Johanna Sinisalolla on melko laaja tuotanto, mutta en ole lukenut häneltä kuin yhden kirjan, Iron Sky: Renaten tarinan. Helmet-lukuhaasteen Facebook-ryhmästä sain kuitenkin vinkkiä, että hänen nyt jo kymmenisen vuotta vanha romaaninsa Enkelten verta soveltuu mitä parhaiten vuoden 2021 Helmet-lukuhaastessa kohtaan 40: Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista. Eläinoikeusasiat ovat minulle tuntematon aihealue ja kyseinen haastekohta tuotti päänvaivaa, joten päätin, että miksei. Saisin luettua Sinisalolta toisenkin kirjan ja tutustuisin hänen tuotantoonsa laajemmin, ja lisäksi lukisin jotain oman mukavuusalueeni ulkopuolelta. Jälleen kerran suuret kiitokset tämän(kin) kirjan vinkkaamisesta sinne Facebookin puolelle!

Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -lukuhaasteessa (1.5.-31.8.2021) tämä voisi sopia useampaankin ruutuun. Sijoitan sen kotimaiseksi kirjaksi siinä uskossa (ja pelossa), että tulen loppukesän aikana lukemaan enimmäkseen ulkomaisia kirjailijoita. #rakkaudenpaloalukuhaaste
 

 

Enkelten verta

Teos

2011

274 sivua

 

Albert Einsteinin väitetään sanoneen, että mikäli mehiläiset häviäisivät maailmasta, ihmislajilla olisi nelisen vuotta elinaikaa jäljellä.On 2010-luvun jälkipuolisko. Ennennäkemättömän laaja ja tuhoisa mehiläisten joukkokatoaminen ravistelee Yhdysvaltoja.

Suomessa mehiläishoitaja Orvo löytää tarhastaan tyhjän pesän. Onko Euroopan ja ehkä koko ihmiskunnan lähtölaskenta alkanut? Orvon elämällä on tähän asti ollut kaksi keskipistettä: mehiläispesät ja hänen poikansa Eero. Kun Orvon elämän perustukset romahtavat, hän joutuu huomaamaan, miten vähän hän on itse asiassa tiennyt pojastaan, tämän salaisesta elämästä internetissä ja sen ulkopuolella. Ja Eeron ja mehiläisten kohtalot linkittyvät odottamattomilla tavoilla yhteen... (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Enkelten verta on vuonna 2011 julkaistu dystopia 2010-luvun lopun maailmasta. Yhdysvalloista on lähtenyt liikkeelle mehiläiskato, joka leviää Kiinaan ja ulottaa lonkeroitaan myös Suomeen. Mehiläisharrastaja Orvo Toivonoja huomaa erään omista mehiläispesistään tyhjentyneen. Suuaukolla makaa kuollut kuningatar, jonka Orvo ottaa talteen taskuunsa. Sitten Orvo tajuaa, että mehiläiskuningattaren avulla hän pystyy näkemään ladon vintin seinässä aukon toiseen maailmaan. Tulevaisuuden koskemattomaan maailmaan, Toivonojan tiluksiin, joilla kasvaa oliivi- ja taatelipuita. Maailmaan, johon mehiläiset ovat paenneet. Samaan aikaan Orvon 17-vuotias Eero-poika puuhailee isänsä selän takana eläinoikeusasioita ja alkaa pitää Eläinten vallankumousarmeija -blogia. Epätoivoinen isku isoisä Arin Toivonoja Meats -lihatehtaalle koituu lopulta nuorukaisen kohtaloksi. Orvo laittaa kuolleen poikansa suuhun mehiläisen siinä toivossa, että Eero siirtyisi toiseen maailmaan kuolemansa jälkeen, ja näkeekin poikansa siellä. Hän alkaa miettiä pakoa tähän toiseen maailmaan oman tuhoutuvan maailmansa tieltä.

Enkelten verta edustaa niin kutsuttua maagista realismia ja näin 2020-luvun näkökulmasta vaihtoehtohistoriaa. Maaginen realismi on aina ollut minulle vähän vieras ja hankalasti käsitettävä lajityyppi. Pidän eniten joko totaalisesta fantasiakirjallisuudesta, totaalisesta realistisesta kirjallisuudesta tai sitten kirjallisuudesta, joka aivan hitusen yhdistelee kumpaakin, esimerkiksi kauhu- ja jännityskirjallisuus. Tämä ei siis ollut aivan omaa mukavuusaluettani paitsi maagisen realismin, myös aihepiirinsä eläinaktivismin vuoksi. Halusin kuitenkin olla ennakkoluuloton.
 

Edessämme on vielä päivä, jolloin ihmiset kavahtavat ajatusta, että heidän esi-isänsä ovat surutta syöneet toisia nisäkäslajeja, lintuja ja meren kansaa. Heistä se kuulostaa yhtä barbaariselta ja vastenmieliseltä kuin meistä nyt se tieto, että jotkut primitiiviset ihmispopulaatiot ovat syöneet omia lajitovereitaan. (s. 17-18)
 

