Vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteen haastekohtaan 18: Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja olisin voinut lukea jonkin oppaan, mutta halusin kaunokirjallisuutta. Siispä tutkailin aikani nettiä ja Helmetin sivuja. Päädyin sitten Marja Toivion romaaniin nimeltä Lastani et tapaa, joka kertoo asianajajista ja heidän työstään. Aihe on minulle tuntematon, eikä sitä käsittelevää kaunokirjallisuutta ole Suomessa juuri kirjoitettu. Kirja on ensimmäinen osa Katariina Elosalo -sarjaan, josta on ilmestynyt kolme teosta, kaksi seuraavaa osaa itsenäisiä. En ole vielä päättänyt, aionko lukea seuraavia osia. Valitsin tämän kirjan avartaakseni maailmaani ja lukeakseni jotakin aivan erilaista, sillä politiikkaan ja lakimaailmaan liittyvät asiat eivät ole koskaan oikein kiinnostaneet.

 

Lastani et tapaa

Arktinen banaani

2013

352 sivua

 

Asianajaja Katariina Elosalo hoitaa empaattisesti ihmisten asioita. Hänen leipäpuutaan ovat hankalat avioerot, huostaanotot, lähestymiskiellot ja pahoinpitelyt. Omasta elämästään hänen on vaikea saada otetta. Seurustelu varatun miehen kanssa tökkii ja häirikkö kiusaa sähköposteilla. Taustalla jäytävät vanhempien avioero ja isän kuolema. Kun Katariinan ja goottityttö Veeran tiet kohtaavat, tunnelin päässä alkaa näkyä valoa. Lastani et tapaa on juristina työskentelevän Marja Toivion toinen romaani. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Työtä, työtä ja työtä. Seksirikoksia, pahoinpitelyjä, lähestymiskieltoja, avioeroja, lapsiriitoja. Sopiva cocktail hänenlaiselleen perusasianajalle, joka hoiteli työkseen ihmisten asioita. ”Vältä rikosta ja perhettä”, hänen opiskeluaikainen juristipoikaystävänsä oli kehottanut ja siirtynyt itse liike-elämän palvelukseen. Vaan hänpä oli perehtynyt niihin, eikä sitten juuri muuta osannutkaan. (Lastani et tapaa, 37)

 

Lastani et tapaa -kirjan päähenkilö on asianajaja Katariina Elosalo, nelikymppinen perheetön nainen, jonka elämä on melko yksitoikkoista. Työ vie suuren osan ajasta, minkä lisäksi se on stressaavaa ja uuvuttavaa, sillä Katariina tuntuu saavan ne kaikkein hankalimmat  tapaukset. Yksi entisistä asiakkaista vainoaa häntä sähköpostein ja uhkailuin, isän ja äidin menneisyydestä paljastuu luurankoja ja töissä riittää hyörinää, kun johtajan paikka olisi pian vapautumassa ja Katariinan suhde toimiston naistenmieheen Peteriin alkaa maistua puulta. Sitten Katariina saa jälleen hankalan asiakkaan, Sinin ja tämän 15-vuotiaan tyttären Veeran. Sini vaatii yksinhuoltajuutta ja valtavia kipukorvauksia mieheltään, joka on riidan aikana lyönyt häntä, vaikkei ole itse kykeneväinen hoitamaan lapsiaan alkoholiongelmansa takia. Katariina näkee Veerassa oman nuoren itsensä ja haluaa auttaa tuota parhaansa mukaan.

Osasin odottaa tältä kirjalta asianajajajuttuja, mutta se oli silti melko erilainen mitä ensialkuun kuvittelin. Kansikuvan ja takakansitekstin perusteella oletin, että tarina keskittyisi vain ja ainoastaan Veeraan ja hänen vanhempiensa oikeusjuttuun, mutta se oli vain yksi juonen sivupoluista. Katariina on melko kompleksinen päähenkilö, jolla riittää huolia. Hän alkaa pakkomielteisesti kaivelemaan vuosikymmeniä sitten kuolleen isänsä tapausta selvittääkseen, mitä isän kuolinyönä todella tapahtui ja pitääkö se paikkansa, että isä oli väkivaltainen äitiä kohtaan. Samalla hän potee keski-iän kriisiä, sillä hänellä ei ole lapsia eikä miestä. Ainoastaan varattu mies, jota tapailla, ja tämäkin on kauhea naistennaurattaja, joka iskee kaikkia toimiston naisia. Katariina on melko säälittävä ja surumielinen henkilöhahmo, ja hänen elämäänsä oli raskasta seurata.

