Gummerus lähetti minulle pyynnöstä arvostelukappaleen Paula Havasteen romaanista Laahus. Pyysin sitä paitsi siksi, että olen historiallisten romaanien ystävä, myös siksi, että sen päähenkilöllä sattuu olemaan sama nimi kuin minulla, mikä on mielestäni hauska yksityiskohta. Kiitokset arvostelukappaleesta! Vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteessa sujautan tämän haastekohtaan 6: Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija. En ole aiemmin lukenut Havasteelta mitään. Herkulliset kirjat -lukuhaasteessa (1.9.-30.11.2022) se tulee ruutuun "kirjassa leivotaan leipää" ja Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2022-31.3.2023) ruutuun "myytti/mytologia" suomalaisen muinaisuskon kuvauksensa vuoksi. Kansikuvasta en ole varma. Aluksi pidin sitä kauniina ja pidän edelleen tuon punaisen värityksen osalta. Jokin siinä kuitenkin on ristiriidassa itse teoksen sisällön kanssa. Ehkä se on liian hempeä ja kaunis?

Laahus

Gummerus Kustannus

2022

428 sivua

Ruokaa ei enää riitä kotona kaikille, ja Reeta lähetetään pikkupiiaksi. Äiti varoittelee, mutta Reeta ei voi estää pahaa tapahtumasta, kun kauppiaan perheen miesväki kohtelee piikojaan kaltoin. Reeta palaa kotiin pilattuna tyttönä. Tulevaisuus näyttäytyy synkeänä, mutta rohkeus ajaa Reetan kohti uutta alkua.

Laahus kuvaa 1500-luvun lopun talonpoikaiskapinaa, jonka vyöryyn nuori Reeta tempautuu. Nuijasodan arvaamattomissa käänteissä Reeta löytää voimaa puolustaa itseään ja muita, ja huolimatta pakkasesta ja nälästä hänen tielleen osuu yllättäen myös onnenpalasia. (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Jokin kapinamielen innostuksessa alkoi tarttua ihmisiin. Oltiin astumassa uuteen, muutos oli tuloillaan, ja siihen saattoi vaikuttaa. Oli iso joukko, jonka osaksi liityttiin, yhteinen tähtäin ja usko paremmasta. Kun vain lähdettäisiin jonkun johdolla tämän osoittamaan suuntaan, pian parempi tulevaisuus olisi käsillä. (s. 213)

Laahuksen tarina alkaa päähenkilö Reetan ollessa vasta lapsi, 12-vuotias. 1500-luvun lopun köyhässä Ruotsin vallan aikaisessa Suomessa maaseutupitäjät ja syrjäiset talot ovat huovien alaisuudessa. Reetan välinpitämätön perhe lähettää hänet Turkuun pikkupiiaksi, koska kotona on niin huonot oltavat. Sinisilmäinen Reeta uskoo suuren seikkailun alkaneen, mutta jo aivan alussa hänet häpäistään raiskaamalla. Reeta joutuu palaamaan kotiin nöyränä, pilatun naisen leima otsassaan ja vauva vatsassaan. Reeta synnyttää tyttövauvan, joka kuolee mutta seuraa häntä hänen mielikuvituksessaan eräänlaisena henkisenä tukena. Reeta ajelehtii paikasta toiseen etsien elantoa ja ihmisiä, jotka pitäisivät hänestä huolta. Hän tekee lisää piian hommia ja päätyy lopulta kapinajohtajan houkuttelemana talonpoikien kapinajoukkoihin huoveja vastustamaan. Kun joukko hajoaa, Reeta pakenee talonpoika Hannon kanssa metsään ja jatkaa sieltä kohti Hannon tädin kotia. Rankka monen vuoden kestävä vaellus paikasta toiseen päättyy metsäpirttiin, josta toisilleen lupautuneet Reeta ja Hanno saavat itselleen kodin.

