Vuoden 2023 toinen kirja on Olli Jalosen Stalker-vuodet. Olen lukenut Jaloselta tätä ennen yhden kirjan, Taivaanpallon. Siitä on jo vuosia, mutta muistan tykänneeni. Ja Jalonenhan on hyvin pidetty nykykirjailija. Stalker-vuodet valikoitui lukuun, koska vakoiluaihe kiinnosti. Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan 30: Kirja on ollut ehdokkaana kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Teos oli nimittäin vuonna 2022 ehdolla Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2022-31.3.2023) ruksaan tällä ruudun "vuodenajan vaihtuminen". Tarinassa vuodet vierivät ja vuodenajat vaihtuvat siinä sivussa.

Stalker-vuodet

Otava

2022

509 sivua

Nuori opiskelija palkataan salaiseen tutkimukseen vuonna 1974. Neljä vuotta myöhemmin hän päätyy diktatuurin palkkalistoille kirjoittamaan mustaa valkoiseksi. Tunnollinen työntekijä kadottaa paitsi ystävänsä myös itsensä.

Hypnoottisessa romaanissa Olli Jalonen kuvaa sivullisen tarkkailijan silmin suomalaisen yhteiskunnan murroksen 70-luvulta vuosituhannen vaihteeseen. (osa takakansitekstistä)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Stalker-vuodet-romaanin päähenkilö on nimetön parikymppinen mies, joka opiskelee yliopistossa. Yliopistolta hänet värvätään mukaan salaperäiseen kohorttitutkimukseen tutkimusassistentiksi. Hän saa listan vanhoista tutuistaan ja käskyn "stalkata" näitä eli hankkiutua yhteyteen ja kerätä tietoja mielipiteistä, ajatuksista ja ideologioista. Oltuaan projektissa mukana muutaman vuoden päähenkilö hakee töitä Indonesian suurlähetystöstä ja saa sieltä paikan viestintäapulaisena. Siellä hän toimii äänitorvena Suomessa asuville indonesialaisille ja kirjoittaa maasta mahdollisimman positiivisessa valossa. Elämä pyörii pitkälti salailun ympärillä näinä henkisesti raskaina vuosina. Kun päähenkilö pääsee lopulta irtautumaan projektista ja saa potkut lähetystöstä, hän ajelehtii elämässä päämäärättömänä, kunnes kohorttitutkimuksessa mukana olleiden nimet julkaistaan.

Jalosella on erikoinen tapa kuljettaa tarinaa. Hän suosii ajatuksenvirtamaisia pitkiä lauseita eikä käytä dialogin ilmaisemiseen lainkaan lainausmerkkejä tai vuorosanaviivaa, ainoastaan sisennystä. Pieni mutta ärsyttävä tapa, minkä tarkoitusperistä en ole selvillä. Päähenkilön jättäminen nimeämättä on varmasti sekin tarkkaan harkittu valinta, mutta samalla hänestä jää lukijalle väistämättä etäisempi kuva. Romaanin päähenkilö on muutenkin aika erikoinen tapaus. Toisaalta samaistuin häneen introverttina, joka yrittää päästä eteenpäin elämässä lähinnä myötäilemällä muita, koska on huomannut sen parhaimmaksi tavaksi tulla ihmisten kanssa toimeen. Toisaalta taas en pitänyt hänen laiskuudestaan solmia oikeita ihmissuhteita oikeisiin ihmisiin. Päähenkilö oli minusta jotenkin tosi raskas ihminen.

Kyylän työ on hirvittävää. Vaikka kerää tietoja sisäänsä tyhjenee itse kuoreksi. Se on tahmaista työtä: yrittää pitää lankoja kaikkiin ja kasata tiedonpalasista jotakin valmiin oloista vaikka mihinkään sellaiseen ei pysty. Kukaan ei ole tietojensa kokokuva ja kerätyistä palasista kerääjä saa kasaan vain mitä luulee että halutaan. Koko projekti oli hämähäkin verkkoja joilla yritettiin pyydystää ihmisiä ja typistää heidät merkinnöiksi rekistereihin, ja sitten vielä saada osa mukaan samanlaisiksi ilmiantajiksi kuin minä ja me jotka olimme vieteltyinä ja innokkaasti mukaan lähteneet. Näin en pystynyt ajattelemaan kuin kauan sen jälkeen kun olin päässyt irti. (s. 277)

Itse stalkkaamiseen ja ihmisten seurantaan petyin. Odotin jotakin jännittävämpää, tyyliin elokuvien mukaista varjostamista keskellä yötä uhrin ikkunan takana tai adrenaliinia pursuavia takaa-ajo- ja toimintakohtauksia. Jotenkin teoksesta tuli ajoittain mieleen viime syksynä lukemani Agatha Christien dekkari He tulivat Bagdadiin (linkki postaukseen). Tämän kirjan kanssa kävi samoin: odotukset olivat korkealla, odotin jotakin tosi jännittävää, näin jo mielessäni mahdollisia kohtauksia ja juonikulkuja, mutta todellisuus oli jotakin aivan muuta. Kohdehenkilöiden seuranta ei ole muuta kuin heille juttelemista ja heidän kanssaan hengaamista esimerkiksi oluen äärellä sekä varovaista utelua. Edes siinä vaiheessa, kun projektin tiedot vuodetaan julkisuuteen ja päähenkilö paljastuu, ei tullut toivomaani jännitysmomenttia. Paljastuksesta tietoiset seuratut suhtautuvat siihen lähinnä olankohautuksella eivätkä järkyty tai raivostu.

Kirjan alku oli sen parasta antia. Kun päähenkilö aloittaa työt Indonesian suurlähetystössä, oli sekin melko mielenkiintoista luettavaa, mutta poliittisen luonteensa vuoksi kuitenkin vähän kuivahkoa. Mielestäni stalkkerihommassa ja lähetystöhommassa oli kummassakin liikaa yhteen kirjaan. Esimerkiksi lähetystöjakson olisi voinut hyvin jättää pois ja keskittyä vain päähenkilön toimimiseen kohorttiprojektissa. Toki ymmärrän, että lähetyöstöhommien tarkoituksena on kuvata vieläkin syvällisemmin 70- ja 80-lukua, joiden maalaamisessa lukijan silmien eteen romaani ilmeisesti onnistuu hyvin (mitä olen tästä kuullut ja lukenut; minulla ei ole mitään sanottavaa 90-luvulla syntyneenä). Mutta silti... liikaa kaikkea. Ja samalla liian vähän kaikkea. Ei tarpeeksi jännitystä, pikemminkin tunnelmointia ja jatkuvaa harmautta. Onnellinen loppu oli hyvä, siitä pidin, mutta lopustakin olisi voinut karsia jonkin verran pois. Ymmärrän hyvin, miksi tätä on luonnehdittu junnaavaksi kirjaksi. Viimeiset parisataa sivua vähän takkusivat minullakin.

Lopuksi: suosittelenko?

Stalker-vuodet kuulosti ja näytti jännittävämmältä kuin miksi se osoittautui. 90-luvun lapsena koen, etten saanut siitä irti ihan sitä, mitä vanhemmat ihmiset ehkä saavat. Siksi lukukokemus jäi valjuksi ja harmahtavaksi mössöksi. Jäin kaipaamaan lisää jännitystä. Suosittelen 70- ja 80-luvun Suomesta kiinnostuneille ja Jalosen tyylin faneille.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.