Muutamia vuosia sitten katsoin hyvän ja mieleenpainuvan elokuvan Woman Walks Ahead (2017). Se kertoo naisesta, joka matkustaa intiaaniterritorioihin maalaamaan muotokuvaa eräästä intiaanipäälliköstä. Monen muun aiheen ohella intiaanit ovat viime aikoina kiehtoneet minua niin elokuvissa kuin kirjallisuudessakin. Tammikuussa lukemassani Eowyn Iveyn kirjassa Maailman kirkkaalle laidalle esiintyi intiaaneja (linkki postaukseen). Kasvavalle TBR-listalleni olin jostakin löytänyt Danielle Steelen romaanin Veren perintö, jonka pääosassa on intiaaninainen. Se tuntui alkukevääseen sopivalta luettavalta. Steeleltä olen joskus jotain lukenut, mutta tutumpia minulle ovat kylläkin Nora Robertsin kirjat, jos viihdekirjallisuudesta puhutaan.

Vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteessa tämä tulee haastekohtaan 16: Kirjassa kirjoitetaan kirjaa. Toinen päähenkilönaisista (se nykyajassa elävä) alkaa nimittäin kirjoittaa intiaaniesiäidistään kirjaa, ja onpa hänellä tekeillä tietokirjakin naisten äänioikeudesta. Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2022-31.3.2023) ruksaan tällä ruudun "mainitaan alkuperäiskansa".

 

Veren perintö / Legacy

WSOY

suom. 2015

295 sivua

Sähköinen kirja, löydettävissä muun muassa Storytelista

 

Intiaanipäällikön tytär pääsee Ranskan kuninkaan Ludvig XVI:n hoviin, ja satoja vuosia myöhemmin hänen amerikkalainen jälkeläisensä tutkii esiäitinsä tarinaa.

Brigitte Nicholson on tottunut siirtämään kaiken tuonnemmaksi. Mutta kaikki muuttuu, kun Brigitte jäljittää sukututkimuksessa esiäitinsä, markiisin vaimoksi päätyneen intiaanitytön, Wachiwin. Sioux-heimoon kuulunut Wachiwi oli intiaanipäällikön tytär, joka päätyi hurjien vaiheiden jälkeen ranskalaisen tutkimusmatkailijan mukana Eurooppaan. Wachiwi herätti huomiota jopa Ranskan kuninkaan hovissa älyllään ja kauneudellaan. Brigitte matkustaa tutkimustensa perässä Pariisiin, jossa esiäidin vaiheiden paljastuessa alkaa myös Brigitten uusi tässä ja nyt -elämä. (esittelyteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Veren perintö liikkuu kahdessa aikatasossa. Toisaalta on 2000-luvun alun Boston ja 38-vuotias Brigitte, jonka tuttu ja turvallinen elämä romahtaa, kun työpaikka yliopiston hakijapalveluissa lähtee alta ja pitkäaikainen miesystävä jättää hänet lähteäkseen tavoittelemaan unelmiaan kaivauksille Egyptiin. Toisaalta on 1700-luvun Amerikassa ja sittemmin Pariisissa elänyt nuori intiaanityttö Wachiwi, joka ryöstetään isältään toiseen intiaanileiriin ja josta hän pääsee pakenemaan salaperäisen ranskalaisen muukalaismiehen kanssa. Päähenkilöitä on siis kaksi. Kun Brigitte lentää New Yorkiin äitinsä luokse hakemaan lohtua, äiti houkuttelee hänet mukaansa sukututkimukseen, jonka avulla Brigittelle selviää, että hänen esiäitinsä on ollut intiaani. Brigitte alkaa tutkia sukuhistoriaansa ja tapaa Pariisissa ollessaan mukavan miehen, Marcin, joka auttaa häntä tutkimuksissa.

Tietyllä tapaa pidän kahdessa tai useammassakin aikatasossa liikkuvista romaaneista, kunhan henkilöhahmojen määrä pysyy maltillisena. Tässä kirjassa se pysyy. Brigitten moderni elämä sekä 1700-luvun elämänmeno höystettynä intiaaneilla saavat mielenkiinnon pysymään yllä läpi kirjan. Tarina ja sen kaksi aikatasoa muistuttivat minua vähän aikaa sitten lukemastani Jojo Moyesin romaanista Ne, jotka ymmärtävät kauneutta (linkki postaukseen). Siinäkin 2000-luvun alun naisen elämä kietoutuu aikoja sitten eläneen naisen elämään. Tässä aikaväli vain on isompi. Moyesin romaanissa toinen aikataso on toisen maailmansodan aika, tässä 1700-luku. Sekä Moyesissa että tässä nykyaikainen päähenkilö on lisäksi masentunut ja elämään kyllästynyt, mutta löytää uutta sisältöä elämäänsä menneisyyden mysteereitä selvittäessään.

