Pääsin vihdoin Pieni suklaapuoti -trilogian kolmannen ja (oletettavasti) viimeisen osan pariin (linkki edeltävää osaa käsittelevään postaukseen). Jo teoksen nimi, Persikoiden aikaan, lupailee, että luvassa on lisää Harrisin herkullista kerrontaa. Kansikuva on sisältöä heijasteleva ja niin houkutteleva, että voi miltei maistaa makeat ja kypsät persikat sitä katsoessaan. Pakko kuitenkin huomauttaa, että kirjan alkuperäinen nimi kuulostaa suomennosta hauskemmalta.
 

Persikoiden aikaan / Peaches for Monsieur le Curé

Otava

2014

407 sivua

Vianne Rocher, joka on asettunut uuden perheensä – Rouxin, 8-vuotiaan Rosetten ja 15-vuotiaan Anoukin – kanssa Pariisiin asumaan, saa kirjeen jo kuolleelta ystävältään Armande Voizinilta Lansquenet-sur-Tannesin maalaiskylästä. Armande pyytää Viannea palaamaan Lansquenetiin vielä viimeisen kerran ja auttamaan sen ihmisiä. Vianne ei epäröi, vaan palaa takaisin pienen suklaapuotinsa syntypaikkaan kahdeksan vuoden poissaolon jälkeen.

Lansquenetissa Viannea odottaa sinne asettunut muslimiyhteisö sekä pulassa oleva kirkkoherra Francis Reynaud. Vianne päättää jäädä auttamaan kyläläisiä ja palata sitten kotiin Pariisiin Rouxin luo, mutta vanha suola alkaa janottaa. Lisäksi hän tulee huomaamaan, että asiat kylässä ovat muuttuneet monella tapaa kahdeksassa vuodessa, eivätkä kaikki muutokset ole välttämättä mieluisia.
 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista
 

Ja sillä tavalla Sainte-Marien juhlan aikana tuuli toi Vianne Rocherin  takaisin Lansquenetiin, ja hän toi mukanaan niin kuin aina epäjärjestystä, unelmia ja suklaata.

(Persikoiden aikaan, 35)
 

Yllätyksekseni tapahtumia ei seurata enää Viannen ja Anoukin näkökulmasta Karamellikenkien tavoin, vaan ääneen pääseekin Viannen lisäksi kirkkoherra Francis Reynaud. Reynaudin mukanaolo oli suuri yllätys, sillä luulin hänen lähteneen kylästä ensimmäisen osan suklaaepisodin jälkeen. Alkuhämmennyksen ja -inhonkin jälkeen tajusin kuitenkin, että Reynaud on tässä osassa ensimmäistä osaa vieläkin sympaattisempi henkilöhahmo, jonka toivotin lopulta lämpimästi tervetulleeksi takaisin. Hänestä paljastuu uusia puolia ja häneen syvennytään tarkemmin, mistä pidin kovasti. Anoukin näkökulman puuttuminen ei sitten lopulta haitannutkaan niin paljoa.

Kahden ensimmäisen osan jälkeen minulla oli suuret odotukset tästä kirjasta. Odotin kaikkea, mitä edellisissä osissakin on ollut: elämänmyönteistä asennetta, unelmointia, tarkkanäköisiä havaintoja ihmisistä ja ympäristöstä sekä ennen kaikkea niitä herkullisia Harrisille ominaisia ruokakuvauksia. Voin sanoa, että niitähän löytyy. Aikaisempien osien tapaan Harrisilla on tässäkin mukana jokin ruokaan liittyvä juhla, tällä kertaa Ramadan eli muslimien paasto. Suklaa ei tosin ole pääosassa tässä kirjassa, vaan muut ruoat, erityisesti persikat. Erityisen ihanaksi koin juuri kohtauksen, jossa Vianne valmistaa persikkahilloa Armanden persikkapuun tuoreista persikoista:

 

Juoksutin kylmää vettä altaaseen. Pesimme persikat ja poistimme niistä kivet. Pienet kolhut eivät haittaa; ne vain tekevät persikasta makeamman. Kun me työskentelimme hihat käärittyinä ja makean mehun virratessa pitkin käsivarsiamme, keittiö oli täynnä persikoiden ja sokerin ja kesän aurinkoista tuoksua. (Persikoiden aikaan, 156)

 

