Helteistä ja ihanaa kesäkuun ensimmäistä päivää! <3

Kesäkuun ja samalla kesän ensimmäinen kirja on Kookoskaramelli. Se on neljäs osa Cathy Cassidyn kirjoittamassa Suklaamuruset-nuortenkirjasarjassa. Ensimmäisen osan tunnelmia täällä, toisen osan täällä, kolmannen osan täällä. Tässä kirjassa ääneen pääsee siskoksista nuorin, Coco. Vuoden 2024 Helmet-lukuhaasteeseen se tulee kohtaan 14. Kirjassa harrastetaan (Coco harrastaa viulunsoittoa ja ratsastusta). Vahvat naiset -lukuhaasteessa (8.3.-11.10.2024) ruksaan sillä ruudun "perhe".

Kookoskaramelli / Coco caramel

WSOY

suom. 2015

230 sivua

suomentanut Ulla Selkälä

Kaksitoistavuotias Coco Tanberry on ehkä perheensä kuopus, mutta hän on yhtä pippurinen kuin isosiskonsa Honey ja määrätietoinen kuin kaksoset Summer ja Skye. Coco on aito maailmanparantaja, ja lähimpänä hänen oikeudenmukaista sydäntään ovat eläimet, niin Kiinassa elävät jättiläispandat kuin oman perheen lemmikit. Hänen inhokkejaan ovat pojat noin yleensä – ja yksi Lawrie Marshall aivan erityisesti.

Cocon lempiharrastus on ratsastus, ja kun hänen suosikkiponinsa myydään, Coco suree aidosti. Hän päättää ottaa selvää uudesta omistajasta, ja silloin hänellä vasta onkin syytä murheeseen... Cocon on aika ottaa ohjat omiin käsiinsä. (osa takakansitekstistä)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Miksi pojista on tullut yhtäkkiä tytöille pakkomielle? Tuntuu, että sen jälkeen kun täytimme kaksitoista, kukaan ei ole osannut ajatella mitään muuta. En minäkään ole täysin immuuni pojille – olenhan vain ihminen – mutta en aio antaa hormonien hallita elämääni. Minun pitää saada elämässäni paljon aikaan, enkä voi antaa poikien pilata suunnitelmiani. Minun täytyy pelastaa valaat, tiikerit ja isopandat ja lukea itseni eläinlääkäriksi, tulla kuuluisaksi viulistiksi ja ehkä myös perustaa oma turvakoti huonosti kohdelluille poneille. Siinä ei jää paljon aikaa romansseille. (s. 112)

Kookoskaramellissa minäkertojana ja päähenkilönä on nyt 12-vuotias Coco, Tanberryn sisaruksista nuorin. Poikatyttö Coco soittaa viulua ja rakastaa eläimiä. Jopa niinkin paljon, että pyörittää Pelastakaa eläimet -kerhoa ja järjestää rahankeruustempauksia, kuten leivonnaismyyjäisiä, uhanalaisten eläinten auttamiseksi. Perheensä kuopuksena Coco kokee, ettei häntä oteta koskaan vakavasti. Syysloman päätyttyä Coco jatkaa rakasta ratsastusharrastustaan läheisellä tallilla. Tallille ilmaantuu vasta vähän aikaa samassa koulussa ollut ja muualta muuttanut juro Lawrie Marshall, joka on saanut osa-aikaisen talliapulaisen paikan ja jota Coco ei voi sietää. Myös Coco olisi halunnut hakea paikkaa, mutta äiti sanoi hänen olevan liian nuori siihen. Kun tallin omistajat ovat toisaalla, Coco huijaa harjoittelijan päästämään itsensä Kinuski-nimisen arvaamattoman ja oikukkaan ponin selkään. Kinuski on exmoorinponi ja Cocon suosikki, mutta hän ei ole vielä kertaakaan saanut ratsastaa sillä, sillä Kinuski ei sovi vasta-alkajille. Kuten arvata saattaa, Kinuski heittää Cocon selästään. Tapauksen jälkeen talli myy Kinuskin paikalliselle pohatalle. Huolestunut Coco saa selville, että uusi omistaja kohtelee Kinuskia huonosti, ja laatii suunnitelman rakkaan poninsa pelastamiseksi.

Yhdessä yllättävän liittolaisen Lawrien kanssa Coco varastaa Kinuskin ja erään toisen ponin ja vie ne hylättyyn pientilarakennukseen nummella. Salaisuuden taakka on raskas kantaa, ja Coco kertoo totuuden ainoastaan Cherrylle ja muutamalle hyvälle ystävälleen. Vanhemmilla ja muilla sisaruksilla ei ole tietoakaan siitä, mitä Coco puuhailee nummella iltaisin. Äidillä ja isäpuolella on kädet täynnä työtä muutenkin, sillä Suklaamuruset-suklaayritys kukoistaa ja he saavat suuren tilauksen, joka vaatii heiltä kellon ympäri työskentelemistä. Lisäksi Summerin syömishäiriö pitää kaikki yhä varpaillaan ja vanhin sisko Honey aiheuttaa ongelmia. Kun kaikilla on muuta ajateltavaa, kukaan ei kiinnitä huomiota Cocoon.

