20230422_162213.jpg
 

Taipaleeni japaninkielisen kirjallisuuden parissa on vasta aluillaan. Minulla on kuitenkin tunne, että matkasta tulee kiehtova. Viime syksynä luin harjoittelukirjastoni lukupiiriä varten Sōsuke Natsukawa kirjan Kissa joka suojeli kirjoja (linkki postaukseen). Olin sen suhteen aika epäluuloinen, mutta se osoittautuikin miellyttäväksi lukukokemukseksi. Nyt oli lukulistallani pitkään roikkuneen Durian Sukegawan Tokuen reseptin vuoro. Sen vaaleanpunainen kansi ja Japani-aihe herätti kiinnostukseni. Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteessa se sujahtaa kohtaan 10. Kirjassa on ohjeita ja neuvoja. Kirjan sivuilla nimittäin neuvotaan yksityiskohtaisesti japanilaisen paputahnan valmistus. Japani-teemalla etenin myös lukuherkkujen suhteen. Tänä keväänä on sosiaalisessa mediassa kohistu mocheista ja nimenomaan mochi-jäätelöistä, joita saa nyt myös Suomen kauppojen pakastealtaista. Google tietää kertoa, että mochit ovat japanilaisia riisikakkuja. Mochi-jäätelössä on sisällä jäätelöä. Ostin mainonnan uhrina näitä pakaste-mocheja. Omaan makuuni ne tosin olivat jotenkin liian eksoottisia.

 

Tokuen resepti / An

Kustannusosakeyhtiö Sammakko

suom. 2020

196 sivua

 

Durian Sukegawan romaani kertoo koskettavan tarinan iäkkäästä Tokuesta, joka on viettänyt elämänsä eristyksissä nuorena sairastamansa lepran aiheuttaman sosiaalisen stigman vuoksi. Hyväsydäminen muori kohtaa dorayaki-leivonnaisia kauppaavan, elämän murjoman Sentarōn, joka kantaa omaa synkkää salaisuuttaan. Hän on lusinut vankilassa. Seuraan liittyy myös yksinäinen ja omaa tietään etsivä koulutyttö Wakana. Tokue päätyy opettamaan Sentarōlle herkullisen paputahnan reseptin ja onnistuu samalla välittämään jotakin suurempaakin. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Vielä lämpöistä tahnaa annosteltiin vastapaistettujen, pulleiden kakkusten väliin. Koitti hetki, jolloin dorayakeja rakastavan herkkusuun kasvoille kohoaa hymy.

Kumarrettuaan Tokuelle Sentarō haukkasi valmista leivonnaista. Makeus tulvahti nieluun ja aina pään perälle saakka. Tuoreiden papujen aromi oli aivan toisenlainen kuin teollisesti valmistetussa tahnassa. Maku tuntui tanssahtelevan ylös ja alas. Silti siinä oli myös syvyyttä. Puhdas makeus levittäytyi pitkin Sentarōn kitalakea.

– – "Miltä maistuu, johtaja?"

"Ensimmäistä kertaa saan maistaa tällaista tahnaa." (s. 36-37)

 

Tokiolainen Sentarō valmistaa työkseen dorayakeja, makeita japanilaisia leivonnaisia. Sentarōlla on hankala menneisyys: hän on ollut vankilassa sekaannuttuaan huumekauppaan ja saanut vankilasta vapauduttuaan uuden mahdollisuuden, koska suojeli dorayaki-puodin myyjää, rikoskumppaniaan. Nyt Sentarō työskentelee puodissa maksaakseen velkansa puodin omistajan leskelle. Työstään dorayakien valmistajana Sentarō ei pidä lainkaan. Kun hän hakee itselleen ilmoituksella apulaista, puotiin sattunut 76-vuotias Tokue-muori ilmoittaa yllättäen olevansa paikasta kiinnostunut. Rujomuotoinen Tokue saakin paikan sinnikkyydellä, vaikka hänen sormensa ovat sairauden seurauksena käppyräiset. Myynti lähtee nousukiitoon, kun kaksikko alkaa käyttää Sentarōn hyödyntämän valmiin paputahnan sijasta Tokuen reseptin mukaista itse valmistettua paputahnaa. Sentarō tutustuu Tokueen lisää ja oppii suvaitsevaisuutta sekä löytää elämälleen uuden suunnan. Hän, puodissa käyvä yläkouluikäinen Wakana-tyttö sekä Tokue ystävystyvät.

