Olen viime aikoina kunnostautunut lasten- ja nuortenkirjallisuuden lukemisessa. Syynä siihen on, että sain unelmieni työpaikan pienestä kirjastosta lastenkirjastovirkailijana. Jatkossa tulen kirjoittelemaan blogiini enemmän myös lasten ja nuorten aineistosta, mutta koska aikuisille suunnattu kirjallisuus on edelleen minulle kaikkein mieluisinta luettavaa, en ole muuttamassa blogiani pelkkään lastenkirjallisuuteen keskittyväksi. Aloitan uudessa työpaikassa nyt heinäkuun puolivälissä, joten kahden viikon lomani alkaa olla lopuillaan. Syksystä on tulossa kiireinen, sillä työkuviot, muutto uuteen kotiin ja lisäksi vielä sivutoiminen opetustyö vievät varmasti paljon aikaa ja vaativat voimavaroja. Olen jo monta vuotta ollut lukijana vähän suorittajatyyppiä, joten nyt yritän ottaa rennommin ja hyväksyä sen, etten välttämättä ehdi tai jaksa lukea tänä syksynä niin paljon kuin aiempina.

Kirjastosta bongasin kesälukemiseksi sopivan Kristina Ohlssonin Zombikuumeen. Olen jo tälle kesää nautiskellut lasten kauhusta kesäleiriteemaisen Goosebumps-kirjan muodossa, joten tämä sopi sille hyvin jatkeeksi. Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteeseenkin tämä sopii, nimittäin haastekohtaan 2. Kirja kertoo lapsesta ja isovanhemmasta.

Zombikuume / Zombiefeber

WSOY

suom. 2020

202 sivua

Outo muukalainen ilmaantuu Eldsalaan keskellä yötä. Näin hiostavaa kesää Herbert ei muista kokeneensa – ampiaisia pörrää joka paikassa. Sitten ihmisiä alkaa sairastua erikoisesti. Herbertillä ja hänen ystävällään Sallylla on pahoja aavistuksia. Jotain kauheaa on tekeillä! Yhdessä nuoret hakeutuvat salaiseen lymypaikkaansa, vanhalle tuulimyllylle, jossa he ovat turvassa niin eläviltä kuin kuolleiltakin. Vai ovatko?

Dekkarikuningatar Kristina Ohlssonin uusi nuortensarja tarjoaa hyytävää jännitystä joka luvussaan! (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

12-vuotias Herbert asuu seitsemänkymppisen ukkinsa kanssa Eldsalan (ilmeisesti kuvitteellisessa?) pikkukaupungissa Ruotsissa. Herbertin vanhemmat ovat kuolleet kun hän oli vielä pieni, joten majataloa pitävä ukki on hänen ainoa elossa oleva sukulaisensa. Herbert viettää kesälomaa, mutta sitä varjostavat kunnan työntekijät, jotka tulevat ilmoittamaan, että isoisä on liian vanha ja huonokuntoinen pystyäkseen huolehtimaan hänestä enää. He puhuvat Herbertin sijoittamisesta toiseen kaupunkiin ja perheeseen. Järkyttynyt Herbert hakee turvaa parhaasta ystävästään Sallysta, ja yhdessä he piileskelevät vanhassa tuulimyllyssä, jonka salaisesta yläkerrasta vain he kaksi tietävät. Herbertillä on jo tarpeeksi huolia omasta takaa, kun Eldsalassa alkaa tapahtua kummia. Tukala helle vain jatkuu ja ampiaisia on epätavallisen paljon. Ihmisiä sairastuu jatkuvasti omituiseen kuumetautiin. Sitten isoisän majataloon saapuu vieraaksi epäilyttävä muukalainen, joka keräilee ampiaisia lasipurkkeihin ja hiippailee ulkona öisin. Herbert ja Sally alkavat vakoilla muukalaista.

Muukalainen, jonka nimi on Alexander, kertoo tulleensa Eldsalaan tutkimaan ampiaisia. Ja toden totta: joidenkin ampiaisten selässä on pieni valkoinen tähtikuvio. Ne ovat erityisiä yksilöitä, jotka levittävät pistosten kautta kuumetautia. Ja tauti ei ole mikä tahansa normaali influenssa. Se on harvinainen zombikuume, peräisin Argentiinasta 1940-luvulta. Herbertin, Sallyn ja Alexanderin pitää yhdessä keksiä, miten zombikuume saadaan taltutettua ennen kuin kaikki Eldsalan asukkaat muuttuvat zombeiksi.

