Ennätyksellisen helteinen toukokuu on tulossa päätökseen, samoin koulut tältä lukuvuodelta. Olen kesä- ja heinäkuun töissä ja lomailen vasta elokuun alussa. Omaan lomaani on siis vielä aikaa. Kesän lukusuunnitelmat ovat siitä huolimatta kovat tälle vuodelle, kuten tavallista. Mielessä on jo monia kirjoja, jotka tahtoisin kesän aikana lukea. Toukokuun viimeiseksi kirjaksi jäänee Ruth Druartin Hetki ennen lähtöä. Suunnitelmista puheen ollen: olin suunnitellut lukevani tämän vuoden Helmet-lukuhaasteen haastekohtaan 20. Kirjan on julkaissut pieni kustantamo Druartin kirjan Viimeinen yö Pariisissa, mutta kun kirjaston palautushyllyllä tuli vastaan hänen toinen romaaninsa, joka kuulosti vielä paremmalta, valitsinkin sen. Vahvat naiset -lukuhaasteessa (8.3.-11.10.2024) tämä täyttää ruudun "nainen kannessa".

Hetki ennen lähtöä / The last hours in Paris

Sitruuna Kustannus

suom. 2023

405 sivua

suomentanut Elina Salonen

Pariisi, 1944. Èlise Chevalier suree sodassa menehtynyttä sulhastaan, nuorta ranskalaista sotilasta. Hän haluaisi tehdä osuutensa isänmaan puolesta, mutta miten? Sebastian Kleinhaus on taistellut jo neljä vuotta sodassa, johon hän ei usko, ja pukeutumaan univormuun, jota hän halveksii. Hän kaipaa ulospääsyä tilanteesta ja toivoa elämäänsä.

Brittany, 1963. 18-vuotias Joséphine Chevalier löytää äitinsä sängyn alta matkalaukun, jonka sisältä paljastuu jotain odottamatonta. Selvittääkseen totuuden hän lähtee Pariisiin, ja saa kuulla kielletystä romanssista Ranskan vapautuksen kynnyksellä sekä sitä seuranneesta petoksesta. (osa takakansitekstistä)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Kahden aikatason välillä hyppivä historiallinen romaani alkaa vuodesta 1963. Ranskan Bretagnessa (koko ajan alkaa soida päässä Bretagneen, Provenceen, rypäleitä poimimaan...) taloudenhoitajana toimiva Èlise päättää, että on tullut aika kertoa nyt 18-vuotiaalle tyttärelle Joséphinelle totuus tämän isästä. Kapinoiva ja salailuun kyllästynyt Joséphine ottaa kuitenkin ohjat omiin käsiinsä, tonkii äitinsä tavaroita, löytää sieltä syntymätodistuksensa ja saa itse totuuden selville ennen kuin Èlise ehtii siitä kertoa. Hänen isänsä oli Sebastian Kleinhaus -niminen natsi. Joséphine matkustaa Pariisiin 28-vuotiaan Isabelle-tätinsä luo ja vaatii tuota kertomaan totuuden menneisyydestään. Isabelle tekeekin niin. Lisäksi vierailu mummon ja vaarin luona paljastaa lisää luurankoja kaapin perältä. Vaari on varastanut Èlisen kirjeitä ja uskotellut Sebastianille, että äiti on kuollut.

Toinen aikataso on vuoden 1944 miehitetty Pariisi. 23-vuotias pankkivirkailijana toimiva Èlise asuu kolmistaan äitinsä ja 10-vuotiaan pikkusiskonsa Isabellen kanssa. Isä on lähetetty pakkotyöhön Saksaan. Kirjakaupassa Èlise kohtaa 24-vuotiaan Sebastianin, kääntäjänä toimivan puoliksi ranskalaisen natsien rivisotilaan, jota riivaa yksinäisyys ja syyllisyys. Enemmän kuin mitään muuta Sebastian tahtoisi päästä eroon univormustaan ja tulla nähdyksi ihmisenä. Hän on tunnollinen nuori mies, joka ei haluaisi olla sotilas lainkaan. Kirjakauppias aistii, että Sebastian on hyvä ihminen, ja ehdottaa Èliselle avun pyytämistä mieheltä. Èlise nimittäin tekee työnsä ohessa hämärähommia. Hän saattaa UGIF:n juutalaisorpokodista orpoja juutalaislapsia rajalle, josta heidät salakuljetetaan ulos maasta. Sebastian saa käännettäväkseen kirjeen, jossa vihjataan tulevasta ratsiasta orpokotiin, ja varoittaa Èliseä. Kun Èlise sitten pyytää hänen apuaan, Sebastian suostuu hetkeäkään epäröimättä.

Äiti kietoi kätensä ympärilleni. "Èlise, olemme voittaneet!"

