20220613_143339.jpg
 

Olen viime vuosina sivistänyt itseäni lukemalla joitakin kotimaisen ja maailmankirjallisuuden klassikoita, kuten Sinuhe egyptiläinen ja Oopperan kummitus. Uudemmat romaanit kuitenkin vetävät puoleensa, ja klassikoita luen hyvin harvakseltaan. Margaret Mitchellin Tuulen viemää on klassikkojen klassikko, jonka löysin kuvassa näkyvänä Seven-pokkarina kirpputorilta vuosia sitten. Sopivaa hetkeä sen lukemiseen ei vain tuntunut tulevan, ja kun jokunen kesä takaperin olin aloittamassa sitä, se jäi ensimmäisten sivujen jälkeen kesken. Ei ollut sopivaa fiilistä, ja onhan se myös aikamoinen tiiliskivi, kun on tottunut lukemaan enintään 500-sivuisia kirjoja. Tälle kesälle asetin sitten tavoitteekseni lukea sen, ja sen myös tein!

Vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteeseen sijoitan sen haastekohtaan 14: Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta. Tämä historiallinen tapahtuma on Yhdysvaltain sisällissota. Historiallisessa lukuhaasteessa täytän sillä ruudun 1600-1800-luku, sillä tapahtumat sijoittuvat 1800-luvulle.

 

Tuulen viemää / Gone with the Wind

Otava

suom. 1937

894 sivua

 

Maailman rakastetuimpia romaaneja, täynnä tunnetta ja voimaa, elämän suurta lumoa.

Kaunis ja hemmoteltu, kotiplantaasiaan Taraa yli kaiken rakastava Scarlett on omapäinen ja häikäilemätön, mutta vaikeuksien kohdatessa neuvokas ja lannistumaton. Rhett Butler on komea, tulinen, paljon nähnyt ja kokenut mies. Heidän myrskyisä rakkaustarinansa sekä Amerikan Etelävaltioiden värikäs elämä kuohuvine historiankäänteineen ovat unohtumaton lukuelämys. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Lukemassani pokkariversiossa on 894 sivua ja tekstissä pienen pieni fonttikoko, mikä teki lukemisesta ajoittain raskasta. Se, että omistan sen pokkarina, tosin helpotti asiaa, sillä kirjaston laina-ajoista ei tarvinnut huolehtia. Ennen kuin aloitin lukemisen, makustelin takakansitekstiä ja kannen kuvaa ja pohdin, miten ihmeessä kahden ihmisen rakkaustarinan kuvaamiseen voi käyttää melkein 900 sivua. Ennakko-oletukseni kirjasta olivat, että se kertoo vain Scarlettin ja Rhettin rakkaudesta, joten yllätyin, kun tajusin, että heidän rakkaustarinansahan on vain murto-osa siitä, mitä kirjassa tapahtuu.

Tuulen viemää on värikäs, monipolvinen ja vaihteleva romaani. Se alkaa kertomalla 16-vuotiaasta Scarlettista, puuvillaplantaasin omistajan tyttärestä Etelä-Yhdysvalloissa 1860-luvun alussa. Scarlett on piloille hemmoteltu, itserakas ja lapsellinen tyttö, jonka elämä pyörii seurapiirien ympärillä. Piirikunnan kaunottarena Scarlett on tottunut aina saamaan kaiken haluamansa. Eniten hän kuitenkin tahtoisi Ashleyn, naapuriplantaasin nuoren ja komean miehen, joka on täysin erilainen kuin hän itse. Ashley on kuitenkin luvattu serkulleen Melanielle. Kun Yhdysvalloissa syttyy sisällissota, Scarlett menettää rakkaan äitinsä ja hänet revitään pois tutusta ja turvallisesta kodista. Vuosien vieriessä Scarlett, joka luuli aina elämänsä olevan turvattua ja ennalta-arvattavaa, joutuu kärsimään nälkää, kylmää, puutetta, köyhyyttä, pelkoa ja turvattomuutta. Hän menee kaksi kertaa naimisiin ja menettää molemmat aviomiehensä. Hän saa kaksi lasta, joita kumpaakaan ei tahdo eikä rakasta. Sitten menneisyydestä palaa komea ja salaperäinen Rhett, joka todisti monia vuosia sitten Scarlettin ja Ashleyn riitaa ja on kulkenut Scarlettin jäljessä vaivihkaa siitä asti. Scarlett nai Rhettin ja synnyttää hänelle tyttären, mutta menettää tyttärensä onnettomuudessa. Vuosien kylmäkiskoisuuden jälkeen Scarlett menettää lopulta jopa Rhettin, ainoan miehen, joka häntä koskaan on ymmärtänyt ja oikeasti rakastanut. Kyseessä on siis hyvin traaginen tarina.