Mehiläishoito ja mehiläisistä kerrotut myytit olivat minulle tämän kirjan suola ja mielenkiintoisin osuus. Pidin myös dystooppisesta asetelmasta, jossa Yhdysvalloissa ruoantuotanto alkaa olla suuressa kriisissä. Aivan kuten koronaviruksen kanssa vuoden 2020 alussa, Suomesta käsin seurataan tapahtumia jännityksellä mutta samalla luottaen siihen, etteivät kamaluudet välttämättä ulotu meihin asti. Pikkuhiljaa mehiläiskato kuitenkin leviää ja lopulta sitä on Suomessakin. Sitten ollaan yhtäkkiä pulassa myös täällä pohjolassa. Koronan takia pystyin aistimaan kirjassa kuvatun lähestyvän tuhon kouriintuntuvammin, mikä syvensi lukukokemusta. Sinisalo esittää kiinnostavan ja hyvin todentuntuisen kuvan tulevaisuudesta, jossa lihansyöntiä on huomattavasti vähennetty. Ilmiö on vasta vauvankengissään oman aikamme maailmassa, mutta kuitenkin aluillaan. En tosiaan ole mikään ekspertti asian suhteen, mutta uutisia ja tuttavien päivityksiä seuraamalla olen jotakuinkin perillä siitä, miten lihansyönnin vähentämisen puolesta on alettu puhua enemmän. Ja kyllähän romaanissa kuvatut eläinten kaltoinkohtelut saivat ajattelemaan asiaa. Hyytävästä aiheesta huolimatta tässä kirjassa oli kuitenkin omaan makuuni liikaa Orvon yksityiselämän kuvausta ja liian vähän dystooppisen maailman kuvausta. Puhumattakaan siitä, että kirja loppuu ennen kuin suurin dystopia ehtii toteutua ja rysähtää päälle. Dystopiat ovat mahtavia, mutta tämä dystopia ei ollut minusta tarpeeksi pelottava, koska se jää puolitiehen.

Orvo on keski-ikäinen suomalainen mies, eli ei juuri millään mittapuulla samaistuttava päähenkilö reilu kaksikymppiselle naispuoliselle lukijalle. Eerostakaan en löytänyt samaistumispintaa. Tarinaa kerrotaan vuoroin minäkertoja-Orvon näkökulmasta, vuoroin Eeron blogitekstien kautta. Nämä blogipostaukset ovat ainoa ikkuna Eeron päähän, joten hän jää väistämättä melko etäiseksi lukijalle. Hän selvästi etsii paikkaansa maailmassa ja löytää eläinaktivismista itselleen intohimon. Näitä blogitekstipätkiä oli kyllä mielenkiintoista lukea, samoin niihin tulleita kommentteja. En kuitenkaan osannut samaistua Eeroon, sillä itse teini-iässä en olisi voinut kuvitellakaan ryhtyväni mihinkään vastaavaan. Myös muut kirjan henkilöt, kuten Eeron äiti ja Orvon eksä Marja-Terttu (jonka tarkoituksellisen karmea nimi sai hymähtelemään), Marja-Tertun uusi mies Jani sekä Orvon isä Ari, tuntuivat hankalasti samaistuttavilta. En myöskään voi sille mitään, että kaikki lukemani kotimaiset kirjat, joissa päähenkilönä on elämään katkeroitunut, eronnut, itseään tutkiskeleva keski-ikäinen mies, tuntuvat minusta aina tosi samanlaisilta ja noin yleisesti ottaen tylsiltä.

 

Meidän esi-isämme ovat tienneet mehiläisistä jotakin, minkä me olemme unohtaneet. Tai torjuneet.

Sen, että mehiläiset ylivertaisilla aisteillaan havaitsevat ohuita kohtia maailmojen välillä ja murtautuvat läpi, jyrsivät pienillä tehokkailla leuoillaan aukon universumista toiseen.
(s. 109)

 

Ehkä suurin pettymys tässä kirjassa oli dystopian puolitiehen jättämisen lisäksi se, miten pieniin ympyröihin tapahtumat siinä sijoittuvat. Orvo luuhaa kotitorpassaan, käy katsomassa vintin seinän salaperäistä aukkoa toiseen ulottuvuuteen, suunnittelee sinne pakenemista, ja ainoat visiitit muualla ovat kauppareissu Tampereella ja Eeron hautajaiset. Kaikkein mielenkiintoisimmat asiat tuntuvat tapahtuvan rapakon takana Yhdysvalloissa, eivät Orvon pihapiirissä. Menneisyyden muistelu tuo toki vaihtelua, samoin blogipostaukset, eikä näin lyhyestä kirjasta voi olettaakaan, että siinä ehtisi matkustaa maailman ympäri. Silti olisin toivonut järkyttävämpää loppua, tarkempaa kurkistusta tulevaisuuteen tai jotakin muuta erikoista.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Enkelten verta on kotimaista maagista realismia. Siinä ennustetaan tulevaisuus vuodesta 2011 käsin: Yhdysvalloissa on käynnissä mehiläiskato ja maailmaa uhkaa ruokapula. Mehiläishoitaja Orvo huolestuu omista mehiläisistään, ja hänen teinipoikansa Eero kampanjoi blogissaan eläinten oikeuksien puolesta liityttyään eläinaktivisteihin. Eläinaktivismi-teema on romaanissa vahvana esillä, joten jos aihe kiinnostaa, suosittelen. Sinisalo on tehnyt tutkimusta kirjaansa varten, joten hänen esittämänsä tiedot mehiläisistä perustuvat faktoihin. Enkelten verta on tosin hyvin lyhyt romaani, ja pienessä sivumäärässä on paljon asiaa. Se ei ikävä kyllä ollut ihan minun palani kakkua eikä sellaista dystopiaa, josta itse pidän.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.