ht.jpg

Joulu lähestyy, ja jakaisin mieluusti ajatuksiani jostakin romaanista, joka käsittelee iloisia ja kepeitä aiheita, sillä kukapa nyt näin joulun alla haluaisi synkistellä. Ikävä totuus kuitenkin on, että Maria Jotunin Huojuvan talon teemat, perhe- ja parisuhdeväkivalta, ovat osa joidenkin ihmisten jokapäiväistä arkea ja sitä kautta myös juhlapyhiä. Luin tämän klassikkoteoksen silkasta mielenkiinnosta, ja täytyy myöntää, että se oli raskasta luettavaa. Omistan tämän postauksen kaikille perhe- ja parisuhdeväkivallan uhreille. Kenenkään ei pitäisi joutua elämään perhehelvetissä.

 

Huojuva talo

Otava

1963

577 sivua


Lea Horni kasvaa köyhässä kodissa, jossa isä juopottelee ja perhe joutuu elämään kädestä suuhun sukulaisten avun turvin. Kasvettuaan Lea tapaa Eeron, yhteiskunnallisista asioista ja vaikuttamisesta kiinnostuneen lehtimiehen, joka iskee silmänsä häneen. Ennen kuin huomaakaan, Lea on suostunut Eeron kosintaan ja päätynyt avioliittoon nuorella iällä.

Avioliiton myötä Eerosta paljastuu uusia puolia, joita hän näyttää vain kotona: julmuutta, itsekeskeisyyttä ja ennen muuta raakaa väkivaltaisuutta. Lean elämästä tulee helvettiä, josta hän ei pääse pois. Eero alistaa hänet, pakottaa pysymään kotona, vie häneltä sosiaalisen elämän ja pitää häntä kurjuudessa. Kodin ulkopuolella Eero kätkee todellisen luonteensa ja ihmiset suorastaan rakastavat häntä. Ainoa valopilkku Lean elämässä ovat lapset, joita hänelle Eeron kanssa siunaantuu, ja hän jaksaa elää päivän kerrallaan lastensa tähden ja siinä toivossa, että ehkä kaikki vielä muuttuu paremmaksi.


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista
 

”Voi, rouva, juoppous ei ole vielä mitään. Ei se juoppo pahin
mies ole. Juoppo on usein lapsi vain tahi sairas.”

”Mikä on pahin mies?”

”Pahin mies on väkivaltainen ja viekas mies, sellainen julma ja tunnoton,
se on pahin mies. Se hävittää kaikki. Hänen käsissä ei ole helppo olla.”
 
(Huojuva talo, 27)


Olen lukenut joitakin ahdistavia kirjoja, jotka ovat jääneet mieleen raskaiden teemojen ja omituisten tapahtumien vuoksi, ja kaiken tähän asti lukemani valossa sijoittaisin Huojuvan talon ehkä raskaimpien lukukokemusten top 5:een. Se oli sellainen kuin etukäteen kuvittelin ja mitä osasin odottaa, enkä oikeastaan kohdannut mitään sen suurempia yllätyksiä sitä lukiessani, mutta sai se silti olon ahdistuneeksi. Väkivalta missään muodossa ei ole hyväksyttävää tai oikeutettua, mutta perhe- ja parisuhdeväkivalta on siitä kurjaa, että siitä eivät ulkopuoliset usein tiedä. Ihmiset kärsivät salassa ja hiljaa, mikä saa olon todella turhautuneeksi. Turhautuneisuus on hyvä adjektiivi kuvaamaan lukukokemustani.

Mitä tulee Eeroon, hän sijoittuu kusipäisten mieshenkilöiden top 5:een, tarkemmin sanottuna ihan ensimmäiselle sijalle. Miten voi mieshenkilö olla noin kamala, noin groteski, noin hirveä! Tulin kyllä nyt ihan ryminällä alas rakkausromaanien miesten genrestä.

Ensinnäkin: Eero tapaa Lean, kosii tuota ensitapaamisella ja kiiruhtaa vihille. Myöhemmin hän valittelee, ettei saa tarpeeksi vapautta eikä kestä Lean kyttäämistä, rahan pyytämistä ja riippuvaisuutta hänestä. Eeron mielestä avioliitto on yhteiskunnallisena instituutiona mätä, hän suosii ennemmin moniavioisuutta ja sopisi paremmin maahan, jossa saa hankkia laillisesti useamman vaimon. Miksi hän kiirehtii naimisiin alun alkaenkaan? Lisäksi Eero viis veisaa perheestään, mutta on kyllä ollut valmis tekemään lapsia. Tätä pohdinkin useaan otteeseen. Lea ja Eero ovat niin riitaisia! Miten he päätyvätkään niin monta kertaa samaan sänkyyn ja hankkimaan peräti kolme lasta (ja yhden, joka kuolee, plus mahdolliset kerrat, joista Lea ei ole tullut raskaaksi)? Jo mielikuva siitä saa minut voimaan pahoin. Kuvittelen sen nimittäin menevän näin: Eero sanoo: "Tule tänne", Lea vastaa: "Selvä", he hoitavat homman kotiin ja lopuksi Lea heitetään ulos huoneesta. Lisätään vielä Eeron avioton lapsi palvelustyttö Siirin kanssa, jonka Lea kaikeksi onneksi lopussa ottaa hoiviinsa ja kasvattaa omanaan. Toiseksi: kaksinaamaisempaa (tai moninaamaisempaa, kuten Lea häntä kuvaa) ihmistä en ole kuunaan kirjallisuudessa tai tosielämässä tavannut. Eeron tapa esittää ulospäin sivistynyttä puhemiestä on raivostuttava. Kun hänen liikkumistaan ja eleitään kuvataan, on niissä sellaista teennäisyyttä ja vastenmielisyyttä, että oksat pois. Miten joku voi uskoa tuollaiseen näyttelemiseen ja valehtelemiseen? Hän on niin epäaito ja ällöttävä mies, että ihan yököttää.

