1.jpg


Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmästä sain vinkkiä, että vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteen haastekohtaan 26: Kirja liittyy kansalaisaktivismiin sopii täydellisesti Cecilia Samartinin romaani Naiset valkoisissa. En ollut ennen lukenut Samartinilta mitään, ja tartun aina mielelläni itselleni uusien kirjailijoiden teoksiin. Naiset valkoisissa kertoo nimensä mukaisen protestiliikkeen synnystä Kuubassa 2000-luvun alkuvuosina. Kauniista kannesta minulle tuli mieleen kuvauttaa itsenikin valkoisessa mekossa kukka kädessä. Tämä todellisuuspohjainen romaani kiehtoi jo ennen kuin olin ehtinyt edes aloittaa lukemista.

 

Naiset valkoisissa / Ladies in White

Bazar

suom. 2019

383 sivua

 

Havanna, Kuuba vuonna 2003. Doña Maria on ylpeä vanha nainen, jonka kotina on suuren kartanon yksi huone. Maria iloitsee siitä, että nuori Sophie vierailee hänen luonaan usein, mutta on myös huolissaan Sophien puolesta, koska Havannan kaduilla on rauhatonta.

Sophie käy mielellään Marian luona, mutta viime aikoina hänen on ollut yhä vaikeampaa keksiä selityksiä Ernesto-isän pitkäksi venyneelle ulkomaankomennukselle. Todellisuudessa Ernesto ei ole Venezuelassa, vaan vangittuna pahamaineisessa vankilassa muiden oppositioliikkeen kannattajien kanssa. Kun Sophien äiti Silvia käännytetään kerta toisensa jälkeen vankilan portilta muiden vierailemaan pyrkivien vaimojen, äitien, sisarten ja tyttöystävien kera, hän löytää oman tapansa uhmata valtaapitäviä. Joka sunnuntai Silvia ja muut naiset osallistuvat jumalanpalvelukseen valkoisiin pukeutuneina ja kävelevät sen jälkeen äänettöminä pitkin Havannan katuja punainen kukka kädessään. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Vallankumouksia ja vastavallankumouksia ajoi mahdottomien unelmien houkutus. (s. 304)

 

Naiset valkoisissa -romaanissa on paljon henkilöhahmoja. Ja ainakin minulla sen juoneen kesti hetki päästä sisälle. Hyvin telenovelamaiseen tapaan juonipaljastuksia tulee koko ajan ja henkilöhahmojen suhteet ovat mutkikkaammat kuin päällepäin näyttää. Keskiössä on miltei kahdeksankymppinen Doña Maria, joka haikailee mennyttä ja pysyttelee kaiket päivät pienessä asunnossaan. Hänen kasvattipoikansa Ernesto, joka on Marian isän avioton lapsi ja tullut hänen hoteisiinsa muun perheen lähdettyä Kuubasta, on ollut arvostettu lääkäri, mutta naituaan kiihkoilevan Silvian joutunut mielipidevangiksi kurjiin oloihin. Silvia johtaa valkoisiin pukeutuneiden naisten joukkoa, joka marssii sunnuntaisin ja yrittää kiinnittää ihmisten huomion. Virkavalta on kuitenkin korruptoitunutta ja vallankumouksen sekä kommunismin puolella, joten vastavallankumoukselliset (siis Silvia ystävineen) ovat yleensä alakynnessä. Silvian tytär Sophie ei jaa vanhempiensa ajatusmaailmaa, vaan tuntee pikemminkin kärsineensä siitä. Hänellä on suhde espanjalaisen arkkitehtiopiskelijan Damienin kanssa, ja Sophie haaveileekin täysin toisenlaisesta elämästä. Myös Maria on huonoissa väleissä miniänsä Silvian kanssa ja syyttää tätä Erneston kohtalosta. Sivujuonteena kerrotaan vielä edellä mainittuun Torresin perheeseen liittymättömästä perheestä, jonka äiti Olga kannattaa vallankumousta ja yrittää kaikin keinoin saada vastavallankumouksellisia kiinni. Minulle jäi lopulta hieman epäselväksi tämän sivujuonteen merkitys, mutta ehkä sen tarkoitus oli vain antaa lukijalle kuva vallankumouksen toisesta osapuolesta. Joka tapauksessa kirja olisi toiminut myös ilman sitä.

