Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteen haastekohta 17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja aiheutti minulle heti haasteen ilmestyttyä tuskanhien. "Kuulostaa tosi tylsältä", muistan pohtineeni. Äidinkielenopettajana tiedän noiden kolmen tekstilajin ominaispiirteet, mikä oli vain omiaan vahvistamaan mielikuvaani siitä, että niiden täytyy olla kuivakkaa luettavaa romaanin muodossa. En olisi hevin löytänyt tähän haastekohtaan mitään luettavaa ellei työkaveri harjoittelukirjastostani olisi kirjanäyttelystään vinkannut minulle Marian Keyesin kirjaa Säätäen ja soveltaen. Marian Keyesistä olin kuullut ja tiesin hänen kirjojensa löytyvän kirjaston viihdehyllystä. En ollut koskaan lukenut ainuttakaan. Arvelin, että tulisin tuskin löytämään kiinnostavampaa pakinakokoelmaa kuin Keyesin teoksen, joka käsittelee naiseutta, joten päätin lukea sen tämän vuoden haasteeseen. Tätä kirjoittaessani on muuten syyskuun 10. päivä ja Keyesin kuusikymmenvuotissyntymäpäivä, joten onnittelut hänelle!

Säätäen ja soveltaen - kirjoituksia pienen naisen suuresta elämästä /
Making it up as I go along

Tammi

suom. 2017

336 sivua

suomentanut Liisa Laaksonen

Olipa kyse pahanlaatuisesta tekoripsiriippuvuudesta, monimutkaisista perhesuhteista tai kotiin kertyvästä kynsilakkamuseosta, Marian Keyes on ehdottomasti oman elämänsä sankaritar. Tämä kokoelma kertomuksia perheestä, riippuvuuksista, matkustamisesta ja kauneudenhoitoon liittyvistä kummallisista katastrofeista on pakollista luettavaa kaikille huumorin ja Keyesin romaaneiden ystäville. (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Säätäen ja soveltaen on johdantonsa mukaan kokoelma omaelämäkerrallisia tekstejä, jotka on kirjoitettu yhdeksän vuoden aikana ja joista osa on jo ilmestynyt aikakaus- tai sanomalehdissä, osa julkaistu verkossa tai ei missään ennen tätä kirjaa. Kuten sanottua, Keyes ei ollut minulle entuudestaan tuttu kirjailijana tai ihmisenä, joten se, että aloitin hänen tuotantonsa tästä teoksesta, oli todellinen syväsukellus hänen henkilökohtaiseen elämäänsä kirjailijaimagon takana. Kirja on jaoteltu lukuihin teemoittain: Kauneus ja (huono terveys); Mitä saituri tekisi?; Matkoiltani; Marian tapaa...; Suku ja ystävät; Asiat joita rakastan; Itsetutkiskelua sekä Vuosi elämässä.

Suosikkejani olivat Kauneus ja (huono terveys) sekä Asiat joita rakastan. Keyes kertoo ripsienpidennysaddiktiostaan sekä muista kauneudenhoitoon ja naiseuteen liittyvistä kokeiluistaan ja pulmistaan, kuten itseruskettavan ja kynsilakkojen käytöstä, kampaajalla käymisestä, jalkakarvojen ajelusta sekä sopivien saappaiden etsimisestä. Juuri sellaisista asioista, mitä osasin odottaa kansikuvan, nimen ja takakansitekstin perusteella. En ole itse koskaan ollut nainen naisellisimmasta päästä. Esimerkiksi meikkaamista harrastin vain yläasteelta lukion puoliväliin, minkä jälkeen lopetin sen sen työläyden vuoksi sekä siksi, että kumppanini mielestä näytän parhaalta ilman meikkiä. En ole myöskään koskaan ollut erityisen turhantarkka kampausten ja vaatteiden suhteen. Minulle mukavuus on tärkeintä. Siksi luin näitä kauneudenhoitoon liittyviä kirjoituksia lähinnä huvittuneena. Eniten samaistuin jalkakarvojen ajelun tympeyteen sekä siihen, etten pysty Keyesin tavoin käyttämään pitkävartisia saappaita, koska pohkeeni ovat niin paksut ettei vetoketju koskaan mene ylös asti kiinni.

