Viime syyskuussa luin hyvän historiallisen romaanin, Paula Havasteen Laahuksen (linkki postaukseen), joka aloittaa Nuijasota-nimisen kirjasarjan. Nyt keväällä, itse asiassa vasta noin viikko sitten, ilmestyi sarjan seuraava osa Lieka. Olin varannut sen jo hyvissä ajoin kirjastosta, joten sain sen käsiini ilahduttavan pian julkaisemisen jälkeen. Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteessa kuittaan sillä haastekohdan 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023.

 

Lieka

Gummerus Kustannus

2023

420 sivua

 

Risto lähetetään enon kasvattipojaksi Turkuun, jossa hän pääsee katedraalikoulun kuunteluoppilaaksi. Ristosta varttuu komea ja osaava nuori mies, joka kuuliaisesti yrittää noudattaa vakaumustaan: kaikki lihallinen on syntiä. Kun isä saa hankittua hevosen, Risto kouluttautuu huoviksi. Jo ensimmäinen veronkanto muuttaa elämänsuunnan. Toipuessaan onnettomuudesta munkkiveljien luona hän saa uuden nimen: Kristof.

Nuijasota kiskaisee synnin ja houkutusten ristivedossa kamppailevan Kristofin taisteluihin, ja lopulta hän on todistamassa sodan julminta hetkeä. Sota ei tunnu kaipaavan kunnian miehiä, ja Kristofin on päätettävä, miten hän löytää tulevaisuudelleen uuden suunnan, jopa rakkauden. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Lieka sijoittuu Laahuksen tavoin 1500-luvun Ruotsin vallan aikaiseen Suomeen. Päähenkilö Risto lähetetään enon luo Turkuun opiskelemaan huoviksi, kuten niin moni muu talonpoikaisen perheen nuorin poika. Huoviksi lähetetty nuorukainen nimittäin takaa verovapauden perheensä tilalle. Risto aloittaa Turun katedraalikoulussa kuunteluoppilaana ja  pääsee enonsa mukana visiitille Tukholmaan. Kun Riston saa opintonsa katedraalikoulussa päätökseen, isä on kerännyt tarpeeksi rahaa ja ostaa hevosen, joka vaaditaan Riston huoviksi pääsyyn. Sitten Riston (ja samalla hänen isänsä) suuri unelma toteutuu: Ristosta tulee huovi.

Huovit toimivat kuninkaan käskynhaltijan alaisuudessa, kuninkaan ja tämän kautta itse Jumalan välikätenä maan päällä. He saavat palkkansa keräämällä talonpojilta verotuloja. Risto oppii pian, että huoveista saatu ihanteellinen kuva on pelkkää pintaa. Huovit ovat sotilaita sanan raa'immassa merkityksessä: he ryöstävät surutta talonpoikia ottamalla enemmän kuin saisivat sekä pahoinpitelevät ja raiskaavat. Ensimmäinen veronkantoretki päättyy vähemmän yllättäen ikävästi, kun Risto saa puukosta poskeensa, ja munkkiluostarissa toipuessaan Risto turvautuu rukousten voimaan päästäkseen eroon syntisistä ajatuksistaan. Häntä kauhistuttaa paitsi huovien raakuus, myös se, että kasvaessaan ja kehittyessään hän on alkanut himoita naisia. Melko pitkään Risto onnistuu kamppailemaan himojaan vastaan, mutta lopulta antautuu niille ja alkaa ryöstää ja raiskata muiden huovien mukana.

Huh mikä karvojanostattava historiallinen kuvaus nuijasodasta! Luulin Laahuksen olevan hyvä kirja, mutta Lieka ylitti odotukseni. Pidin kovasti sen välittämästä kiehtovasta ajankuvasta sekä siitä, että siinä missä sarjan ensimmäinen kirja käsittelee ajan talonpoikais- ja naisnäkökulmaa, tässä keskiössä ovat huovit ja tuon ajan miehet. Nuijasota ja Suomen historia muutenkin on jäänyt minulla koulun historian tunneilla kiinnostavuudessa aina maailmansotien varjoon, joten proosan kautta on oivallista kerrata, mitä täällä onkaan tapahtunut vuosikymmeniä ja -satoja sitten.

 

Laulu oli tavattoman kaunista. – – Tällaista on taivaslaulu, Risto ajatteli, ja haltioitui hetken kauneudesta. Tämä oli kaikesta himosta puhdistettua autuutta, kuin puhdasmielisintä hurmosta syvimmillään. Joka sävelestä kävi selväksi, että kyse oli jumalallisen ihmeen ylistyksestä, oman syntisyyden vilpittömästä tunnustamisesta, ja loppumattomasta kilvoittelusta kohti parempaa. Tuntui, että joka sävel veisi itseäkin lähemmäs tuota tavoitetta, kauheat painajaiset unohtuisivat, ja siksi Risto kävi polvilleen ja itki. Hän itki pettymyksiään ja toiveitaan, syntisyyttään ja haaveitaan paremmasta, ja silloin hurskaat miehet lopettivat laulunsa, kävivät hänen ympärilleen, laskivat kätensä hänen päänsä päälle ja lausuivat kukin vuorollaan rukouksen, josta Risto ymmärsi vain vakavuuden ja lopullisuuden.