 

Äiti ja tytär eivät olleet aivan tavallinen asiakaspari. Veeran vakavat silmät itkivät sisäänpäin ja pyysivät häneltä jotakin sellaista, mitä hän ei pystyisi antamaan. Tyttö oli haavoittunut enkeli, jota kukaan ei kannatellut. (Lastani et tapaa, 144)

 

Veera on minusta yksi mielenkiintoisimpia henkilöitä teoksessa, ja hänen päiväkirjamerkintöjään on mukavasti ujutettu muiden lukujen väliin tuomaan välillä lukijalle pieniä pilkahduksia siitä, mitä hänen elämässään tapahtuu. Veeralla on poikaystävä, jonka kautta hän on ajautumassa huonoon seuraan. Koulu ei maistu, ja äiti teettää hänellä liikaa hommia, sillä hänen pitää katsoa pikkusisarustensa perään kun äiti ei jaksa. Lopussa Veera on menossa lastenkotiin, ja Katariina on hänestä huolissaan, sillä lastenkodit eivät ole nuorille parhaita paikkoja. Katariina ryhtyy Veeralle eräänlaiseksi äiti- tai tätihahmoksi, joka auttaa koulussa, tarjoaa TET-paikan ja alkaapa jopa tukihenkilöksikin aivan lopussa. Harmittaa tosiaan vain se, että Veera on vain sivuroolissa, eikä häntä päästetä enempää ääneen.

Oikeusjutut ja niiden kuvaukset ovat ihan mielenkiintoista luettavaa, mutta en pitänyt siitä, että henkilöhahmoja on aivan liikaa. Näkökulma ei pitäydy vain Katariinassa, vaan välillä kuvataan yksityiskohtaisesti esimerkiksi yksityisen asianajotoimiston omistavaa 60-vuotiasta Seppoa Lehtistä, joka tahtoo jäädä eläkkeelle mokattuaan ja tajuttuaan, että työ ei enää jaksa kiinnostaa, hänen tytärtään Miiaa, joka on myös asianajaja, sekä tuomari Heikki Rantaa, joka on hänkin (yllätys yllätys) elämäänsä ja työhönsä kyllästynyt. Kaikki henkilöhahmot ovat tavalla tai toisella väsyneitä arkeen, Suomen säähän ja työhönsä. Melkein kaikilla on myös ongelmia alkoholin tai parisuhteidensa kanssa. Realistiset romaanit ovat minusta yleensä hyviä, mutta tämän kirjan kohdalla alkoi jostakin syystä vain ottaa pattiin.

Minua häiritsivät lukuisat kirjoitusvirheet lukemassani painoksessa sekä sanasto. Romaani on ilmestynyt vuonna 2013, mutta silti siinä esiintyi sanoja kuten "blazer", "case" ja "exhaustio", vain muutaman mainitakseni. Kuvittelisin jo noihin aikoihin yleistyneen tapa käyttää myös kirjallisuudessa englannista väännettyä slangisanaa keissi, bleiseristä ja perisuomalaisesta uupumuksesta puhumattakaan. Tuli vähän tunne, että tässä yritetään leikkiä trendikästä.

 

Lopuksi

 

Lastani et tapaa aloittaa Katariina Elosalo -sarjan. Kyseessä on suomalaiselle kirjallisuudelle harvinaisia kaunokirjallisia teoksia, jotka käsittelevät asianajajien työtä. Alasta ja oikeusjutuista kiinnostuneille suosittelen, tai ihan vain sellaisille, jotka haluavat kokeilla jotakin uutta. Aika ajoin se saattaa kuitenkin tuntua pitkäveteiseltä, jos aihepiiri ei kiinnosta. Tyyliltään teos on hyvin realistinen ja päähenkilöt kompleksisia.