Parikymppisenä muutin Lontooseen kahden muun tytön kämppäkaveriksi, ja huulipunasta muodostui meille se perushyödyke josta ei tingitty. Chanelin huulipunasta, vähäisempi ei kelvannut. Sinnittelimme palkkapäivästä toiseen, vippailimme, näimme nälkää ja varamme riittivät hädin tuskin halvimpaan punkkuun, mutta huulipunan oli oltava Chanelia. Kirkkaan punaista, totta kai, koska kirkas sävy kuulemma johti menestykseen. Sen avulla saisimme ylennyksiä, sen avulla pääsisimme valtaan. Keräisimme omaisuutta, oppisimme ajamaan autoa ja löytäisimme aviomiehen, jos käyttäisimme kirkkaan punaista huulipunaa. No, se siitä... (s. 11)

Löysin itsestäni sekä yhtäläisyyksiä että eroja Keyesiin nähden. Olemme molemmat horoskooppimerkiltämme neitsyitä, rakastamme syömistä, vihaamme tuuheita jalkakarvojamme, koemme sosiaaliset tilanteet ja suuret ihmismassat kiusallisina, ja lempivuodenaikamme on syksy. Eroavaisuuksiakin löytyi. Keyes on feministi, käyttää aina paljon meikkiä, on jalkapallofani, ei erityisemmin pidä ruoanlaitosta, roikkuu Twitterissä ja on huono nukkumaan.

Takakansitekstissä kehutaan kokoelman humoristisuutta. Itse luin Keyesin kirjoituksia vakavalla naamalla. Kirja saa olla ratkiriemukas, että se saa minussa aikaan edes hymynpoikasen. Totesin lukiessani, että ennakkoaavistukseni siitä, ettei esseitä, kolumneja ja pakinoita oikein jaksa lukea kokonaisen kirjan verran, osoittautui oikeaksi. Luin teoksen loppuun asti, mutta pitkin hampain. Olisin hyvin voinut lukea yli puolet lyhyemmän pakinakokoelman Keyesin elämästä ja tyytyä siihen. Niin monta kirjoitusta yhden ihmisen perheestä, sukulaisista, ystävistä, työstä, arjesta ja ajatuksista alkoi puuduttaa. Jutut alkoivat jopa hieman toistaa itseään. Keyesin kirjoitustyyli alkoi yli puolessavälissä todella ottaa pattiin, eritoten jatkuvasti toistuvat ilmaisut "jess!" ja "my amigos/mes amies", joilla Keyes puhuttelee lukijoita. Keyes vaikuttaa rennolta ja hauskalta ihmiseltä, mutta liika on liikaa. Ehkä en vain ole oikeaa tyyppiä lukemaan tällaisia omaelämäkerrallisia pakinoita, varsinkaan kun niitä jatkuu kolmesataa sivua.

Tosin Isäntä oli jo vuosia usuttanut minua kiinnostumaan jostakin uudesta, sillä kuten hän usein sanoi: "Ethän sinä tee muuta kuin kirjoitat, nukut ja katsot telkkaria."

"Sekä ostan kenkiä", yleensä muistutin häntä. "Kenkien ostelu on kiinnostavaa. Katson telkkua, syön suklaata ja ostelen kenkiä. Tämä on nykyajan tapa. Vietän täyttä ja antoisaa elämää." (s. 235)

Yksi tylsimmistä luvuista oli Matkoiltani-luku, jossa Keyes kertoo puuduttavan yksityiskohtaisesti matkoistaan: patikkamatkasta Andeilla, elämysmatkasta Suomen Lapissa sekä risteilystä Etelämantereella. Tätä osaa lukiessani pohdin, etten jaksa lukea matkakertomuksia, kun kansi lupasi minulle naiseuteen liittyvää herkullista, samaistuttavaa pohdintaa. Olisin valinnut aivan toisenlaisen kirjan tai genren, jos tahtoisin lukea matkustamisesta. Omaan makuuni myös selostusta Keyesin perheestä, ystävistä ja sukulaisista oli liikaa. Se ei oikein jaksanut kiinnostaa.

Kun sain kirjan päätökseen, mietin, että lukisin mieluusti ainakin yhden Keyesin fiktiivisen teoksen. Ja voisin jopa pitää siitä. Mutta ei kiitos enää tällaisia omaelämäkerrallisia pakinakokoelmia. Keyesiltä eikä keneltäkään muulta.

Lopuksi: suosittelenko?

Säätäen ja soveltaen on alanimekkeensä mukaisesti täynnä kirjoituksia pienen naisen suuresta elämästä. Keyesille sattuu ja tapahtuu niin työmatkoilla kuin arjessakin, mutta kolmesataa sivua yhden naisen elämästä kertovia pakinoita puudutti – ja pahasti. Vähempikin olisi riittänyt. Vinkki tulevaisuuden minälleni: älä tartu pakinakokoelmiin, varsinkaan jos ne kertovat vain yhdestä ihmisestä. Suosittelen Keyesin tosifaneille. Paitsi jos pakinat noin muuten kiinnostavat, ehkä sitten voisit pitää tästä kokoelmasta.

Annoin Goodreadsissa yhden tähden.