Viime syksynä lukemani Kissa joka suojeli kirjoja ihastutti minua japanilaisen kulttuurin kuvauksellaan sekä vähäeleisyydellään. Tunnistin tästä romaanista samoja elementtejä. Henkilöhahmoissa on tiettyä japanilaisille ominaista herkkyyttä, samoin dialogissa, joka on jollakin kummallisella tavalla pilven kevyttä mutta samalla täynnä merkityksiä. Tokuesta ei tietenkään voi olla pitämättä. Sentarōkin on hyvin sympaattinen hahmo. Kaksikoa yhdistää häpeällinen menneisyys, joka tuntuu aluksi määrittelevän hieman liikaakin heidän nykyisyyttään. Tokue on sairastanut lepran ja kärsii sen vuoksi epämuodostumista ja syrjinnästä. Sentarō puolestaan märehtii vankilamenneisyyttään sekä huonoa suhdetta äitiinsä, joka on jo kuollut. Tokuesta tuleekin eräänlainen äitihahmo Sentarōlle, kun heidän suhteensa syvenee.

 

Liiketoiminta ei sujunut, vaikka hän oli pannut kaiken tarmonsa paputahnan valmistukseen, mutta hän ei kuitenkaan uskonut, että putiikkia voisi pyörittää sillä asenteella, että mikä tahansa kelpaisi.

Lisäksi oli toinenkin seikka, joka oli hänelle itselleen vielä tärkeämpi.

Jos hän ei omaksuisi Tokuen paputahnan valmistustaitoa, se katoaisi ajan virtaan. Eikö teknisen osaamisen lisäksi kyseessä ollut myös todiste siitä, että Tokue Yoshii -niminen nainen oli elänyt tässä maailmassa? (s. 137)

 

Leipomon arki ja paputahnan valmistus oli kiehtovaa luettavaa. Tokue joutuu lopettamaan työt puodissa, koska huhut hänen ulkomuodostaan alkavat levitä ja karkottavat asiakkaat. Sentarō käy kuitenkin tapaamassa Tokueta lepraparantolassa, jossa tämä yhä asuu. Wakana-tyttö, jonka Sentarō pyytää mukaansa ja joka lahjoittaa Tokuelle kanarianlintunsa, tuntui hieman turhalta lisäykseltä tarinaan. Wakana jää muutenkin turhan pintapuoliseksi henkilöhahmoksi. Olisin toivonut lisää syvyyttä hänen hahmoonsa, jotta hänen merkityksensä tarinassa olisi ollut vahvempi. Nyt hän tuntui lähinnä kirjan sivuilla muuten vain hyppelehtivältä koulutytöltä.

Teoksen lopussa Sentarō ottaa lopputilin puodista, koska ei tahdo alkaa opettaa omistajalesken sukulaispoikaa. Hän masentuu ja pohtii jo itsemurhaa, kunnes näkee erikoisen unen, jossa saa idean uudenlaisista, suolaista ja makeaa yhdistävistä kirsikankukka-dorayakeista. Kun Sentarō sitten lähtee tapaamaan Tokueta kertoakseen ideastaan, Tokue on kuollut. Loppu on kyllä kaunis ja koskettava, mutta samalla se jättää aivan liikaa kysymyksiä. Mitä lopputilin ottanut Sentarō aikoo seuraavaksi tehdä? Perustaako hän oman yrityksen? Vai lähteekö hän toteuttamaan toista unelmaansa, unelmaa kirjailijuudesta, josta hän kertoo Tokuelle kirjan alussa? Menestyvätkö hänen dorayakinsa? Niin paljon kysymyksiä, joihin ei saada vastausta.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Tokuen resepti on pieni ja kaunis japaninkielinen kirja. Sen sivuilta tulvii kirsikankukkien ja japanilaisten leivonnaisten tuoksun lisäksi haikeita ja surumielisiä ihmiskohtaloita. Jos olet samanlainen noviisi japaninkielisen kirjallisuuden suhteen kuin minä, suosittelen aloittamaan tästä kirjasta. Tämä on helppolukuinen ja vähäeleinen kuvaus japanilaisesta kulttuurista.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.