Likainen lautanen ei ole kovin viehättävä näky, mutta tämän kirjan kanssa se sopii kuvaan enemmän kuin hyvin. Olen ennenkin kertonut täällä blogissani, että maailmansotaan liittyvät romaanit ovat suosikkejani, samoin kuin samanaiheiset leffat ja tietokonepelit. Viikon takainen käynti kirjastossa ja käyskentely hyllyjen välissä kannatti, sillä löysin sattumalta todellisen helmen: Rosella Postorinon Suden pöydässä -romaanin. Siinä se oli, hyllyllä esillä, ja minä tartuin siihen ja käänsin sen ympäri lukeakseni takakannen. Jo ennen kuin olin lukenut takakannen kokonaan, olin matkalla lainausautomaatille. Sijoitan tämän vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 20: Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen. Se ammatti on Hitlerin ruoanmaistaja, sillä kirja kertoo naisista, jotka toisen maailmansodan aikana harjoittivat tätä eriskummallista ammattia. Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2021-30.4.2022) tämä tulee ruutuun "inspiroiva kirja", sillä inspiroiduin tästä kirjasta ihan hurjan paljon. Haaveilen kirjan kirjoittamisesta, mutta siitä tuskin tulee mitään. Sen sijaan rentoudun toisinaan raapustelemalla kaikenlaisia tarinoita ja fanifiktiota. Tämä kirja sytytti kipinän kirjoittaa jotakin toiseen maailmansotaan liittyvää.
 

 

Suden pöydässä / Le assaggiatrici

Bazar

suom. 2019

334 sivua

 

Syksyllä 1943 Rosa Sauer pakenee Berliinin tappavia pommituksia miehensä vanhempien luokse Gross-Partchiin. Uusi naapuri tuo kuitenkin kuoleman entistä lähemmäksi Rosaa. Vain muutaman kilometrin päässä on natsiarmeijan salainen päämaja, Sudenpesä, jonka lähistöllä Rosa yhdeksän muun nuoren naisen kanssa pakotetaan päivittäin syömään Hitlerille valmistettua ruokaa myrkytysyritysten varalta.

Rosella Postorinon Suden pöydässä on monisyinen kuvaus ihmisen osasta poikkeuksellisissa olosuhteissa, joissa rakkauden kaipuu, selviytymisen pakko ja syyllisyyden taakka ottavat mittaa toisistaan. Samalla kun ihanan täyteläinen voi sulaa sodan nälkiinnyttämän Rosan suussa ja samalla kun hän antautuu miehen käsien hyväiltäväksi, Rosa on tuskallisen tietoinen tekojensa seurauksista. Hänestä on tullut osa koneistoa, joka varmistaa, että Sudenpesän peto voi hyvin ja jaksaa kylvää kuolemaa. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Pakko varoittaa vielä toistamiseen: tulossa on suuria spoilereita ja pitkällistä pohdintaa, sillä tämä on ensimmäinen kirja pitkään aikaan, jota haluan makustella näin jälkikäteen oikein kunnolla. Pidin siitä niin tavattoman paljon.

 

Aluksi otamme pieniä palasia, aivan kuin meidän ei olisikaan pakko syödä kaikkea, aivan kuin voisimme myös kieltäytyä tästä ruoasta, joka ei ole tarkoitettu meille, joka on tullut osaksemme sattumalta; olemme sattumalta sen arvoisia, että meidät on kutsuttu tälle aterialle. Mutta sitten ruoka laskeutuu vatsan tyhjään aukkoon, ja mitä enemmän tuo aukko täyttyy, sitä enemmän se laajenee ja sitä tiukemmin puristamme haarukoitamme. Omenastruudeli on niin hyvää että silmiini tulvahtaa kyyneleitä, niin hyvää että haarukoin sitä suuhuni yhä innokkaammin, hotkin suupalan toisensa jälkeen, kunnes taivutan pääni taakse ja vedän henkeä, vihollisteni silmien edessä. (s. 10)

 