 

Scarlett nöyrtyi hetkeksi kuvitellessaan äitinsä ilmettä. Mutta sitten kuva himmeni ja sen sumensi kokonaan se kovuus, tunnottomuus ja ahneus, joka hänessä oli syntynyt Taran puutteenalaisina päivinä ja voimistunut nykyhetken epävarmassa elämässä. Niin hän sitten sivuutti tämänkin virstanpylvään, niinkuin oli sivuuttanut monia muitakin ennen sitä - huoaten vain todetessaan, ettei hän ollut sellainen, jollaiseksi Ellen olisi hänet tahtonut. Hän kohautti vain olkapäitään ja turvautui vanhaan keinoonsa, joka ei vielä koskaan ollut pettänyt: "Ajattelen tätä kaikkea joskus toisen kerran." (s. 567)

 

Ensimmäiset sivut luettuani tiesin heti, etten tulisi pitämään Scarlettista. Hän on niin avoimen itsekäs ja naiivi, että hirvittää. Näin äkkiseltään ei tule heti mieleen toista yhtä moniulotteista mutta samalla ennalta-arvattavaa henkilöhahmoa kuin Scarlett. Kärsiessään puutetta sotavuosina Scarlett pakotetaan selviämään yksin, ilman äidin ja isän turvaa, ja huolehtimaan muista hätää kärsivistä sekä itsestään. Aina tällaisissa kohdissa vaikutti hetken siltä, että Scarlett muuttuu ja kasvaa ihmisenä kypsempään ja parempaan suuntaan. Hänestä saattaa hetken jopa pitää huomatessaan, miten rohkea ja itsevarma hän on silloin kun on pakko. Sitten olosuhteet muuttuvat, ja Scarlett saa keskittyä jälleen turhamaisuuteensa, ja hän onkin taas samanlainen kuin aiemmin. Scarlett varttuu ja oppii elämästä, muttei koskaan todella muutu. Jos jotakin, ihmisen luonteenlaatua ja sen muuttumattomuutta tämä romaani onnistuu kuvaamaan hyvin aidon tuntuisesti. Ajoittain ihailin Scarlettia siinä, miten tomerasti hän selviää elämästä ja sen ylä- ja alamäistä, toisinaan taas surkuttelin hänen tyhmyyttään ja ärsyttävyyttään. Scarlettin kylmä suhtautuminen lapsiinsa oli hänen ärsyttävin piirteensä.

1800-luvun loppupuoliskon Yhdysvaltojen elämän kuvaus vei mukanaan. Ihmettelin lukiessani sitä, miten nuorina naiset tuolloin menivät avioon, ja miten jo 25-vuotias nainen oli "täysin toivonsa menettänyt", jos ei ollut päässyt naimisiin, ja "auttamatta vanhentunut ja parhaat päivänsä nähnyt". Maailmaa kuvataan miesten maailmaksi, jossa mies omistaa, rellestää ja valittaa, nainen seuraa sivusta, tyytyy osaansa ja vaikenee. En mistään hinnasta olisi halunnut elää tällaisella aikakaudella! Eniten ärsyynnyin aikakauden naiskäsityksestä. Mammy, Scarlettin tummaihoinen palvelija, imettäjä ja kasvattaja, kuvataan leveäksi ja valtavan kokoiseksi, äidilliseksi naiseksi. Kun hänen painonsa ohimennen mainitaan paunoissa (en nyt muista tarkkaa numeroa), muunsin nämä paunat netissä kiloiksi silkasta mielenkiinnosta. Huuli pyöreänä totesin, että Mammy painaa saman verran kiloissa kuin minä tällä hetkellä, enkä todellakaan koe itseäni valtavan kokoiseksi. Loukkaannuin hieman ja tunsin samalla kiitollisuutta siitä, etten elänyt 1800-luvulla. Olisin ikäni puolesta tuomittu vanhapiiaksi lopun elämääni ja painoni puolesta potentiaalisten miesehdokkaiden halveksima ja naisten kiusaama.