En oikein tiedä, milloin minusta on tullut näin taitava valehtelija. Tuntuu kuin olisin muuttumassa pienoisversioksi isosiskostani, paitsi että minä haluan pelastaa valaita ja käytän matalampia kenkiä. Honey on kääntämässä elämässään uuden lehden, minä taas olen syöksymässä suin päin vaikeuksiin. En ole ikinä pelännyt puolustaa eläimiä, mutta jopa minä tiedän, että ponien varastaminen on vakava juttu. Sen rinnalla rahojen kerääminen pandoille omatekoisia leivoksia myymällä vaikuttaa lapselliselta puuhastelulta. (s. 94)

Tuttuun tapaan tässäkin sarjan osassa pohditaan aikuistumista. Kuten siskonsa ennen häntä, myös Coco kapinoi hieman kasvamista vastaan. Hän haluaa pitää kiinni omista mielenkiinnonkohteistaan ja tärkeiksi kokemistaan asioista, kuten eläinten auttamisesta, siinä missä kaverit alkavat kiinnostua entistä enemmän meikkaamisesta, vaatteista ja pojista. Se ärsyttää Cocoa, joka löytää samanhenkisen uuden ystävän Lawriesta, pojasta, joka aluksi vaikuttaa mäntiltä, mutta paljastuu kivaksi tyypiksi. Ihmettelin jälleen kerran sitä, miten Cassidy kuvaa kirjoissaan 12-vuotiaita poikia niin kypsiksi ja fiksuiksi. Teki myös mieli naurahtaa ääneen, kun Lawrie kuvataan "hoikaksi mutta lihaksikkaaksi" hänen ratsastaessaan Cocon kanssa hevosella. Voi tuon ikäinen poika toki olla lihaksikas, mutta aika harva on. Cassidy ottaa ehkä liikaa vaikutteita aikuisille suunnatusta viihdekirjallisuudesta kehitellessään esiteini-ikäisiä poikahahmoja kirjoihinsa.

Tärkeimpänä teemana kirjassa ovat salaisuudet. Coco puuhailee luvattomia perheeltään salassa, koska kokee lempiponinsa varastamisen sen uusilta omistajilta oikeaksi teoksi. Hän yrittää kovasti osoittaa olevansa fiksu ja vakavasti otettava, vaikka onnistuu lähinnä olemaan lapsellisen naiivi kuvitellessaan, että voisi pelastaa kaikki maailman eläimet. Cocon puuhat eivät ole kuitenkaan mitään verrattuna Honeyyn, joka joutuu vihdoin kunnon liemeen. Ensin näyttää siltä, että Honeyn välitodistus on erinomainen, mutta siskojen hälytyskellot alkavat soida, sillä opettajat toivottavat Honeylle pikaista paranemista ja antavat hänen läksyjään pikkusiskojen mukaan. Loppujen lopuksi selviää, että Honey on lintsannut koulusta kuukausia, valehdellut olevansa vakavasti sairas ja hengannut huonossa seurassa. Hänet päädytään erottamaan koulusta kokonaan, samoin hänen nörttiystävänsä, joka on väärentänyt Honeyn todistuksen ja hakkeroinut koulun tietokonejärjestelmät voidakseen lähetellä sähköposteja koulun nimissä. Tämä tuntui jo aika uskomattomalta ja epärealistiselta juonenkäänteeltä, mutta se fiktiolle sallittakoon.

En ole itse koskaan ollut mikään hevostyttö, vaikka joitain hevoskirjoja lapsena luinkin, joten tämä sarjan osa eläinten pelastus- ja hevoskuvioineen ei ollut mielestäni niin hyvä kuin aiemmat. Jännittävintä koko kirjassa oli sen loppu, jossa koulusta potkut saanut Honey päätetään lähettää oikean isänsä luo Australiaan, koska kaikki muut keinot on jo käytetty eikä äidillä ja isäpuolella ole varaa pistää häntä sisäoppilaitokseen. Coco saa päähänsä pelastaa vielä kaksi uutta hevosta, jotka Kinuskin entinen ilkeä omistaja on hankkinut, mutta jää kiinni yön pimeydessä. Samaan syssyyn selviää, että myös Lawrie on punonut ympärilleen kunnon salaisuuksien verkkoa. Hän asuu mainitun pohatan, Seddonin, luona äitinsä ja siskonsa kanssa, mutta Seddon on väkivaltainen ja kontrolloiva uutta perhettään kohtaan. Lopussa kaikki päättyy tietenkin hyvin, sillä paha saa palkkansa. Seddon pidätetään hevosten ja perheensä huonosta kohtelusta, ja Lawrie perheineen muuttaa takaisin sinne mistä alun perin paikkakunnalle tuli. Cocolle ollaan toki vihaisia siitä, mitä hän teki, mutta hän pääsee silti yllättävän vähällä, koska Honeyn tapaus on etusijalla. Kaiken lisäksi Cocon haave toteutuu: hän saa Kinuskin omaksi.

Kirjan lopusta löytyy jälleen testi, jonka tekemällä saa selville, ketä Suklaamuruset-tytöistä muistuttaa, sekä resepti. Tällä kertaa se on Cocon kotilimonadi, johon tulee vain vettä, sokeria ja sitruunaa. Onpas tylsää. Tästä osasta jäi muutenkin lukemisen jälkeen vähän valju fiilis. Ellei loppu olisi pelastanut, en olisi pitänyt tästä, sillä kaikki se "pelastan eläimet ja olen hyvä ihminen varastamalla ponin ilkeältä mieheltä ja piilottelemalla sitä vanhemmiltani salassa" -hässäkkä tuntui jotenkin hirveän hölmöltä.

Lopuksi: suosittelenko?

Kookoskaramelli on neljäs osa Suklaamuruset-nuortenkirjasarjaa. Se esittelee perheen eläinrakkaan kuopuksen, Cocon. Valitettavasti olen sitä mieltä, että se on yksi sarjan heikoimmista osista. Tarina on kovin köykäinen, mutta ehkä eläinrakkaat ja erityisesti hevosrakkaat nuoret saattaisivat tästä pitää. Suosittelen aiempien osien lukemista, sillä tässä vaiheessa sarjaa on aiempien kirjojen ja niiden tapahtumien tietämys aika lailla välttämätöntä.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.