Rosa Sauer on 26-vuotias saksalaisnainen. Hän on ehtinyt olla naimisissa miehensä Gregorin kanssa vuoden, kun Gregor lähtee rintamalle. Lapseton ja yksinäinen Rosa pakenee Berliinistä Preussin Gross-Partchiin, pieneen maalaiskylään appivanhempiensa luokse. Siellä hänet värvätään yllättäen erikoiseen tehtävään: kolme kertaa päivässä bussi saapuu noutamaan häntä ja vie kasarmiksi muutettuun koulurakennukseen lähelle Wolfsschanzea, Sudenpesää. Lähelle itse Adolf Hitleriä. Siellä hän yhdessä yhdeksän muun naisen kanssa syö Hitlerille valmistettua herkullista ruokaa ja varmistaa näin, ettei Führer joudu myrkytetyksi. Elämästä tulee epävarmaa tasapainoilua, jatkuvaa uhkapeliä kuoleman kanssa. Sitten Gregor ilmoitetaan kadonneeksi. Rosan elämältä putoaa hetkeksi pohja. Hän tutustuu muihin ruoanmaistajanaisiin ja saa muutaman uuden ystävän. Kun kasarmille saapuva Obersturmführer Albert Ziegler ja Rosa kohtaavat, ilmassa väreilee sähköä. Pian luutnantti ilmestyy hänen ikkunansa taakse keskellä yötä. Heille syttyy intohimoinen salasuhde. Toinen maailmansota riehuu, Hitler punoo juoniaan ja ruoanmaistajanaiset syövät joka päivä Hitlerin ruokaa peläten kuolemaa.

Ensinnäkin ihastuin tavattomasti romaanin ideaan. Postorino keksi sen luettuaan lehdestä lyhyen aihetta käsittelevän artikkelin. Kirjassa kiehtoo sen jännittävä tunnelma: kuin olisi jatkuvasti veitsenterällä. Rosa pääsee niin kovin lähelle Hitleriä, muttei koskaan kuitenkaan kohtaa häntä. Hitler näyttäytyy myyttisenä hahmona, lähes epätodellisena johtajana, jota osa ihailee, osa kammoksuu. Tunnelma on läpi kirjan taitavasti rakennettu. Maaseudun rauhassa toinen maailmansota tuntuu kaukaiselta, mutta uutisia rintamalta ja Sudenpesästä kantautuu tavallistenkin ihmisten korviin. Rosalla on aivan erikoislaatuinen työ, joka on samaan aikaan siisteintä ja karmivinta ikinä.

 

Tehdä työtä Hitlerille, uhrata elämänsä hänelle: eivätkö kaikki saksalaiset tehneet niin? Mutta syödä myrkytettyä ruokaa ja kuolla siihen, ilman kiväärinlaukausta, ilman pommin räjähdystä – – Äänetön kuolema näyttämön ulkopuolella. Hiiren kuolema, ei sankarin.
(s. 18)

 

Rosa on hyvin epävarma ja yksinäinen ihminen, mikä tekee hänestä inhimillisen ja samaistuttavan. Hän on haaveillut lapsesta, mutta Gregorin mielestä elämän antaminen on sama kuin tuomitsisi ihmisen kuolemaan. Gregor vaikuttaa jotenkin ärsyttävältä ja tympeältä mieheltä, ja iloitsin siitä, että hän näyttäytyi vasta aivan romaanin viimeisillä sivuilla. Rosalla on omat haamunsa menneisyydessä: hänen isänsä vihasi Hitleriä ja perheessä ei oltu koskaan natseja. Äiti oli Rosalle rakas, mutta kuoli pommituksessa. Siksi onkin upeaa, että Rosa tutustuu muihin ruoanmaistajiin. He ovat kaikki erilaisia persoonia ja omalla tavallaan kiinnostavia.