– Kristof, miehet lopuksi sanoivat yksi vuorollaan, ja Risto nyökkäsi. (s. 205)

 

Viehätyin romaanissa siitä, miten Risto hurmioituu uskonnosta ja rukoilemisesta. En ole itse kovin uskonnollinen ihminen, mutta Jumalaan turvaamisessa on aina ollut jotakin mystistä ja kaunista, mikä vetoaa minuun niin kirjoissa kuin elokuvissakin. Jo varhaisessa vaiheessa kirjaa Risto ostaa itselleen ristin, jota kantaa kaulallaan ja hypistelee aina miettiessään, mikä on oikein, mikä väärin. Takakansitekstin, kansikuvan ja kirjan alun perusteella oletin, että Risto jää munkkiluostariin ja ryhtyy uskonmieheksi, sillä se olisi ollut kiinnostava näkökulma nuijasotaan. Niin ei kuitenkaan tapahdu, vaan Riston palaa toivuttuaan huovin hommiin ja eksyy kaidalta tieltä. Olin niin pettynyt, kun Risto käy ensimmäistä kertaa huorissa ja alkaa muiden huovien tavoin raiskata viattomia naisia sekä tappaa viattomia miehiä... Aluksi Risto herätti minussa sympatiaa, mutta tunne katosi kaiken sen jälkeen, mitä hän päätyy tekemään. Realistista ehkä, mutta ikävää silti. Minulla oli suuret toiveet ja odotukset Riston suhteen, hän kun on lopulta muita huoveja oikeamielisempi ihmisenä. Sitten Risto osoittikin olevansa yhä julma kuin suurin osa tuon ajan miehistä.

Jos tätä vertaa Laahukseen, tajuaa vielä kouriintuntuvammin, miten erilaista miesten elämä oli 1500-luvun Suomessa kuin naisten. Naiset ovat hiljaisia sivustaseuraajia ja kärsijöitä, miehet tekijöitä ja naisten yläpuolella. Koska Laahuksessa kerrotun Reetan tarinan myötä olin jo saanut lukea tuon ajan naisista, oli minusta kiinnostavaa tietää, millaista oli olla mies nuijasodassa. Yllätyin todella huovien raakuudesta ja heidän todellisesta luonteestaan, jota ei tullut ensimmäisessä kirjassa näin selvästi ilmi. Ensimmäistä kirjaa lukiessani säälin Reetaa ja pohdin, etten olisi halunnut elää teoksen kuvaamana aikakautena. No enpä olisi halunnut olla tuon ajan mieskään, se tuli nyt selväksi.

 

Oli jaksettava vielä, tehtävä, mitä oli huovinvalassaan vannonut. Mutta oliko hän vannonut olevansa tällainen hirviö? Ei kai. Hän oli kuvitellut olevansa soturi, jonka työhön ei veri eikä tuskanhuuto kuulunut, jonkinlainen uljas olento. Miten naurettava ajatus se olikaan ollut ja miten riittämätön hän oli kilvoittelemaan. Nyt hän tiesi, että kun hyökkäys alkaisi ja kaikki huoviveljet ympärillä syöksyisivät vihollista kohti, hän kadottaisi taas itsensä ja sielunsa. Silloin kaikki olisi helpompaa, ja hän ryntäisi jälleen mitään miettimättä karjuvan sotajoukon tulikuumana osasena vihollisen kimppuun miekka innolla ojossa. Kun sielunsa kadottaisi, olisi helpompaa taas ryöstää, hävittää. Raiskata. (s. 313)

 

Pakko nostaa teoksesta vielä muutama hieno yksityiskohta. Ensinnäkin Riston kyky. Laahuksessa Reeta näkee kuolleen lapsensa haamuna, joka seuraa häntä joka paikkaan. Myös Ristolla on yliluonnollinen kyky, sillä hän näkee mustia kruunuja sellaisten ihmisten päässä, jotka tulevat kuolemaan pian. Tämä yksityiskohta yllätti ja aiheutti välittömän vau-reaktion. Siistiä! Oli jännittävää seurata, kenen päässä Risto kruunuja näkee. Ne toivat oman mystisen twistinsä tarinaan, varsinkin kun Riston haaveet munkin urasta kariutuvat eikä sillä saralla ole odotettavissa mystiikkaa. Toinen yksityiskohta, johon kiinnitin huomiota, on Reetan vilahtaminen kirjan sivuilla. Teos on itsenäinen jatko-osa Laahukselle, mutta tunnistin oitis muutamia ensimmäisestä kirjasta tuttuja kohtauksia, jotka oli nyt vain kuvattu Riston näkökulmasta. Hihkuin mielessäni muistaessani, että jokin kohtaus on edellisestä kirjasta tuttu. Tykkäsin siitä, että Reetan ja Riston tiet kohtaavat, vaikkakin vain hetkellisesti. Reetan bongaaminen tarinasta oli hauskaa.

Loppu on sulkeutuva ja onnellinen. Risto saa kunnian mestata kapinajohtajan, ja tapahtuman jälkeen hän päättää vakaasti jättää huovin hommat, niin väsynyt hän on kaikkeen siihen, mitä on todistanut ja tehnyt. Risto saa verovapauden kotitilalleen, jonne hän palaa lapsuudenihastus Anna käsipuolessaan. He perustavat perheen, ja Risto elää menneisyyden taakka yhä harteillaan, mutta yhtä kaikki onnellisena. Kaikkien kamalien tekojensa jälkeen hän ei ehkä ansaitsisi sitä onnea jonka lopussa saa, mutta onnelliset loput ovat aina mieleeni.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Lieka on toinen osa Paula Havasteen historiallista Nuijasota-kirjasarjaa. Itsenäisenä osana sen voi lukea, vaikkei olisi ensimmäistä osaa lukenut. Suosittelen kuitenkin aloittamaan Laahuksesta. Siinä tarjoillaan nuijasodan aikaista nais-, tässä mieskuvaa. Lieka on raaka ja konstailematon mutta samalla (tai ehkä juuri siksi) mieleenpainuva kuvaus nuijasodasta ja siinä taistelleista huoveista. Suosittelen historiallisten romaanien ystäville erittäin lämpimästi!

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.