Lean henkilöhahmo on pyritty rakentamaan samaistuttavaksi ja hyväsydämiseksi, mutta hänessäkin on huonot puolensa. Lea on hissukka ja alistuva ja ajattelee muun muassa näin:
 

Minun on seistävä pelottomana. Minun arpani lankesi näin.
Monta kurjuutta on edessäni.
Niistä ei ole irti pyrittävä. Ne on elettävä.

(Huojuva talo, 335)
 

Minusta tällainen ajattelutapa on väärä. Lukiessani olisin halunnut sukeltaa romaaniin sisälle, ravistella Leaa ja sanoa hänelle: "Lopeta! Sinun ei tarvitse ajatella noin, se ei ole totta! Arpaa ei ole vielä heitetty, voit vielä tehdä asialle jotakin. Sinun ei tarvitse kärsiä. Voit ottaa kohtalon omiin käsiisi ja elää elämäsi niin kuin itse tahdot." Ikävä kyllä Lea tekee juuri päinvastoin. Hän todellakin alistuu ja elää valheellisessa toivossa, että pystyisi muuttamaan Eeron, vaikka tietää sen olevan mahdotonta. Lean sisko Toini on ehkä huithapeli ja hieman kevytkenkäinen, mutta hän sentään yrittää opettaa Leaa, että jos mies lyö, lyö takaisin. Lea ei tätä omaksu eikä opi. Hän antaa Eeron jopa murtaa kylkiluitaan eikä edes mene lääkäriin, koska pelkää. Hän siirtää hengittämällä kylkiluut takaisin paikoilleen ja antaa niiden parantua itsestään. Tämä kuulostaa fyysiseltä mahdottomuudelta, mutta mene ja tiedä.

Raskas lukukokemus ei johtunut ainoastaan romaanin teemoista, vaan myös kerronnasta. Pitkät, monisivuiset dialogit  sodasta, politiikasta, ihmisen pahuudesta ja Eeron ihmisvihasta eivät ole kevyintä ja helpointa luettavaa. Eero pitää samojen asioiden jauhamisesta ja haluaa kuulla olevansa oikeassa kaikessa. Usein nämä turhanpäiväiset dialogit, jotka koostuvat Lean välikommenteista ja Eeron huutamisesta, päättyvät siihen, että Eero pahoinpitelee Leaa. Ei mitään kovin mukavaa luettavaa siis siltäkään osin. Muutenkin dialogia on omaan makuuni turhan paljon, kuvailua olisi saanut olla enemmän. Teos on tosin jo yli 40 vuotta vanha, joten kirjoitustyylin voinee laittaa sen piikkiin.

Mikä minua teoksessa viehättää, on arkisten asioiden kuvaaminen. Kohdat, joissa Lea hoitaa lapsiaan, ovat hellyyttävää luettavaa. En tosin voinut olla naurahtamatta, kun hän nimeää poikansa Pojuksi. Nimi sopisi mielestäni paremmin koiralle. Pia on kaunis nimi, mutta Tytti ja Poju ovat aika mielikuvituksettomia nimiä. Hienoa, sait tytön, ei sinun tarvitse nimetä sitä Tytiksi, maailmassa riittää paljon muitakin kauniita nimiä. Lapsista pidin eniten Pojusta, vaikkakin hän tuntui ikäisekseen hurjan pikkuvanhalta. Lapset on kuitenkin kuvattu suloisesti ja muuten aidosti ja heidän huolenpitonsa äidistä on sydäntäriipaisevaa. Kaikkein parhainta on kuitenkin loppu ja kohtaus, jossa Eero ampuu aivonsa pihalle. Sen jälkeen tuli sisäinen voitonriemu ja tyydytys. Harmi kyllä, romaani päättyy melko pian Eeron itsemurhan jälkeen. Olisin mieluusti lukenut lisää Lean ja lapsien elämästä. Sulkeutuva loppu, jossa Aulis ja Lea tunnustavat rakkautensa, oli myös itselleni mieluinen.
 

Lopuksi


Huojuva talo on monin tavoin ajatuksia herättävä ja tunteikas romaani, jota suosittelen kyllä muillekin. Lukukokemuksena ei mikään helpoin, mutta antoisa ja mielenkiintoinen. Vanhahtavasta tyylistä huolimatta teemat ovat ajattomia ja nykylukijallekin avautuvia. Sitä paitsi, välillä on hyvä lukea romaaneja vaikeammista aiheista, sitten osaa taas arvostaa kevyttä rakkaushömppää. Jakakaa toki ajatuksianne teoksesta!

Seuraavaksi aion lukea kolmannen osan Pieni suklaapuoti -trilogiasta. Sitä onkin koko pitkä syksy odotettu! Pysykää kuulolla. :)