Takakansitekstistähän se jo paljastuu, että suuressa osassa tarinaa on Reetan pilaaminen. Olin kuitenkin tästä yksityiskohdasta ärsyyntynyt. Tai ehkä ennen muuta ärsytti se, miten ilkeitä kaikki ihmiset Reetan ympärillä ovat. Hänen omat vanhempansa suhtautuvat häneen jo ennen pilaamista kylmästi ja välinpitämättömästi, koska keskittävät kaiken rakkautensa ja toivonsa Reetan pikkuveljeen. Pilaamisen jälkeen isä on aivan hirvittävän julma Reetaa kohtaan. Raiskaamisesta syytetään naista itseään, mikä saisi kaikkien naisten veren kiehumaan niin menneessä, tulevaisuudessa kuin nykypäivänäkin. Yli puolet teoksen mieshahmoista on vallanhimoisia, ahneita, ilkeitä, irstaita ja sovinistisia. Sen välittämä kuva nuijasodan aikaisen Suomen miehistä on varmasti todenmukainen, mutta hitsi vieköön, miten raivostuttavaa. Tuollaisessa maailmassa olisi melkein mieluummin jäänyt syntymättä kuin ollut nainen miesten armoilla.

Mieleen juolahti ajatus, joka hämmensi Reetaa. Oliko huovimiehelläkin murheita laahukseksi asti, kun elämä oli iskenyt tähän tuollaisen arven? Oliko heissä kaiken muun alla sittenkin jotakin samaa, arpia molemmissa, vaikka Reetan arpia ei näkynytkään päälle päin? (s. 178)

Reeta on kovia kokenut päähenkilö, jota säälin romaanin alusta loppuun. Häntä kohdellaan aivan järkyttävän huonosti mihin hän meneekin, ja vain muutama ihminen on oikeasti ja vilpittömästi kiltti häntä kohtaan. Kun Reeta liittyy kapinajoukkoihin, häntä kohdellaan hetken ajan hyvin, mikä on kapinajohtajan ansiota. Kapinajohtaja Jaska Ilkkanen huomaa Reetan, iskee silmänsä häneen ja ottaa hänet siipiensä suojaan. Sekin on kuitenkin vain ohimenevää. Oli oikeastaan vähän raskasta lukea, miten valonpilkahdukset Reetan elämässä ovat aina vain hetkittäisiä ja suurin osa kirjasta menee epäonnistumisten ja kurjien olojen kuvaamiseen. Kurjuus on ehkä paras sana kuvaamaan ihmiseloa, joka kirjassa on keskiössä. Minua kauhistutti erityisesti huono hygienia. Ihmiset syövät omilla lusikoillaan yhteisestä ruokapadasta, eivät tarpeilla käydessään pyyhi itseään mihinkään, peseytyvät ehkä kerran kuussa... Etovaa. Etovaa mutta mielenkiintoista, ja muistutti taas mieleen sen, miten historiassa on eletty.

Romaanin loppu tuntui yllättävän sulkeutuvalta, sillä sen olisi tarkoitus olla Nuijasota-sarjan ensimmäinen osa. Tämä sai epäilemään, ettei seuraavissa osissa kenties olekaan enää pääosassa Reeta vaan joku ihan muu. Lopussa Reeta on asettunut Hannon tädin mökkiin, asiat ovat alkaneet luistaa ja Reeta on raskaana. Pidin siitä, että lopussa kaikki käy hyvin, mutta jäin miettimään, mitä seuraavissa osissa on luvassa. Toisaalta olisi ihan kiva saada joku uusi päähenkilö, Reetan tarina kun tuntuu jo loppuun kalutulta.

Lopuksi: suosittelenko?

Laahus on historiallinen Suomen nuijasodan aikaan sijoittuva romaani. Se on hyvin tyypillinen tapaus genressään eikä juurikaan tarjoile mitään uutta ja ihmeellistä: kiinnostavaa ja valottavaa historiankuvausta sekä suomalaisella sisulla kurjuudessa rämpivän päähenkilön. Suosittelen historiallisista romaaneista pitäville ja nuijasodasta kiinnostuneille.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.