Sain juuri päätökseen Nicolas Barreaun kirjan Rakkauskirjeitä Montmartrelle, joka lyhyydestään ja helppolukuisuudestaan huolimatta vähän takelteli. Lukujumi ja yleinen huono fiilis lukemisen suhteen voivat vaikuttaa arviooni siitä, sillä uskon, että toisessa mielentilassa olisin pitänyt siitä enemmän. Se käy vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteeseen kohtaan 48. Kaksi kirjaa, joiden tarinat sijoittuvat samaan kaupunkiin tai ympäristöön. Sen pariksi luin John Boynen Kaikki särkyneet paikat. Kumpikin kirjoista sijoittuu Pariisiin.

Paha mieli, paras mieli -lukuhaasteessa (15.9.2023 - 15.3.2024) tämä kirja tulee ruutuun "kuolema". Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.10.2023 - 30.5.2024) ruutuun "perhonen".

Rakkauskirjeitä Montmartrelle / Die Liebesbriefe von Montmartre

Tammi

suom. 2021

254 sivua

suomentanut Kristiina Vaara

Kirjailija Julien Azoulay on murtunut mies. Hän on menettänyt rakkaan vaimonsa Helenen traagisesti ja jäänyt yksin pienen poikansa kanssa. Aiemmin keveillä rakkausromaaneillaan menestystä niittänyt Julien ei enää näe keinoa jatkaa eteenpäin. Kadoksisa ovat niin usko rakkauteen, luovuus kuin elämänhalukin.

Vain yksi asia pitää hänet elämän syrjässä kiinni: lupaus kirjoittaa vaimolle 33 kirjettä, yksi tämän jokaista elinvuotta kohti. Julien kätkee kirjeet Montmartren hautausmaalle paikkaan, josta kukaan ei voi niitä löytää. Mutta sitten kirjeet alkavat yksi kerrallaan kadota. Voiko rakkaus olla niin suurta, että se voittaa jopa kuoleman? Vai onko lähempänä joku, joka tahtoo Julienin taas muistavan, mikä elämässä on hyvää ja kaunista? (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjojen tapahtumista

Rakkauskirjeitä Montmartrelle kertoo ranskalaisesta Julien Azoulaysta, jonka vaimo Helene on kuollut suolistosyöpään ja haudattu Montmartren hautausmaalle, samaan paikkaan jossa Julien ja Helene ensimmäisen kerran tapasivat viisi vuotta sitten. Romanttisia komedioita kirjoittava Julien on jäänyt yksin heidän 4-vuotiaan poikansa Arthurin kanssa eikä ole kirjoittanut mitään puoleentoista vuoteen, ei sitten Helenen kuoleman jälkeen. Kustannustoimittaja hengittää niskaan, naapurissa asuva Catherine katsoo surullisilla silmillään ja kaipaa lohdutusta, ja läheiset painostavat Julienia jatkamaan elämäänsä. Julien ei aluksi tunnu pääsevän yli Helenen kuolemasta, vaan miettii tuota päivin ja öin. Helene pyysi ennen kuolemaansa, että Julien kirjoittaisi hänelle 33 kirjettä kuoltuaan, yhden jokaista elinvuotta kohden, ja lupasi asioiden kääntyvän kirjeiden kirjoittamisen jälkeen paremmiksi. Julien alkaa kirjoittaa päiväkirjamaisesti elämästään ja ikävästään ja vie kirjeet Helenen hautakiveen asennettuun salalokeroon, josta kukaan muu ei tiedä mitään. Hautausmaalla hän tapaa kiviseppä Sophien, nuoren viehättävän naisen, joka restauroi hautakiviä ja säälii Julienia ja tämän pientä poikaa. Sitten Julienin kirjeet alkavat kadota hautakiven sisältä ja niiden tilalle ilmaantua pieniä lahjoja, kuten kivisydän, elokuvaliput ja Pariisin kartta. Julien, joka on toivonut merkkiä Heleneltä siitä, että tuo lukee hänen kirjeensä, alkaa heti elätellä toiveita siitä, että Helene on kaiken takana. Totuus on kuitenkin paljon maallisempi.

