Kesälomani alkoi! Seuraavat kuukaudet aion ottaa rennosti ja lukea paljon. Aloitan kesälukemiseni Anni Polvan kirjalla Anna mun kaikki kestää. Polvalta olen lukenut muutaman Tiina-kirjan mutten koskaan aiemmin hänen aikuisille suunnattua tuotantoaan, jota sitäkin on aika kiitettävä määrä. Tämä sujahtaa vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa haastekohtaan 32: Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa (tässä tapauksessa molemmissa). En halunnut lukea kissakohtaan samaa mitä kaikki muut lukuhaasteen Facebook-ryhmässä, vaan etsin netistä jotakin erilaisa ja päädyin sitten sattumalta tähän Polvan romaaniin. Ja onneksi päädyin, sillä nyt olen tutustunut hänen aikuisille suunnattuihin kirjoihinsa :)

Rakkauden paloa ja punehtuneita poskia -lukuhaasteessa (1.5.-31.8.2021) tämä täyttää ruudun Väärinkäsitys. Tässä romaanissa väärinkäsityksiä nimittäin riittää. Lue eteenpäin, jos tahdot tietää lisää. #rakkaudenpaloalukuhaaste
 

 

Anna mun kaikki kestää

Karisto

1977

264 sivua

 

Sirpalla on kummallinen taito joutua aina kaikenlaisiin kommelluksiin. Huippuunsa tämä taito kohoaa kesälomalla, jonka hän viettää maalla tätinsä kissan vahtina. Matkalla sinne hän tutustuu Lasseen ja Tapaniin, jotka ilmestyvät myöhemmin uudelleen hänen tielleen. Ja kun Sirpan huonetoveri Auli tulee myös paikalle, ovat kohtalon langat selvät.

Tytöt joutuvat lähtemään kaupunkiasunnostaan, mutta onnistuvat saamaan uuden Sirpan hyväksyessä hänelle tarjotun taloudenhoitajan paikan. Sirpan vuokraisäntä ei vain tunnu pitävän siitä, että Lasse ja Tapani piirittävät niin innokkaasti tyttöjä. Ei suinkaan vain hänelläkin ole "oma lehmä ojassa"... (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

– Mitä tuo kirje sitten tähän kuuluu, onko se joku lomakutsu?

– Tämä on Riitta-tädiltäni, omakotitalon ja siamilaiskissan omistajalta. Hänellä ei ole rahahuolia, niin kuin meikäläisillä. – – Täti kirjoittaa lähtevänsä jonkun ystävänsä kanssa Tanskan matkalle ja pyytää minut siksi ajaksi Sulttaanin vahdiksi ja holhoojaksi. (s. 11)

 

Reilu parikymppinen Sirpa, lasikaupassa työskentelevä liikeapulainen, saa houkuttelevan tarjouksen: hänen tätinsä Eedla-Riitta tarjoaa valkoista maaseutuhuvilaansa hänen käyttöönsä muutamaksi viikoksi matkustaessaan pois. Ehtona on, että hän pitää huolta tädin kissasta eikä kutsu miehiä kylään. Sirpa lähtee innoissaan viettämään kesää maalle ja kutsuu mukaan kämppäkaverinsa, pankissa työskentelevän Aulin. Pian huvilaan tunkeutuu kutsumattomia vieraita: nuorukaiset Lasse ja Tapani, jotka Sirpa ja Auli tapasivat junassa. Palattuaan kaupunkiin Sirpalta ja Aulilta lähtee katto pään päältä, Sirpalta vielä työkin, mutta viime hetkellä Sirpa saa toisen houkuttelevan tarjouksen: taloudenhoitajan paikka omakotitalossa, katto pään päälle sekä katetut ruokakustannukset. Ehtona on jälleen, ettei miehiä saa kutsua kylään. Sirpa suostuu, mutta joutuu hätistelemään ihastunutta Lassea tiehensä. Lisäksi talossa asuva Janne, vuokraemännän veljenpoika, iskee silmänsä Sirpaan, vaikka hänet on luvattu toiselle.

Anna mun kaikki kestää oli tosiaankin ensimmäinen Polvalta lukemani aikuisten kirja. Ilahduin tunnistaessani Tiina-kirjoille ominaisen tyylin myös tässä kirjassa. Olen aina pitänyt Tiinoista juuri Polvan tyylin vuoksi. Hänen henkilöhahmonsa ovat elämänmakuisia ja inhimillisiä ja tekevät jatkuvasti virheitä. He ovat vähän noloja ja siksi niin hellyyttäviä ja hauskoja. Sirpa muistuttaa Tiinaa monella tapaa: ylpeä, vähän hömelö ja tosi kömpelö. En tiedä tämän yhden aikuisten kirjan perusteella, ovatko kaikki Polvan kirjojen sankarittaret samanlaisia, mutta ainakin Sirpa ja Tiina ovat. Huomasin tätä romaania lukiessani entistä selvemmin, että pidän Polvan tyylistä kirjoittaa.