– Mistä asiasta sinä halusit varmistua? – –

– Siitä että eräs inhottava tauti on tullut takaisin. Pahin mahdollinen kuumesairaus. Se tekee ihmisistä niin sairaita, etteivät he itse tiedä mitä tekevät. Yleensä tautiepidemian puhkeamista ennakoi se, että sää muuttuu lämpimäksi ja ampiaisten määrä kasvaa huomattavasti.

– Mikä ihmeen kuumesairaus se sitten on? Herbert kuiskasi.

– Zombikuume. (s. 72)

Pikkukaupungit ja kauhukirjallisuus ovat lyömätön yhdistelmä, joka ei vaan voi mennä vikaan. Tykkäsin paljon romaanin karmivasta, pahaenteisestä tunnelmasta. Ohlsson ei ole minulle tuttu kirjailija, mutta takakannessa häntä tituleerataan dekkarikuningattareksi ja ymmärrän sen hyvin tämän teoksen luettuani. Herbert on sympaattinen päähenkilö. Säälin häntä aivan suunnattomasti sen vuoksi, että hän on menettänyt vanhempansa ja asuu isoisänsä kanssa kahdestaan. Ymmärrettävästä syystä sosiaaliviranomaiset ovat hänestä huolissaan, sillä hän muistuttaa vaaria laskujen maksamisesta, hakee vaarin lääkkeet ja käy ruokakaupassa. Isoisä on kuitenkin Herbertille tärkeä, ja sen kyllä huomaa. Zombien ohella Herbertillä on maallisempia ja kouriintuntuvampia huolia, kun hänet meinataan sijoittaa uuteen kotiin. Hän alkaakin etsiä tietoa mahdollisista muista sukulaisista ja löytää sattumalta valokuvan, jossa istuu aivan hänen näköisensä poika isän sylissä. Herbert luulee aluksi olevansa kuvassa itse, mutta selviää, että hänellä onkin velipuoli Ranskassa. Tämä tuntematon velipuoli saapuu Eldsalaan auttamaan zombiongelmassa. Mielestäni zombeissa olisi ollut tarpeeksi sisältöä yhteen kirjaan. Koin ehkä hieman turhana ja sekavana tämän kadonnut velipuoli -juonenkäänteen.

Olen kauhun suurkuluttaja ja pidän siitä kaikissa muodoissaan. Zombit ovat minusta aivan erityisen kiehtovia. Odotin jännityksellä, millaisia zombeja romaanissa on. Ohlssonin Zombit ovat siitä erikoisia, että ne ovat ihmismäisempiä kuin zombit aikuisille suunnatussa kauhussa. Ne saalistavat vain yöllä ja käyttäytyvät päivisin melko normaalisti. Ne puhuvat ja pystyvät juoksemaan. Niillä on kalpea iho ja punaiset silmät, mikä johtuu lähinnä valvomisesta, sillä ne metsästävät ruokaa öisin. Verenhimoisia ne kyllä ovat, mutta syövät vain eläimiä, eivät ihmisiä (lapsiystävällistä). Päivisin ne syövät tavallista ruokaa, öisin verta. Veri on niiden pääasiallista ravintoa ja mikäli ne eivät saa sitä, ne nääntyvät ja heikkenevät ja niiltä irtoavat kynnet. Ohlssonin zombit eivät myöskään siedä sokeria. Tarinan edetessä paljastuu, että zombit saavat elinvoimansa tähdiltä. Niiden voittamiseksi tarvitaankin tähtiä: vaaleanpunaisia tähtikukkia, joita kasvaa Herbertin ja Sallyn tuulimyllyn ympärillä.

Mielestäni kirjan kauhuelementit ja zombit toimivat hyvin yhteen. Huvituin tosin hieman siitä, että zombit eivät siedä sokeria ja että ne syövät päivisin samaa ruokaa kuin ihmiset. Ei tästä läheskään samanlaisia karmivia viboja tullut kuin aikuisille suunnatuista zombitarinoista, mutta pisteet siitä, että zombeista on tehty lapsiystävällisiä hylkäämättä kuitenkaan täysin ällöttäviä yksityiskohtia. Kynsien irtoaminen esimerkiksi varmasti herättää "yök, miten siistiä!" -reaktioita lapsilukijoissa.