Voittaneet? Oliko sodassa voittajia? Kaikki olivat menettäneet jotakin. Minun elämäni olisi vastedes teeskentelyä. Kukaan ei saisi tietää sydämeni saloja. (s. 203)

Nuoret rakastuvat toisiinsa, mutta kun saksalaiset aloittavat vetäytymisen ja amerikkalaiset ovat tulossa, heille tulee hätä. He eivät tahdo joutua eroon toisistaan. He yrittävät piilottaa Sebastianin Èlisen kotiin, mutta poliisit löytävät hänet. Sodan päätyttyä Sebastian lähetetään sotavankina Englantiin, ja Èlise joutuu väkijoukon eteen häpäistäväksi kostoksi siitä, että oli "natsin huora". Sitten Èlise tajuaa olevansa raskaana (yllätys yllätys), ja lähtee maaseudulle kirjakauppiasystävänsä siskon Soizicin luo piileskelemään isäänsä, joka ei saa nähdä häntä siinä tilassa.

Nykyhetkessä Joséphine jäljittää Sebastianin ja matkustaa Englantiin tuota tapaamaan. Siellä hän tapaa isänsä, jolla on vaimo ja kaksi lasta, mutta joka ei ole koskaan unohtanut rakasta Èliseään. Kun Èlise saa kirjeitse tietää Sebastianin nykytilanteesta, hän järkyttyy niin, että on vähällä hukkua mereen, ja vajoaa koomaan. Sebastian ja Joséphine matkustavat kiireesti Pariisiin hänen luokseen.

Kaksi aikatasoa toimivat saumattomasti yhteen. Kerrontaratkaisut ovat kylläkin hieman erikoisia, sillä Èlise on minäkertoja, Joséphine ja Sebastian hän-kertojia, millä korostetaan Èlisen roolia päähenkilönä. Aluksi se hieman häiritsi. Ensin pidin Joséphinea naiivina nuorena tyttönä, mutta hänen matkansa olikin ihan kiinnostavaa seurattavaa. Historiallisesta osuudesta pidin, koska historia ja erityisesti maailmansodat kiehtovat. Menneisyyden Sebastian on jotenkin kovin ressukka. Olisin halunnut vain halata häntä ja vakuutella, että kaikki kääntyy vielä paremmaksi. Tapaamiset kirjakaupassa olivat hauska yksityiskohta.

"Kunhan olet yhtä vanha kuin minä, näet maailman eri tavalla. Tajuat, että tarinan takana piilee aina toinen tarina." Hän [herra Le Bolzec] nojautui lähemmäs. "Ihmisiä ei sovi tuomita liian hätiköidysti."

– – "Poikaa piinaa yksinäisyys ja syyllisyys. Se on kohtalokas yhdistelmä."

"Poika? Mies hän on!"

"Ehkä, mutta silti nuori. Hän ei vielä tunne itseään. Hän ei ole koskaan ollut vapaa tekemään valintoja." (s. 89)

Sebastianin univormusta puhutaan niin paljon, että se tuntui symboliselta. Itse näen sen paitsi Sebastianin menneisyyden, myös hänen esittämänsä roolin, pahuuden ja kasvottomuuden symbolina. Sebastian halveksii univormuaan ja sitä, mitä edustaa se päällään. Hän jopa polttaa siihen reiän tupakallaan, mikä kuvastaa hyvin hänen halveksuntaansa. Mieleeni jäi kohtaus, jossa Sebastian riisuu takkinsa ja antaa sen Èlisen ylle pelleillessään, mutta molemmat järkyttyvät ja Èlise tyrkkää takin takaisin. Sebastian pohtii tehneensä vakavan virheen pukiessaan natsitakin miehitetyn maan kansalaisen ja vieläpä naisen ylle. Kohtaus oli mielestäni yhtä lailla symbolinen.

Romaanin loppu on surullinen ja oikeastaan aika kamala. Kun Èlise toipuu ja Joséphine valmistuu lukiosta, Sebastianin on palattava Englantiin toisen perheensä luokse. Hän jättää Èliselle jäähyväiset rannalla. Jäähyväiset ovat täynnä kaipausta, surua ja menetettyä rakkautta. Èlise tahtoisi enemmän kuin mitään muuta, että Sebastian voisi jäädä, ja Sebastian samoin, mutta hän lähtee, koska hänen on pakko. Èlise on murheen murtama, mutta hakee lohtua Joséphinesta. Kirja päättyy siihen, että Èlisen isä kuolee ja hän matkustaa Joséphinen kanssa tuon hautajaisiin. Paluu Pariisiin vuosien jälkeen on raskas, mutta Èlise antaa anteeksi äidilleen ja hyväksyy menneisyyden. Kiva, että kaikki päättyy näinkin hyvin, mutta se, että Èlise joutuu päästämään irti ainoasta todellisesta rakkaudestaan... ihan kamalaa! Luin viimeisiä sivuja kyyneleet silmissä ja olin niin turhautunut. Loppu oli kaikkea muuta kuin tyydyttävä.

Lopuksi: suosittelenko?

Hetki ennen lähtöä on aika tyypillinen kahdessa aikatasossa liikkuva historiallinen romaani. Keskeisessä osassa ovat salaisuudet, ihmisen todellinen luonto, joka ei välttämättä riipu hänen edustamastaan aatteesta, sekä anteeksianto. Jotkut kohdat, kuten surullinen loppu, jäivät kyllä mieleen. Suosittelen historiallisten romaanien ystäville.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.