Kesti hetki tajuta, että Silvia ja Ernesto ovat vallankumouksen vastustajia, eivät sen kannattajia. Politiikka ei kiinnosta minua edes täällä koti-Suomessa, saati sitten ulkomailla, enkä ollut kovin tietoinen tällaisista levottomuuksista Kuubassa, vaikka toki olin niistä joskus kuullut. Opin paljon lisää siitä, millainen maa Kuuba on, ja romaanin miljöönä se on kyllä tosi eksoottinen ja kiehtova. Ei kuitenkaan tullut mitään halua matkustaa sinne lomalle, vaikka kirjassa kuvataankin turisteja parveilevan ympäriinsä. Liian korruptoitunut ja levoton maa.

Minuun vetosi tämän kirjan ja sen henkilöhahmojen elämänmakuisuus. Päällimmäisenä tunteena lukiessa koin surua ja sääliä. Köyhässä Kuubassa elävät ihmiset pärjäävät jotenkuten ja elävät hyvin vaatimatonta elämää. Kun siihen päälle lisätään vielä sekaantuminen vallankumoukseen tai sen vastustajiin, voi hyvin uskoa, ettei elämä todellakaan ole helppoa tai mutkatonta. Vanhalla Marialla on takanaan nuoruuden rakkaussuhde, jonka hän on menettänyt, ja hänellä oli mahdollisuus lähteä saarelta maailmalle, mutta hän ei sitä tehnyt. Silvia taas on niin keskittynyt miehensä vapauttamiseen ja aatteensa levittämiseen, ettei huomaa työntävänsä läheisensä kauemmas ja pilaavansa tyttärensä elämän. Sophie on esimerkiksi potkittu pois yliopistosta hänen radikaalivanhempiensa takia. Suurinta hengenheimolaisuutta tunsin juuri Sophieta kohtaan.

 

Eläintenhoitajat olivat anteeksiantamattoman julmia, mutta hänen vanhempansa olivat tehneet hänelle vielä pahempaa. He olivat tartuttaneet häneen mielikuvan vapaudesta, tarjonneet hänelle näkyjä paratiisista antamatta hänelle keinoa päästä sinne. Hän muisti, kuinka taivas aukeni kokouksissa ja kuinka kirkas valo valaisi heidät. Oli paljon helpompaa uskoa, kun unelmoitiin ja toivottiin yhdessä. (s. 129)

 

Kaiken kaikkiaan näin monikerroksisessa tarinassa oli hankalaa valita puolia ja asettua kannattamaan joko Silviaa, vastavallankumouksellista, tai Olgaa, vallankumouksen kannattajaa. En halunnut enkä edes osannut arvioida, kumpi olisi niin sanotusti "oikein". Kummankin osapuolen elämä on lopulta hyvin samankaltaista, täynnä jatkuvaa huolta tulevasta ja omistautumista omalle henkilökohtaiselle taistelulle. Ainoa, mitä ajattelin, oli, etten tahtoisi olla kummankaan puolella. Tällaisessa tilanteessa olisi varmasti hyvin vaikeaa pysyä puolueettomana, jos olisi itse Kuuban kansalainen.

Traagisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi) pidin tästä romaanista ja sen ihmiskohtaloista. Tykkäsin lopusta, jossa raskaana oleva Sophie pääsee pakenemaan maasta Damienin kanssa, ja soin sen mielihyvin hänelle. Ernesto ei ehdi kirjan loppuun mennessä vapautua. Yleensä en pidä auki jäävistä lopuista, mutta tässä ratkaisu oli paras mahdollinen. Näin monitasoisesta aiheesta kertovan romaanin lopussa onkin jäätävä osa asioista hieman auki, sillä kirjailija sen enempää kuin lukijakaan ei tiedä, mitä viimeisten sivujen jälkeen tulee tapahtumaan. Marian liittyminen valkopukuisiin naisiin Silvian rinnalle tuntui jokseenkin ennalta-arvattavalta, mutta pidin siitäkin. Kaiken kaikkiaan tyydyttävä loppu.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Naiset valkoisissa on todellisuuspohjainen yhteiskuntakuvaus 2000-luvun alun poliittisesti levottomasta Kuubasta. Se on hyvin silmiä avaava ja elämänmakuinen tarina eräästä perheestä, ja itse koen oppineeni Kuubasta maana tosi paljon sen luettuani. Suosittelen muillekin, jotka eivät Kuubasta juuri mitään tiedä, sekä niille, jotka pitävät todellisuuspohjaisista romaaneista.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.