Isoin asia, mihin kiinnitin huomiota, on kirjassa kuvattu 1970-luku. Huvituin ensinnäkin siitä, miten realistisesti kuvatut ihmiset joutuvat jatkuvasti hyvin epärealistisiin tilanteisiin. Sirpaa kuvataan epäonniseksi, mutta hän onnistuu silti hetkeä ennen häätöä saamaan katon päänsä päälle, kun lasikauppaan ostoksille tullut tuntematon rouva pyytää häntä taloudenhoitajaksi veljenpojalleen, koska hän vaikuttaa "kunnolliselta tytöltä". Lisäksi se, miten hyväuskoisena Sirpa nousee ensin juna-asemalla ja sitten kylänraitilla tuntemattomien miesten autoihin, kun hänelle tarjotaan kyytiä määränpäähänsä. Vaivanpalkaksi kumpikin miehistä pyytää pusua tai paria. Koko teoksen ajan henkilöhahmojen usko tuntemattomien ihmisten hyvyyteen ja tuttavallisuus tuiki tuntemattomia kohtaan tuntui hyvin oudolta. Varsinkin näin 2020-luvun kontekstista käsin, kun erilaisten metoo-kampanjoiden ja muiden vuoksi naiset pelkäävät jopa kävellä yksin kotiin pimeällä, saati sitten että antaisivat tuntemattomille edes poskisuukkoa. Maailma on tosiaankin muuttunut tässä välissä. Toisaalta tunsin kateuden pistoksen ajatellessani, miten hauskaa olisi ollut elää tuohon aikaan ja toimia taloudenhoitajana. Tekisin enemmän kuin mielelläni työkseni pelkkää ruoanlaittoa, leivontaa ja siivousta.

Toinen asia, mistä huvituin, ovat romaanin vanhanaikaiset sanat ja sanonnat. Sivuilta löytyi sellaisia helmiä kuin "istua tasatakamuksin", "pootoori", "suuliina", "rintsut" ja "huoneusto". Löysinpä myös yhden sanonnan, jonka olen kuullut oman äitini suusta ollessani lapsi: "niin nälkä että näköä haittaa". Suomen kielen opinnoissani olen saanut tietää, että samalla kun kieleen tulee jatkuvasti uusia sanoja, monia vanhoja jää pois ja katoaa käytöstä. Kieli on jatkuvassa liikkeessä, ja 1970-luvulla yleiset ja ymmärrettävät sanat ja sanonnat voivat olla nykyihmiselle täysiä mysteerejä. Itse en esimerkiksi tiennyt, mikä on pootoori, ja jouduin googlaamaan sen. Suuliinan ja rintsut ymmärsin, mutta ne tuntuvat kyllä sanoina todella vanhahtavilta.

 

Hän muisti Aulin varoituksen ja hymähti. Niin kuin hän nyt Tapania, kun Jannekin oli...

– Sanoinko minä Janne? Hänen oli pakko pysähtyä ja kysyä itseltään, mitä hän oikein oli sanonut. – Lassehan minun piti sanoa. Hän ei ollut kuitenkaan sisimmässään varma, kumman hän oli aikonut sanoa. (s. 220)

 

Jotkin asiat romaanissa ärsyttivät, kuten seksistiset miehet, mutta sitä selittää kirjoitusajankohta, joten se on  enemmänkin huomio kuin miinus. Huomasin myös, että lukiessani pidemmälle aloin vähän turhautua ja ärsyyntyä Sirpan jatkuviin toilailuihin. Polva kirjoittaa hyvin, mutta tuntui, että tässä kirjassa ei muuta olekaan kuin noloja tilanteita toisensa perään. Niistä tuli niin kauhea myötähäpeä, etten meinannut välillä kestää. Suurimman osa kuvatuista tilanteista voisi vieläpä helposti välttää tai hoitaa avoimuudella ja kärsivällisyydellä. Näitä ominaisuuksia ei kenelläkään henkilöhahmolla kuitenkaan ole, joten ongelmia syntyy helposti. Ymmärrän kuitenkin sen humoristisen otteen elämään ja asioihin, jota Polva tavoittelee, ja kaiken kaikkiaan inhimillinen ja mokaileva päähenkilö oli mieleeni. Tämä on kauttaaltaan sellainen hyvän mielen kirja, joita ei enää kauheasti nykypäivänä kirjoiteta. Sellaisiakin on hyvä lukea välillä.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Jos olet Tiina-kirjojen ystävä, Anni Polvan Anna mun kaikki kestää on sinulle sopiva kirja. Sen päähenkilö Sirpa muistuttaa hyvin paljon Tiinaa: hän rämpii eteenpäin elämässä toilaillen jatkuvasti sitä itse aina edes tajuamatta. Kaikesta huolimatta Sirpa saa kuitenkin onnellisen loppunsa, enkä voisi hänelle enempää toivoa. Kirjassa on humoristinen ote elämään ja sen lukemisesta tulee hyvä mieli. Se on myös kivaa kesälukemista, sillä tapahtumat sijoittuvat kesään ja Suomen maalaismaisemiin. Suosittelen siis myös kesälomalukemiseksi :)

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.