolla noin vain, kuin antiikin kreikkalaiset tai tarujen venäläiset urhot, mutta ei se onnistunut. Oli pakko kärsiä yhä eteenpäin, tajuamatta mitä varten. (s. 235)

 

Moni ei halua lukea ahdistavia kirjoja ihmisistä, joiden asiat menevät pieleen. He etsivät kirjallisuudesta pakopaikkaa arjesta ja kaipaavat siksi jotakin kevyttä ja ihanaa. Minustakin on kiva lukea kevyitä romaaneja onnellisista ihmisistä. Pidän kuitenkin myös tragedioista. Ne saavat arvostamaan omaa elämää, herättävät ajatuksia ja voimakkaita tunteita sekä opettavat elämästä ja maailmasta. Tämä romaani on valehtelematta aivan kamalan synkkä. Jo lukemisen alussa tietää, ettei onnellista loppua ole tiedossa. Silti sitä vaan jatkaa lukemista.

Minua viehätti erityisesti juuri melankolinen kerronta. Se on samaan aikaan kaunista ja aivan kamalaa. Kun perhe joutuu muuttamaan maalle ja menettää lähes kaiken, elämältä katoaa pohja. He yrittävät todella kovasti selviytyä pienessä kylässä ja elää onnellista elämää. Kylä on kuitenkin niin syrjäinen, ihmiset niin ankeita ja epärehellisiä ja rahatilanne niin surkea, että se osoittautuu mahdottomaksi. Nikolai aloittaa erinäisiä projekteja, kuten uuden talon rakentamisen, muttei koskaan saa niitä päätökseen. Koko romaanin ajan tunnelma on, erästä kohtaa kirjasta lainatakseni, "kuollut ja kuvottava". Elämä on pelkkää päivästä toiseen rämpimistä ja selviytymistä. Mitään huvituksia tai iloja ei ole. Tällaista elämää on vaikea kuvitella, enkä todellakaan haluaisi itse olla samassa tilanteessa.

 

Hänellä [Jeltyševillä] ei ollut erityisiä harrastuksia, hän oli aina elänyt jotenkin olosuhteiden pakosta, ei huvikseen. – – Oli Jeltyševilläkin ollut tilaisuuksia, oli toki. Hän kuitenkin päästi ne käsistään, kieltäytyi, mietti liian kauan. (s. 15)

 

Mikä pahinta, kirjan henkilöillä voisi olla mahdollisuus tehdä elämästään siedettävämpää, vaikka köyhiä ovatkin. Heillä on (ainakin vielä alussa) toisensa. Keskinäinen rakkaus ja läheisyys ei kuitenkaan riitä. Nikolai tuntuu olevan jo pohjimmiltaankin niin ankea ihminen, ettei hänellä voi olla edellytyksiä tehdä elämästään kiinnostavaa. Ehkä nykyihmiset tavoittelevat sen tähden niin kiihkeästi materiaalista hyvää ja uusia kokemuksia ja elämyksiä, etteivät vahingossakaan päätyisi Nikolain kaltaiseksi: ihmiseksi, jolle elämä ei ole lahja, vaan olosuhteiden pakko. Sama tarttuu myös Valentinaan ja Artjomiin. Eniten minua liikutti Valentina kaikista romaanin henkilöhahmoista. Hän suree ajoittain sitä, että valitsi juuri Nikolain miehekseen ja kieltäytyi eräästä työpaikasta menneisyydessä, sillä hänen elämänsä olisi voinut olla toisenlaista. Kaiken kaikkiaan säälin kyllä kovasti kaikkia tämän kirjan henkilöitä koko ajan. Jossakin toisessa ajassa ja paikassa he voisivat olla onnellisia. Tai jos heillä olisi joukossaan joku, joka ei ole niin elämän lyömä. Näin ei kuitenkaan ole.

Eniten minua sykähdytti kaksi kohtaa romaanissa. Ensimmäinen on kohtaus, jossa Valentina menee myymään marjoja torille. Vanhoina hyvinä aikoina hän oli se, joka käveli torikauppiaiden edessä nenä pystyssä, arvosteli heitä katseellaan, osti tuotteita ja meni sitten välinpitämättömänä kotiin. Nyt, köyhtyneenä ja ystävänsä menettäneenä, hän joutuu anelemaan, että joku ostaisi hänen marjojaan. Vanha työkaveri tulee hänen luokseen, mutta kieltäytyy ostamasta putsaamattomia marjoja ja kävelee pois. Tämän alemmas ei ihminen juurikaan voi vajota. Toinen kohta on lopussa: nuorin poika Denis pääsee vankilasta vapaaksi ja tulee tapaamaan vanhempiaan. Artjom on kuollut, ja Denisin ylle lasketaan kaikki toivo ja lupaus paremmasta huomisesta. Koko kirjan ajan häntä on odotettu, sillä hänen myötään kaikki muuttuu. Sitten hänet tapetaan kylällä. Tässä kohtaa olin oikeasti tosi raivoissani, vaikka tiesinkin koko ajan, ettei tarina tule päättymään hyvin. Lukija ei saa koskaan tietää, olisiko Denis onnistunut järjestämään vanhempiensa asiat. Kaiken kaikkiaan romaanissa kuolee paljon ihmisiä, jotka eivät vielä ansaitsisi kuolemaa. Elämän rumuus ja epäoikeudenmukaisuus kaikessa karmeudessaan.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Jeltyševit, erään perheen rappio kuvaa 2000-luvun alun köyhää venäläisperhettä. Neuvostoliitto on hajonnut, mutta kaikki eivät ole onnistuneet järjestämään asioitaan. Kirja on hyvin raskasmielinen alusta loppuun, sillä se kuvaa nimensä mukaisesti Jeltyševien perheen alati pahenevaa rappiotilaa. Pienet toivonkipinät sammuvat nopeammin kuin ehtivät syttyä, eikä luvassa ole onnellista loppua. Tämä teos kuitenkin teki minuun suuren vaikutuksen, ja tulen varmasti muistelemaan tätä vielä pitkään. Suosittelen venäläisestä (nyky)kirjallisuudesta kiinnostuneille sekä niille, jotka kaipaavat aidosti sykähdyttävää lukukokemusta. Kevyen kirjallisuuden ystäville en suosittele. Tämä on sivumäärällisesti lyhyt mutta sisällöllisesti painava kirja.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.