 

Oli tavattoman liikuttavaa seistä siinä. Esivanhempia oli seurannut sittemmin sukupolvi toisensa jälkeen, mutta Brigitten sydämen oli vienyt Wachiwi, pieni sioux-tyttö, jonka tarinaa hän rakasti. Tuo dakota-sioux-villikko oli selviytynyt sieppauksesta ja mantereen ja valtameren ylityksestä ja saapunut Ranskaan, löytänyt rakkauden ja jäänyt maahan. Hänet oli esitelty hovissa kuninkaalle ja kuningattarelle, hän oli elänyt vallankumouksen ajan ja puolustanut kotiaan. Hän oli ollut tärkeä lenkki pitkässä sukupolvien ketjussa, joka yhdisti hänet viimein Brigitteen. Brigitte tunsi vahvaa yhteyttä tuohon tyttöön. Seistessään Wachiwin ja tämän puolison viimeisen leposijan vieressä Brigitte koki ympyrän tavallaan sulkeutuvan. Hän oli viimeinkin löytänyt juurensa. Hän tunsi kuuluvansa tähän paikkaan ja näihin ihmisiin. Aivan kuin hän olisi tuntenut heidät.

 

Kumpikin aikataso oli kiinnostavaa luettavaa, mutta eniten pidin kyllä Wachiwin ja intiaanielämän kuvauksesta. Kun Wachiwi matkustaa Ranskaan, historiallinen kuvaus ei ollut ihan niin mielenkiintoista kuin Amerikassa elävien intiaanien kuvaus, mutta kiinnosti sekin. Brigitte tuntui minusta hieman väsyttävältä henkilöhahmolta. Jo se seikka, että kun hänen kuusivuotinen suhteensa päättyy, Brigitte surkuttelee sitä, ettei koskaan ottanut puheeksi omia haaveitaan ja unelmiaan. Minusta on aika vaikea uskoa, etteikö kuusi vuotta yhdessä ollut pariskunta muka kertaakaan ottaisi puheeksi mahdollista lasten hankkimista. Brigitte on kovin mukavuudenhaluinen, ja lopussa, jossa hän saa työtarjouksen Pariisista, hän jahkailee tuskastuttavan kauan, mitä tekisi. En sanoisi itseänikään miksikään kovin spontaaniksi tai rohkeaksi ihmiseksi, mutten sentään ole aivan noin mukavuudenhaluinen ja paikalleni jämähtänyt. Mitä tulee Wachiwiin, hän näyttäytyy kaikin puolin täydellisenä ja virheettömänä naisena, joka on satumaisen kaunis ja hyväsydäminen. Häneen olisin kaivannut hieman lisää inhimillisyyttä, mutta toisaalta luulen, että koska Brigittekin tutkii häntä vain historiankirjoista, ehkei hänestä sen takia voi tehdä kovin syvällistä ja realistista henkilöhahmoa.

Kerronta oli välillä vähän itseään toistavaa. Esimerkiksi Brigitten Pariisin-ihastusta Marcia kuvataan sivistyneeksi ja älykkääksi mieheksi noin kolme kertaa viiden sivun sisällä. Steel kirjoittaa hyvin, onhan hänen kirjojaankin myyty valtavasti, mutta ei lukijalle tarvitsisi koko ajan muistuttaa samoja asioita, jotka on kerrottu jo sivu (tai puoli sivua) sitten. Siitä pidin, että romaani pääsi myös yllättämään. Yllätyin aidosti siitä, että Jean, joka pelastaa Wachiwin vieraan heimon kynsistä ja vie hänet Ranskaan naidakseen hänet, kuolee laivamatkalla kurkkupaiseeseen, ja Wachiwi naikin hänen veljensä. Myös nostalginen fiilis vakuutti. Sähköpostien lähettely ja lankapuhelimella soittelu olivat hauskoja ja hellyyttäviä tuulahduksia 2000-luvun alusta ennen älypuhelimia.

Lopusta pidin paljon. Brigitte ottaa vastaan työn Pariisista ja yllättää Marcin soittamalla hänelle ja astelemalla sen kahvilan ulkopuolelle, jossa Marc istuu puhumassa hänen kanssaan puhelimessa. Brigitte päättää ottaa riskin esiäitinsä inspiroimana ja tarina saa onnellisen lopun. Kirjan päätyttyä jäi lämpimän onnellinen fiilis Brigitten puolesta.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Veren perintö on kahdessa aikatasossa liikkuva historiallinen rakkausromaani. Se kertoo naisesta, joka lähtee selvittämään intiaaniesiäitinsä vaiheita. Suosittelen historiallisista romanttisista kirjoista ja intiaaneista kiinnostuneille. Taattua ja kevyttä hyvän mielen kirjallisuutta.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.