Rakkaani Helene, sinä yöni aurinko, – – Kirjoitan sinulle ja mietin samalla mielessäni: Kenelle minä oikeastaan kirjoitan? Kuka lukee kirjeitäni? Enkä siltikään voi lakata kirjoittamasta. Mitä muutakaan voin? Lakkaisin kirjoittamasta enkä saisi enää vastauksia? Ja lupasinhan sinulle, rakkain, joten ainakin siihen asti kunnes kolmaskymmeneskolmas kirje on valmis, jatkan kirjoittamista ja jatkan toivomista - vaikka en edes tarkalleen tiedä, mitä toivon. Että olisit taas omani niin kuin kerran toukokuussa? Että elämäni saisi onnellisen käänteen?

Kun silloin annoin sinulle lupaukseni, Helene, en osannut aavistaa, että kirjeiden kirjoittaminen johtaisi minut tällaiseen seikkailuun. Sillä se tästä on tullut – seikkailu täynnä arvoituksia, joista vain Alexandre tietää. Vai tietääkö joku muukin? (s. 169)

Ikävä sanoa näin, mutta tämä oli kaikessa köykäisyydessään aika mitäänsanomaton romaani. Julienin surusta lukeminen ei ollut kovin mielekästä, mutta kun kuvioihin astui joku, joka vei kirjeet, mielenkiintoni heräsi hetkeksi, kun aloin pohtia kuka se mahtaa olla. Vastaus oli lopulta liian helppo, mikä tuotti minulle lukijana pettymyksen. Naapurin naista Catherinea epäillään syylliseksi, varsinkin kun Julien päätyy hänen kanssaan sänkyyn ja saa hänet kiinni lukemasta yhtä kirjeistä. Catherine ei kuitenkaan ole syyllinen, vaan kiviseppä Sophie, joka on halunnut piristää Julienia ja houkutella tämän luokseen, koska on rakastunut tähän ensisilmäyksellä. Minua häiritsi se, että Sophie vaikuttaa niin paljon nuoremmalta kuin Julien. Hän on kyllä henkilöhahmona erittäin mielenkiintoinen, koska restauroi hautakiviä ja työskentelee hautausmaalla, ja hänestä sain inspiraatiota omaan roolipelihahmooni. En vain voi sille mitään, että tällainen salamarakastuminen vaikuttaa niin epärealistiselta.

Kirja on ohut eikä siinä juuri olekaan sisältöä. Jännittävin tapahtuma, kirjeiden katoaminen ja syyllisen paljastuminen, onnistuu sekin jotenkin lässähtämään. Kokonaisuudesta ei jäänyt kovin merkittävää muistijälkeä. Vaikka olisin todennäköisesti arvostellut myös sellaista loppua, jossa Helenen henki olisi vienyt kirjeet ja tarina olisi saanut yliluonnollisia viboja, olisin mieluummin kuitenkin valinnut sen loppuratkaisuksi. Plääh.

Lopuksi: suosittelenko?

Rakkauskirjeitä Montmartrelle on rakkausromaani, joka on litteä ja lattea kuin pannukakku. Sen lukee hetkessä, mikä on ihan hyväkin, sillä juonellisesti se on hyvin köykäinen. Ihan kelpo luettavaa rakkaudennälkäisille ja onnellisten loppujen ystäville. Minulle tämä oli hyvin mitäänsanomaton lukukokemus. Jos vertaa vaikkapa Jojo Moyesiin, häntä on arvosteltu siitä, että hän kirjoittaa kunnon hömppää. Minusta taas hänen kirjansa ovat paljon mielenkiintoisempia ja nautittavampia kaikkine dramaattisine käänteineen, jotka tästä jäivät uupumaan. En tiedä, tahdonko lukea enempää Barreaulta.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.