Kyse ei ole mistään tavallisesta sairaudesta, hän [Herbert] ajatteli. Entä jos kaikki olivat tulossa hulluiksi? Oikeasti. Herbert pudisti päätään. Alituinen helle sai hänet ajattelemaan sekavia. Ei sairastuneissa ihmisissä tietenkään voinut olla mitään vialla.

Vaikka hän kuinka pudisteli päätään, ajatus tuntui ikään kuin juuttuneen hänen aivoihinsa. Liian paljon asioita oli tapahtunut samanaikaisesti. Ensin ihmisiä oli sairastunut. Sitten Herbert oli nähnyt pojan, jonka selkä oli veren tahrima. Lisäksi he olivat löytäneet kuolleita eläimiä. Eikä pitänyt unohtaa salaperäistä muukalaista, joka hiiviskeli ympäri kaupunkia puku päällä ja lasipurkki kädessään.

Herbert oli täysin vakuuttunut asiasta: Eldsalassa oli tekeillä jotakin todella inhottavaa. (s. 47-48)

Kaikesta huomaa, että romaanin kohdeyleisönä ovat lapset. Kukaan ei kuole muutamia eläinraukkoja lukuun ottamatta eikä zombeja teurasteta, vaan niiden voittamiseksi keksitään keino, jolla niitä ei tarvitse tappaa. Näin aikuisena lukijana ylitulkitsin joitain kohtia, kuten esimerkiksi mustelman Sallyn isosiskon Mirandan kaulassa. Mirandan kuvataan jatkuvasti riitelevän siskonsa kanssa ja olevan hieman kapinallinen vanhempiaan kohtaan. Kun Herbert huomaa Mirandan kaulassa mustelman, hän kauhistuu ja raportoi Sallylle, että Mirandaa on purtu, mustelmat kun ovat yleensä merkki zombinpuremasta. Ensimmäisenä mieleeni tuli, että Mirandalla on salainen poikaystävä ja että mustelma onkin fritsu. Kun Mirandan sitten kuvataan muuttuneen zombiksi, teki mieleni läimäyttää itseäni otsaan, niin kiusalliseksi tunsin oloni. Ei lastenkirjassa tietenkään kenelläkään ole fritsua, tai jos onkin, sitä ei erityisemmin mainosteta tai tunnisteta fritsuksi. Yritin pitää mielessä sen, että luen lasten kauhukirjaa.

Loppu oli mieleeni, vaikka tapahtumat etenevät melkoisella vauhdilla viimeisillä sivuilla. Alexander keittää tähtikukista teetä, jota Herbertin velipuoli Fabian käy juottamassa zombeiksi muuttuneille ihmisille, jolloin he paranevat. Ampiaiset joukko hoitelee houkuttelemalla ne sokerin avulla tähtikukille, joihin mentyään tähtikuvioiset yksilöt kuolevat. Pelastustoimenpiteet kuitataan muutamalla lauseella ja sitten kaikki onkin taas hyvin Eldsalassa. Zombien nopea paraneminen tuntui ehkä vähän kiireellä paketoidulta. Herbertin velipuoli ei voi ottaa häntä huollettavakseen, mutta ostaa naapurista talon ja muuttaa siihen ollakseen lähellä Herbertiä ja vaaria. Herbertin ei siis tarvitsekaan muuttaa. Myös tämä lopun juonenkäänne tuntui aika lailla hätäiseltä. Varsinkin kun olettaisin, ettei Ruotsissa(kaan) alle kolmekymppisenä omakotitalon ostaminen käy tuosta noin vain. Odotin kovasti, että loppuun jää jokin cliffhanger, ja kun sellainen tuli, hykertelin. Aivan lopussa kerrotaan Alexanderin soittavan Fabianille ja varoittelevan, että zombikuume harvoin tulee yksin. Hän mainitsee ihmissudet ja muumiot. Taas yksityiskohta, joka saa aikuislukijan huvittumaan, mutta lapsilukija kenties innostuu kuullessaan, että seuraavissa osissa on luvassa lisää yliluonnollisia olentoja.

Lopuksi: suosittelenko?

Kristina Ohlssonin Zombikuume aloittaa varhaisnuorten kauhutrilogian tarjoilemalla kattauksen zombeja ruotsalaisessa pikkukaupungissa. Se on oikein onnistunut ja kutkuttava kauhukirja, joka pitää lukijan hyvin otteessaan. Luen varmasti jossain vaiheessa myös trilogian loput osat. Suosittelen lapsilukijoille, jotka kaipaavat jännittävää kesälukemista ja ovat kiinnostuneita zombeista ja yliluonnollisisista aiheista.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.