Yksi kirjastoharjoittelun parhaita puolia on se, että näkee päivittäin, millaista kirjallisuutta kirjastoista liikkuu ja mitä ihmiset lukevat. Erin Hunterin Soturikissat-kirjoja luetaan paljon. Kiinnostuin ilmiöstä, ja kun kirjastoomme palautui juhlapainos Ensimmäisen saagan ensimmäisestä kirjasta Villiin luontoon, päätin lukea sen päästäkseni vähän perille, mistä soturikissoissa oikein on kyse. Kirjojahan on ihan tolkuton määrä ja niitä julkaistaan yhä edelleen, joten mitään "nämä kaikki aion lukea vuoden sisään" -projektia en tästä itselleni ole ottamassa. Kirja silloin tällöin voisi olla realistinen tavoite, varsinkin kun tämä ihka ensimmäinen kirja osoittautui paremmaksi kuin luulin. Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteessa se sopii kohtaan 40: Kirjassa hylätään jotain. Sen päähenkilö kotikissa Ruska nimittäin hylkää jo aivan tarinan alussa kotinsa ja omistajansa liittyäkseen metsässä eläviin villikissoihin. Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2022-31.3.2023) laitan sen ruutuun "tuuli".

 

Soturikissat: Villiin luontoon / Warriors. Into the wild

Art House

juhlapainos, suom. 2009

265 sivua

 

Sukupolvien ajan neljä villikissojen klaania on jakanut metsän ikiaikaisen soturilain mukaan. Yllättäen metsään ilmestyy tavallinen kotikissa Ruska – joka saattaa osoittautua kaikkien aikojen urheimmaksi soturiksi. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Kotikissa Ruska on vasta pentu, kun se eräänä päivänä lähtee tutkimaan kotipihansa aidan takana avautuvaa metsää ja törmää metsässä eläviin villikissoihin. Kissat pyytävät sitä mukaansa, ja Ruska jättää turvallisen elämänsä ihmisten luona liittyäkseen Myrskyklaaniin, yhteen neljästä metsässä elävästä soturiklaanista. Aloittaessaan soturikoulutuksen hän saa nimen Tulitassu. Tulitassu opettelee klaanin tavoille ja saa tietää, että muut klaanit – Varjoklaani, Tuuliklaani ja Jokiklaani – ovat vihollisia. Tärkeintä on hankkia ruokaa omalle klaanille ja pitää huolta reviiristä. Klaanien välillä kytee kuitenkin jännitteitä, kun Varjoklaani vaatii saada metsästää muiden klaanien alueella ja hävittää Tuuliklaanin kokonaan. Tulitassu pääsee tositoimiin näyttämään, että hänestä todella on soturikissaksi.

Pitkästä aikaa tartuin kirjaan, josta olin aika ennakkoluuloinen. En ole koskaan ollut kiinnostunut kirjoista, joissa on eläimiä päähenkilöinä, eikä eläinten inhimillistäminen ole innostanut sitten lapsuudessa katsottujen piirrettyjen. Siksi yllätyin, kun muutaman ensimmäisen sivun jälkeen syöksyin innolla mukaan soturikissojen maailmaan.

 

" – – Et voi elää tassu kummassakin maailmassa." (s. 26)

 

Aluksi kissojen inhimillistäminen huvitti. Ruska pohtii, että kotona saadut kuivanappulat maistuvat mauttomilta, ja klaanin parantajakissat laittavat hämähäkinseittiä toisten kissojen haavoihin hoitaakseen niitä. Kun pääsin yli omista tyhmistä aikuisen ennakkoluuloistani, uppouduin tarinaan, enkä antanut inhimillisten kissojen häiritä. Kissoja vilisee romaanissa enemmän kuin tarpeeksi, mutta alusta löytyy luettelo niiden nimistä ja kuvaus jokaisesta. Ihme kyllä en tosin turvautunut siihen kuin kerran. Sen sijaan kirjan alkuaukeamalle painettua karttaa tarinan maailmasta vilkuilin kiinnostuneena useammin kuin kerran, sekä lukemisen lomassa että muuten vain. Ihmisen silmiin kartta käsittää vain pienen alueen, mutta kissalle se on paljon suurempi.

Pääfokus on tosiaan kissoissa ja niiden elämässä syvällä metsässä, kuten olettaa saattaa. Ruskan omistajista ei juuri kerrota mitään, ja ihmiset näyttäytyvät lähinnä sivuroolissa. Autotietä kissat kutsuvat Ukkospoluksi ja sillä kulkevia autoja hirviöiksi. Kissojen näkökulma maailmaan oli aika hauska. Itse tapahtumat, eli metsästäminen, reviirin vartioiminen, taisteleminen ja muihin kissoihin tutustuminen, jaksoivat kiinnostaa klaanien välisten jännitteiden vuoksi. Jotkut kissat ovat toisia selvemmin pahiksia, jotkut hyviksiä. Toisista ei ota heti selvää, mutta tarinan edetessä selviää, voiko heihin luottaa. Väkivaltaa oli mielestäni sopivassa määrin. Sillä ei mässäilty, mutta sitä oli kuitenkin ujutettu mukaan, puhutaanhan nyt villikissoista eikä kotikisuista (pthyi!). Kiinnyin useampaankin eri kissaan, ja se, että kissoja myös kuolee, oli kurjaa.

 

Hän [Tulitassu] tunsi muinaisten kissahenkien heräävän syvällä sisimmässään. Kaikki merkit kotikissasta olivat nyt poissa. Hänen soturiverensä kuohui. Hän janosi taisteluun – puolustamaan reviiriään sekä suojelemaan klaaniaan. (s. 84)

 

Jäin pohtimaan, miten Tulitassun (tai Tulisydämen, kuten häntä aidolla soturinimellä lopussa nimitetään) käy. Monta asiaa jäi vielä auki kun kirja päättyi. Ymmärrän täysin Soturikissojen suosion, ja mielestäni niitä voivat hyvin lukea muutkin kuin lapset ja nuoret. Se, mikä näyttäytyi asiasta tietämättömälle aikuiselle lapsellisena asiana, osoittautui joksikin aivan muuksi. Soturikissat on oma maailmansa ja fandominsa, mutta kun siihen pääsee sisälle, ei enää tahdo pois.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Soturikissat on lasten fantasiakirjasarja, mutta kiehtoo myös tällaista 24-vuotiasta nuorta aikuistakin. Ensimmäisen saagan ensimmäinen osa Villiin luontoon sopii seikkailuista ja kissoista pitäville, ja suosittelisin myös niille, joilla itseni tavoin on ennakkoluuloja Soturikissoja kohtaan. Lukemisen arvoinen fantasiaseikkailu! Toisen osan aloittaminen kutkuttelee jo mielessä...

Annoin Goodreadsissa täydet viisi tähteä.