Kjell Westö on jälleen yksi suosittu kirjailija, jonka teoksia en ole lukenut. Nyt sain kuitenkin luettua hänen toiseksi tuoreimman romaaninsa Rikinkeltainen taivas, ja tämäkin aukko sivistyksessäni täyttyi! Teos on peräisin avopuolisoni vanhempien kirjahyllystä eikä olisi tullut minulle muuten mieleen. Sukuromaanit ja elämäkerrallinen fiktio eivät ole oikein minun juttuni, sillä yleensä ne ovat vähän puisevia, mutta tälle halusin antaa tilaisuuden. Haluan lukea erilaista kirjallisuutta enkä aina niitä saman tyylilajin kirjoja. Helmet-lukuhaasteeni 2020 etenee, nyt tosin hieman hitaammin kuin kesällä, mutta kuitenkin, ja tämä täyttää haastekohdan 12: Kirjasta on tehty näytelmä tai ooppera. Helsingin Kansallisteatterissa menee parhaillaan samanniminen näytelmä.

 

Rikinkeltainen taivas / Den svavelgula himlen

Otava

2017

459 sivua

 

Alex ja Stella Rabellilta ei puutu mitään. Ainakin siltä kertojasta tuntuu kesällä 1969, jolloin hän saa kutsun sisarusten kesäparatiisiin. Hänestä tulee Alexin läheinen ystävä mutta Stellaan hän rakastuu. Poikavuosina solmittu ystävyys Alexiin kantaa halki nuoruuden myrskyjen aina kultaisiin menestyksen vuosiin ja niiden kääntöpuolelle. Stella on huumaava ensirakkaus, mutta hänen kanssaan on lopulta mahdotonta olla – ja yhtä mahdotonta päästää irti. Vähitellen kertoja joutuu vedetyksi suvun tummiin kuvioihin ja alkaa tuntea yhä suurempaa vierautta. Kuka petti kenet? (lieveteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Minäkertoja-päähenkilö on kuusikymppinen kirjailija (nimeä ei muuten taideta kertoa), joka kirjoittaa eräänlaisia muistelmia elämästään. Tarina alkaa hänen poikavuosistaan ja päättyy kirjan maailman nykyhetkeen, vuoteen 2017. Muistelmissa suuressa osassa ovat lapsuuden kesät maalla, jossa kertoja tapaa rikkaan ruotsalaisen Rabellien porvarissuvun. Hän ystävystyy perheen pojan Alexin kanssa ja ihastuu vartuttuaan perheen tyttöön Stellaan. Koko hänen elämänsä kietoutuu noiden kahden henkilön ja Rabellien perheen ympärille. Aluksi Rabellit vaikuttavat täydelliseltä perheeltä, mutta pian paljastuu eräs synkkä salaisuus perheen isästä Jakobista. Kertoja kestää ihailtavan sinnikkäästi koko elinikänsä itserakkaan ja ilkeän Alexin sekä itsepäisen ja ailahtelevan Stellan oikkuja.

Rabellit ovat klassinen rikas perhe, jolla on luurankoja kaapissaan – ei tosin mitään kovin kummoisia, odotin ehkä enemmän. Kertoja kokee oman keskiluokkaisen elämänsä tylsäksi ja ihastuu siksi niin tähän perheeseen. Ramsvikin maalaiskartano tuntuu satumaiselta ja epätodelliselta palvelijoineen ja suurine tiluksineen. Alex ja Stella vaikuttavat aluksi hekin täydellisiltä, mutta kuten kaikki ihmiset, heissäkin on huonot puolensa. Alex on kuitenkin jollain tapaa niin karismaattinen, ettei kertoja halua päästää hänestä irti riidoista huolimatta. Stella taas on kertojan ensirakkaus ja se kaikista rakkauksista suurin, ja heille kehittyy ärsyttävä on-off-suhde, joka jatkuu teini-iästä aina keski-iän yli.

 

Kun olin lapsi, en ollut varma mitä tunsin äitiä tai isää kohtaan. He olivat hyviä vanhempia ja tekivät parhaansa, mutta he olivat keskenään aivan erilaisia ja myös erilaisia kuin minä. Muiden sukulaisten kohdalla oli vielä enemmän niin. Tunsin itseni vieraaksi läheisteni seurassa, mutta en osannut selittää heille kuka olin. Se sai minut tuntemaan itseni yksinäiseksi. (Rikinkeltainen taivas, 134)

 

Päähenkilöä leimaa jatkuva yksinäisyyden ja eksyksissä olemisen tunne. Hän lähinnä ajelehtii elämän virran vietävänä. Yksinäiseksi hän tuntee olonsa silloinkin, kun on rakastavassa ja seksintäyteisessä suhteessa joko Stellaan tai nuoruudenihastukseensa Lindaan. Sitten hän pettää Stellaa, Stella pettää häntä ja suhde kariutuu vain jatkuakseen muutamien kuukausien tai vuosien päästä uudestaan. Välillä kierrossa on joku aivan muu nainen. Itse en vasta näin 22-vuotiaana ole nähnyt elämää vielä juurikaan enkä osaa sanoa, kuinka todenmukaista tällainen käytös ja ajattelu ihmisille on, mutta uskoisin, että jotkut tunnistavat tästä kuvauksesta itsensä. Minua turhautti ja harmitti lukea kertojan elämästä, joka kulkee eteenpäin vuosi vuodelta ilman, että hän vakiintuu tai asettuu aloilleen. Omiin tulevaisuudensuunnitelmiini kuuluu niin olennaisesti työ, perhe ja vakaa elämä, etten lainkaan ymmärrä tällaista elämäntyyliä ja osaa asettua päähenkilön asemaan. Tämä aiheutti lukiessa turhautumista ja väsymystä. Joku voisi ehkä sanoa, etten ymmärrä teoksen realismia, mutta ymmärrän sen kyllä, totisesti. En vain pidä päähenkilön tavasta elää elämäänsä.

Rikinkeltainen taivas on tavallista arkea ja tavallisen pienen ihmisen elämää kuvaava romaani. Harmikseni joudun toteamaan, että se oli lopulta omasta mielesäni hieman pitkäveteinen. En osannut samaistua henkilöhahmoihin ja heidän ajattelumaailmaansa, vähiten siihen, että päähenkilö on niin juureton. Lukemisen jälkeen jäi myös jotenkin masentunut fiilis siitä, että päähenkilön elämä meni niin kuin meni. Kivaksi tässä romaanissa koin kuitenkin Helsingin kuvaamisen 1960-luvulta tähän päivään. Westö kuvaa tunnistettavasti ja jotenkin hellyyttävästi Helsinkiä, jonka pääkaupunkiseutulaisena tunnen jotakuinkin hyvin.

 

Lopuksi

 

Rikinkeltainen taivas on Rabellien ruotsalaisesta porvarissuvusta ja heidän elämäänsä eksyvästä päähenkilöstä kertova kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin, ja välillä muuallekin. Teos on elämänmakunen ja hyvin joutilaasti etenevä tarina päähenkilön elämästä lapsuudesta varhaiseen vanhuuteen, hänen työkuvioistaan, perheestään ja ihmissuhteistaan. Jos pitää yksityiskohtaisista sukuromaaneista tai romaaneista, jotka keskittyvät tavalliseen elämään ja ihmissuhteiden kiemuroihin, pitää varmasti tästäkin. Itse koin tämän melko tylsäksi romaaniksi. En oikein osannut arvostaa keskinkertaista ja epätäydellistä elämää elävää päähenkilöä, joka tuntee olevansa koko ajan eksyksissä ja yksin.