Uuden mielenkiintoisen vivahteen kerrontaan tuo monikulttuurisempi ote kuin aiemmissa osissa. Lansquenetiin asettunut muslimiyhteisö luo kiinnostavan ja vivahteikkaan katsauksen muslimikulttuurin ruokiin, jotka muuten kuulostavat todella herkullisilta! Pidin tästä elementistä, sillä minusta on aina ollut oivaltavaa lukea romaaneja, jotka käsittelevät erilaisia kulttuureja (ja niiden ruokia). Siinä oppii uutta, ja kyllähän se on vain fakta, että eksoottiset kulttuurit kiinnostavat meitä suomalaisia! Eivätkä ainoastaan ruoat, vaan myös maghrebilaiset on kuvattu kirjassa värikkäästi ja ihastuttavasti. Oma suosikkini on ehdottomasti Omi al-Djerba, joka on kuin Armanden uudelleenruumiillistuma. Hän on mainio ja ihana vanha isoäiti, joka rikkoo jatkuvasti Ramadanin paastoa sujauttelemalla suuhunsa kookospikkuleipiä taskunsa pohjalta ja hymyilee "kilpikonnamaista" hampaatonta hymyään. Hän on mielestäni koko romaanin rakastettavin henkilöhahmo!

Ensimmäisestä osasta tutut Lansquenetin kylän ihmiset tekevät paluun, ja miellyttävin jälleennäkeminen oli omalla kohdallani Joséphinen ja Reynaudin kanssa. Joséphinen poika Pilou, joka tekee tässä osassa ensiesiintymisensä, on hellyyttävä ja ihana pieni poika, joskin mielestäni Harris tekee vähän kurjan tempun uskottelemalla aluksi lukijalle hänen isänsä olevan Roux. Olin helpottunut, kun näin ei ollut! Joséphine vaikuttaa, samoin kuin Reynaud, syvällisemmin käsitellyltä ja miellyttävämmältä. Mistä päästäänkin Reynaudiin. Vau! Tässä osassa hän pääsee loistamaan, sillä jäykästä ja ilkeästä papista kuoriutuu yllättäen sympatiaa herättävä mies (vaikkakin yhä hieman jäykkä). Nautin luvuista, jotka kerrotaan Reynaudin näkökulmasta, sillä ne ovat kiinnostavaa luettavaa, varsinkin kun Reynaud on nyt inhimillisempi kuin ensimmäisessä osassa. Hän jopa nauttii muiden ihmisten seurasta ja ruoasta! Reynaudin kommentit ihmisistä ovat myös hauskaa luettavaa niiden ironisen sävyn vuoksi.

Draamaa oli kahta ensimmäistä osaa enemmän, ja juonikuvio muodostuu lopulta melko mutkikkaaksi. En pitänyt hirveästi siitä ratkaisusta, että (megaiso spoileri!) Karim ja Inés kuolevat. Tässä osassa on muutenkin aiempaa enemmän ikäviä teemoja, kuten naisten huono asema ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Tietenkin näidenkin teemojen käsittely on tärkeää, mutta ne tuovat vähän kurjaa fiilistä muuten niin iloiseen kerrontaan ja tunnelmaan, joka optimistisen Viannen elämässä vallitsee. Teoksen lopusta pidin siinä mielessä, että Reynaud lunastaa jälleen paikkansa Lansquenetin kirkkoherrana, ja (oman tulkintani mukaan, tästä voi olla eriäviä mielipiteitä) Vianne päättää jäädä kylään. Toivon, että ainiaaksi, ja toivon myös, ettei trilogiaan tule enää uusia osia. Tämä loppu sulki ympyrän täysin tyydyttävästi. Tähän vielä yksi ihana kohta romaanista:

 

Kuparipannu oli tyhjä. Olimme täyttäneet kaikki talosta löytyneet purkit. Valmistan ruokaa, kun olen levoton. Pidän yksinkertaisista resepteistä: aineksien valmistelusta, siitä tietoisuudesta, että jos noudatan ohjeita, ruoka ei tuota ikinä pettymystä. Olisivatpa ihmiset samanlaisia. Olisipa sydän yhtä helppo. (Persikoiden aikaan, 171)

 

Lopuksi

Persikoiden aikaan ei tuottanut minulle pettymystä. Se on kahden edellisen osan tapaan lämpimän herkullinen kuvaus Viannen elämästä, ja tällä kertaa höysteenä toimii mielenkiintoinen kuvaus muslimiyhteisöstä, joka raottaa verhoja toiseen kulttuuriin ja monipuolistaa sekä kerrontaa että tarinaa. Suosittelen lukemaan tämänkin osan, jos olet lukenut kaksi ensimmäistä. Henkilöhahmojen tarina jatkuu, ja useita heistä käsitellään syvällisemmin kuin aiemmissa osissa. Persikoiden aikaan on sopivasti erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä, mutta kuitenkin siinä mielessä samanlainen, että sen lukemisesta nauttii ihan yhtä paljon. Sekin nimittäin tarjoaa ihanan lukukokemuksen – ei niin suklaisen kuin aiemmat, mutta silti herkullisen. Kertokaa mielipiteitänne!