 

"Hyvä herra", sanoi Scarlett, "ette ole herrasmies!"

"Sangen oikea huomio", vastasi mies kevyesti. "Ja te, hyvä neiti, ette ole hieno nainen. - - Hienot naiset ovatkin harvoin pystyneet viehättämään minua. Tiedän, mitä he kulloinkin ajattelevat, mutta he ovat harvoin kyllin rohkeita tai kyllin huonosti kasvatettuja sanoakseen sen, mitä ajattelevat. Ja se käy ikäväksi aikaa myöten. Mutta te, rakas neiti O'Hara, olette harvinaisen rohkea tyttö, ihailtavan rohkea, kohotan hattua teille. (s. 104)

 

Kaikista eniten yllätti, että Scarlettin ja Rhettin rakkaustarina on tosiaankin vain sivujuonteena. Sisällissota sekä Scarlettin muut avioliitot ja niistä saadut lapset tulevat ensin, sitten vasta avioliitto Rhettin kanssa. Ja rakkaus Rhettiin tunnustetaan vasta viimeisillä sivuilla. Toisaalta olin helpottunut siitä, ettei koko 900-sivuista romaania soudettu ja huovattu vain tämän yhden parisuhteen ympärillä, mutta olisin kyllä suonut kirjassa olevan enemmän Scarlettin ja Rhettin rakkaustarinaa. Tuulen viemäähän on suuri klassikko ja tunnettu rakkausromaani, mutta varsinaisen romaanin sivuilla meno on lopulta aika kesyä. Hurjinta, mitä kuvataan, on intohimoinen suuteleminen, seksikohtaukset ohitetaan ja kaikki seksiin viittaavakin saa naiset punastelemaan. Ashleyn "älä koske minuun, muuten otan sinut tässä tällä hetkellä" (s. 450) oli valehtelematta koko romaanin suorasukaisin ja rakkausromaanimaisin dialogipätkä. Odotin enemmän, mutta lopulta ymmärsin kyllä ratkaisun, sillä 1800-luvulla suhtautuminen tällaisiin asioihin oli aivan toista luokkaa kuin vaikkapa nykyään.

Tässä kirjassa yllätti moni asia. Tuntuu, etten ole muusta kirjoittanutkaan tässä postauksessa kuin siitä, että yllätyin yhdestä jos toisesta asiasta. Romaanin loppukin yllätti. Koin sen oikeudenmukaiseksi, sillä Sclarettin ilkeys ja itsekkyys ajaa lopulta kaikki rakkaat ihmiset hänen ympäriltään ja jättää hänet yksin. Samalla olisin kuitenkin toivonut onnellisempaa loppua. Loppuyhteenvetona todettakoon, että odotin jotakin kliseistä, mutta Tuulen viemää ei sitten lopulta ollut yhtään sellainen kuin odotin. En voi näin jälkikäteen olla miettimättä, miten se nykynuoriin tai vaikkapa nuoriin 10 tai 20 vuoden päästä mahtaa vaikuttaa. Omalla kohdallani kaiken maailman Fifty Shades of Greyt ja muut avoimen seksuaaliset ja rohkeat rakkausromaanit olivat luoneet niin vahvat ennakko-oletukset, että jollain tasolla jopa petyin, kun lopulta pääsin tämän klassisen rakkaustarinan pariin. On kiinnostavaa nähdä, miten tämä klassikko mahtaa kestää aikaa tästä eteenpäin.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Tuulen viemää on klassikkojen klassikko, jonka minäkin olen nyt vihdoin lukenut. Se on paksu romaani täynnä tunteita ja tapahtumia, ja sen sulattelemisessa kestänee hetki. Suosittelen ennakkoluulottomille ihmisille. Ja toisaalta myös ennakkoluuloisille, sillä itse ainakin yllätyin siitä, miten erilaista lukukokemusta odotin ja millaiseksi Tuulen viemää lopulta osoittautui. Se on kaunis ja traaginen tarina ja myös mielenkiintoinen historiallinen kuvaus 1800-luvun lopun Yhdysvalloista.

Tätä on hankalaa tähdillä arvioida, mutta annoin Goodreadsissa kolme tähteä.