Olen yleensä huono ennustamaan, mitä kirjoissa ja elokuvissa tulee tapahtumaan, mutta luutnantti Zieglerin ilmestyttyä arvasin jotenkin heti, että tästä tulee jotakin. Alussa hän on etäinen, kova ja julma luutnantti, jota kaikki ruoanmaistajat pelkäävät – myös Rosa. Sitten hän alkaa ilmestyä Rosan ikkunan taakse öisin, vain tuijottamaan häntä. Myönnän, tosielämässä tämä olisi kaikkea muuta kuin romanttista, mutta kirjaa lukiessa se tuntui salaperäiseltä ja ihanalta. Tunsin kutkuttavaa jännitystä Rosan pakoillessa Ziegleriä kasarmilla ja aitoa innostusta hänen päätyessään luutnantin kanssa salasuhteeseen. Pettämisjutut yleensä ärsyttävät, mutta koska en pitänyt Gregorista missään vaiheessa tarinaa, annoin sen Rosalle anteeksi. Ziegler on jotenkin hirveän kiehtova hahmo. Hänellä on kova ulkokuori, mutta oikeasti hän välittää Rosasta aidosti. Vaikka hänestä saakin hätäisesti sen vaikutelman, että Rosa on hänelle vain rakastajatar, minusta rivien välistä aistii jotakin enemmänkin. Siksi raivostutti tapa, jolla Rosa suhtautuu häneen hänen vain tehdessään työtään. Ja raivostutti myös se, ettei heidän suhteellaan ole minkäänlaista tulevaisuutta olosuhteiden vuoksi.

 

Kun koko muu maailma pudotteli pommeja ja Hitler rakensi yhä tehokkaampaa tuhoamiskoneistoa, Albert ja minä olimme syleilleet toisiamme ladossa kuin se olisi unta, kuin olisimme nukkuneet jossakin hyvin kaukaisessa paikassa, rinnakkaismaailmassa jonne olimme päätyneet ilman syytä – rakastamiseen ei koskaan tarvita syytä. Ei ole olemassa mitään syytä sulkea syliinsä natsia, ei vaikka olisi tämän synnyttänyt. (s. 183)

 

Romaanissa on pari kohtaa, jotka tuottivat pettymyksen. Tässä tapauksessa puhutaan kuitenkin siitä, että koska kirja on ollut niin hyvä ja henkilöhahmoihin on ehtinyt kiintyä, tapahtumien käänteet eivät siksi ole mieluisia. Tämä ei ole sellaista "onpa outo juonenkäänne, en pidä tästä" -pettymystä, mikä saa pitämään itse kirjasta vähemmän. Ensimmäinen on kohta, jossa Rosa luulee odottavansa Zieglerin lasta. Toivoin todella, että niin kävisi, vaikka arvelinkin, ettei sillä tarinalla voisi olla onnellista loppua. Kun kyseessä on sitten väärä hälytys, tunsin sekä huojennusta että harmia. Toinen on kirjan loppu. Ziegler lähettää Rosan turvaan, koska rakastaa häntä, mutta Rosa ei koskaan edes yritä etsiä Ziegleriä käsiinsä sodan loputtua. Hän alkaa hoivata rintamalta palannutta Gregoria ja päätyy lopulta eroamaan tästä. En voinut uskoa, ettei Ziegleriä mainita kirjan viimeisillä sivuilla lainkaan. Hänet pyyhkäistään pois. Arvelen tietäväni, mitä hänelle lopulta tapahtuu, mutta romantikko minussa toivoi loppua, jossa Ziegler ja Rosa saisivat toisensa vastoin kaikkia odotuksia. Upean lukukokemuksen tästä teki juuri se tunteiden vuoristorata, jota kävin läpi lukiessani. Kaikki mahdolliset kuviteltavissa olevat tunteet. Loppu on niin surullinen, että se sai silmäni kostumaan. Rosa jää lopulta yksin, eikä se ole lainkaan reilua.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Rosella Postorinon Suden pöydässä on upea romaani. Rakastin sen jokaista lukua, jokaista sivua. Se on todella mielenkiintoinen kuvaus toisen maailmansodan aikaisesta naisesta, Rosa Sauerista, joka toimii Hitlerin ruoanmaistajana. Mukana on jännitystä, tiivistä tunnelmaa, rakkautta ja ystävyyttä. Kaikkea mahdollista sopivassa suhteessa. Lukiessa saa kokea kaikki mahdolliset tunteet iloisista surullisiin. Suosittelen aivan kaikille, ja suorastaan vaadin sinua lukemaan tämän kirjan, jos et ole sitä lukenut. Tämä nousi heittämällä yhdeksi parhaista vuonna 2021 lukemistani kirjoista.

Annoin Goodreadsissa viisi tähteä eli täydet, vaikka tämä ansaitsisi mielestäni enemmän kuin täydet.