Riikka Pulkkisen Lasten planeetan valitsin sokkona kirjaston hyllystä vaaleanpunaisen ulkoasunsa vuoksi. Se alkaa lauseella "On joulunalusviikko." Tällaisen lauseen jälkeen odottaisi kaunista kuvausta joulunodotuksesta. Sen sijaan seuraavaksi kerrotaan, että minäkertoja ja hänen avomiehensä ovat päättäneet erota. Pidän tästä ristiriidasta, ja siksi sijoitan tämän kirjan Helmet-lukuhaasteessa 2020 kohtaan 21: Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta. Valitsen melko usein kirjastosta kirjoja kansikuvien perusteella. Vaaleanpunainen sattuu olemaan lempivärini, ja kansi ja huomiotaherättävä nimi saivat minut lainaamaan juuri tämän teoksen. Tällä kertaa kansikuvalla ei tosin ole juurikaan tekemistä itse tapahtumien ja tarinan kanssa, mikä on sääli. Pulkkinen on jälleen uusi aluevaltaus, sillä en ollut lukenut häneltä ennen tätä mitään.

 

Lasten planeetta

Otava

2018

382 sivua

 

Onko rakkaus, jossa kuljetaan rinta rinnan alun alkaenkin itsepetosta? Entä voiko lapselle kertoa maailman kokonaisuudessaan? Mitä jää kertomatta? Toisaalla, toisessa ajassa nuori nainen kulkee pitkin kaupunkia mukanaan muistikirja, kynä ja kosminen tehtävä kertoa kaikesta kaikki. Hän haluaa pelastaa maailman.

Lasten planeetta on hellä, viisas ja haikeankaunis romaani lähelle päästämisen vaikeudesta, elegia eräälle rakkaudelle ja planeetta Maalle. Kun kaikki on menetetty, jäljelle jää rakkaus. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Lasten planeetan minäkertoja on Frederika. Teos alkaa sillä, että Frederika kertoo joulun alla hänen ja hänen avomiehensä Henrikin päättäneen erota. Heillä on 3-vuotias tytär. Frederikan mielestä erolle ei ole vain yhtä syytä, vaan useita: esimerkiksi se, että hän tahtoo kontrolloida kaikkea eikä anna Henrikille tilaa. Frederika on feministi, ja hän heijastelee lapsuudenaikaista perhekuvaansa ja omia pitkälle vietyjä ajatuskulkujaan omaan elämäänsä, minkä vuoksi hänellä on niin paha olla. Hän on pienestä asti pelännyt pimeää ja oikeastaan kaikkea elämässä. Frederikalla on kaksi siskoa, Matleena ja Julia, joista vanhempi, Julia, on ollut psykiatrisessa hoidossa psykoosin takia.

Teoksessa etenee kaksi tapahtumakulkua rinnakkain: toisaalta nykyhetki Frederikan silmin katsottuna, ero ja muutto uuteen kotiin, toisaalta menneisyys, Frederikan opiskeluaika, jolloin isosisko Julia menee psykoosiin ja alkaa sepittää omituisia juttuja. Oletin, että kuvaus Juliasta olisi jonkinlainen enne siitä, mitä Frederikalle tulee käymään, sillä Frederikalla kerrotaan olleen nuorena paniikkikohtauksia ja hän on aina ollut luonteeltaan hermoilija ja pelkääjä. Olin 100-prosenttisen varma, että lopussa Frederika menettää järkensä ja hänelle käy samoin kuin siskolle, mutta niin ei käy. En tiedä, olinko helpottunut vai hämmästynyt päättäessäni kirjan. Ehkä molempia. Luulin arvanneeni tapahtumat, mutta olin väärässä.

Frederika on ristiriitainen henkilöhahmo. Toisaalta pidän hänestä ja samaistun hänen ajatuksiinsa, toisaalta en voi ymmärtää häntä. Samaistun hieman pakkomielteiseen käytökseen ja toisen kontrolloimiseen parisuhteessa, sillä olen horoskoopiltani neitsyt ja joskus aivan liian järjestelmällinen ja kontrolloiva. En tosin ymmärrä Frederikaa hänen rakkauskäsityksessään. Hän rakastaa Henrikiä vielä eron jälkeenkin, mutta kokee silti pettyneensä rakkaudessa, sillä hän tahtoisi samanlaisen feministin unelmamiehen kuin oma isänsä aikoinaan oli. Frederika onkin pesunkestävä feministi ja käy aiheesta mielellään keskusteluja sekä Henrikin että ystävättäriensä kanssa. Minä itse en osaa tai edes halua käydä keskusteluja syvällisistä yhteiskunnallisista ja aatteellisista teemoista, joten ärsyynnyin, kun Frederika toimii jopa lapsensa läsnäollessa välillä aivan liian akateemisesti.

 

Ehkä valovuosien päässä täältä ihmisten kaltaiset olennot nimittävät rakkaudeksi jotain mitä planeetta Maan asukkaat eivät ole koskaan kokeneet. Se kirjoitetaan ylös kirvelevällä aineella, mustetta vahvemmalla, verta tiheämmällä. (Lasten planeetta, 35)

 

Romaanin teemoja ovat ennen muuta rakkaus, pelko ja eksistentiaalinen kriisi. Siinä on omaan makuuni vähän liikaa kaikkea, sillä en saanut otetta sen symbolismista. Hevonen toistuvana symbolina esiintyy usein, esimerkiksi Frederikan iltasadussa lapselleen. En ole koskaan ollut kovin syväulotteisten kirjojen ystävä, sillä tuntuu, etten aina osaa yhdistellä symboleja ja teemoja toisiinsa ja nähdä niiden taakse. Myös eksistentiaalinen pohdinta, jota sekä Julia että Frederika tahoillaan käyvät, tuntui aika korkealentoiselta. Parasta antia tässä kirjassa ovat mielestäni arkipäiväiset kuvakset ja Frederikan pistävän osuvat huomautukset rakkaudesta ja parisuhteesta, mutta vaikeampia teemoja en ainakaan ensilukemalta käsittänyt. En myöskään tajunnut valintaa olla kertomatta Frederikan tyttären nimeä, vaan häntä kutsutaan vain "lapseksi", myös Frederikan minäkertojapuheessa.

 

Lopuksi

 

Lasten planeetta on tämän postauksen kirjoitushetkellä Riikka Pulkkisen romaaneista uusin. Se on melko lyhyt ja tuntuu ensivilkaisulla helpolta luettavalta: se on päähenkilö Frederikan erokertomus. Rinnalla kulkee kuitenkin tarina Frederikan siskosta Juliasta, joka joutui vuosia aiemmin psykiatriseen hoitoon psykoosin takia. Frederika itse on akateeminen nainen, jolla on paljon ajatuksia ympäröivästä maailmasta, erityisesti feminismistä ja eksistentiaalisuudesta. Koin hankalaksi seurata kaikkia niitä tekstintakaisia ajatuksia, joita teoksessa risteilee, eikä tämä välttämättä ollut paras lukuvalinta omalla kohdallani. Suosittelen kuitenkin aihepiireistä kiinnostuneille. Ja kyllähän tässä hienosti sekoitetaan arkista kuvausta ja korkealentoisuutta, mikä voi vedota joihinkin lukijoina.