Minun oli tarkoitus lukea parhaillaan pyörivään Vahvat naiset -lukuhaasteeseen pelkkiä naiskirjailijoita. Sitten kävi niin, että sain päähäni lukea Juhani Ahon Papin tyttären. Ja kyllä, uskokaa tai älkää: minä, kahta kuukautta pedagogisia opintoja ja gradua vaille valmis äikänopettaja, en ollut tähän päivään mennessä lukenut Papin tytärtä. Ja mikä pahinta, Papin rouvakin on lukematta. Olen päättänyt, että tämä suuri aukko sivistyksessäni täyttyy tänä vuonna, sillä aion lukea myös Papin rouvan, näistä kahdesta vieläkin suositumman. Toisaalta mieli tekisi lukea se heti tähän perään, toisaalta taas tahtoisin saada luettua mahdollisimman paljon naiskirjailijoiden teoksia nyt kun haaste vielä pyörii. Valintoja, valintoja. Tämä kuitenkin sujahtaa vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteeseen mainiosti, kohtaan 34: Kirjassa tarkkaillaan luontoa. Tämä kirja tuli heti tuosta haastekohdasta mieleen haasteeseen tammikuussa tutustuessani, sillä muistan muutama vuosi takaperin eräällä yliopiston kirjallisuuskurssilla luennoitsijan maininneen Ellistä ja siitä, miten hän tarkkailee ympäristöä kiipeämällä korkealle.

Papin tytär

SKS

1885

137 sivua

Sähköinen kirja, löydettävissä muun muassa Elisa kirja -palvelusta

Elli on vaatimattoman maalaispappilan tytär, haaveileva luonne, joka on pienestä asti halunnut ylös, katolle ja puun latvaan asti, mistä voi nähdä kaiken. Yksinäisen tytön sydämenkaipuu ja elämän ristiriita sinetöidään eräänä nuoruuden kesänä, kun kotitaloon saapuu pappiskokelas ystävineen.

Vuonna 1885 ilmestynyt Papin tytär on kertomataiteemme kauneimpia helmiä. Kirkkaan tyylin hetkeksikään herpaantumatta Juhani Aho puolustaa ihmislapsen oikeutta olla onnellinen omilla ehdoillaan. (osa takakansitekstistä)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Papin tytär on lyhyt, alle 200 sivun teos ja sen myötä fyysisesti kevyttä luettavaa, mutta sen klassikkostatus ja 1800-lukua henkivä vanhan ajan tunnelma saavat sen tuntumaan kaikkea muuta kuin kevyeltä (hyvällä tavalla!). Päähenkilö Elli, papin tytär, asuu perheineen viehättävässä talossa järven rannalla, metsän ympäröimänä. Elli on suuri haaveilija, samoin kuin äitinsä aikanaan. Ankara pappi-isä kuitenkin halveksuu tytärtään tuon haaveellisen luonteen vuoksi ja häpeää tämän maalaisuutta ja karkeita tapoja. Hän lähettää Ellin kouluun oppimaan sivistystä ja käytöstapoja, mutta yksinäinen luonne Elli ei oikein sopeudu muiden lasten joukkoon. Hän kokee ensirakkauden ja huomaa myös ihmisten kaksinaamaisuuden ja pahuuden, mutta ennen muuta tulee entistä tietoisemmaksi omasta maalaisuudestaan ja yksinkertaisuudestaan. Kotiin palattuaan Ellin elämä jatkuu yhtä harmaana kuin ennenkin, kunnes hän ihastuu vieraisille tulevaan ylioppilaaseen, joka kulkee Ellin tavoin pää pilvissä. Ikävä kyllä ylioppilas menee menojaan, ja Ellin kohtaloksi jää vastata myöntävästi maisterin, isän pappiskokelaan, kosintaan.

Pidin aivan valtavan paljon Papin tyttärestä. En siksi, että tulevana opettajana minun "tulisi" pitää siitä ja tuntea se hyvin, vaan ihan oikeasti pidin siitä. Menneen ajan henki huokui koko ajan lukiessa, ja päähenkilö Elli todella vetosi minuun. Olin itsekin ujo lapsi ja haaveilija, haaveilua harrastan vieläkin, ja ymmärrän, miltä tuntuu, kun unelmat ja todellisuus eivät kohtaa. Itselläni ei ole suurta kaipuuta kauas pois, mutta kaipuu nähdä uusia paikkoja ja kokeilla uusia asioita on minullakin. Lisäksi ymmärrän myös sen tunteen, kun joskus tuntuu olevansa muita maalaisempi ja typerämpi. Se ei ole mukava tunne.

Ennen muuta tulin surulliseksi lukiessani, ja juuri tämän valtavan surun tunteen vuoksi pidin tästä kirjasta. Elliä ei niin selvästi ole luotu elämään, jota hän joutuu elämään, että se riipaisee lukijaa. Pienellä maalaispaikkakunnalla ei ole mitään nähtävää, ja vielä kun siihen yhdistetään 1800-luku, jolloin naisten tehtävä oli istua kotona ja tehdä kodin askareita, on tylsyys taattu. Kohdat, joissa Elli tuijottaa ikkunasta ulos tai ihailee luontoa mitään näkemättä tai ajattelematta, saivat minut tuntemaan sääliä häntä kohtaan. Ellin isä on kamala, hän pilkkaa tytärtään ja halveksuu tuota, vaikka on itsekin vaikuttanut kasvatukseen omalla toiminnallaan. Hänelle tahtoisin sanoa suorat sanat. Ellin äitikin on jotenkin surullinen, sillä hän pohtii omaa nuoruuttaan ja omia turhia haaveitaan. Hän kuitenkin toimii mielestäni väärin, sillä hän ei anna Ellin kokeilla siipiään, vaan ikään kuin rankaisee tuota järjestämällä tuolle samanlaisen kohtalon kuin itselleen, vaikka mahdollisuuksia muuhun olisi. Ellin vanhemmat eivät kyllä ole parhaat mahdolliset, ja en voinut olla ajattelematta, miten erilaisen kohtalon Elli kokisi, jos eläisi nyt, 2020-luvulla.

– Jos menen naimisiin, niin menen jonkun kanssa, jota oikein rakastan.

– Sinä, tyttö parka, et tiedä, että maailmassa hyvin harvoin tyttö saa sen, jota oikein rakastaa ... usein hänen täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää.

Ellin kouluvuosien kuvaus on hyvin mielenkiintoista, ja kaksinaamaiseksi paljastuva Sigrid sai minut raivostumaan. Eniten pidin kuitenkin teoksen lopusta. Siinä jotenkin kulminoituvat kaikki Ellin turhat toiveet ja haaveet, jotka ottavat tuulta alleen hetken, mutta rämähtävät sitten maahan. Minuun vetoavat tällaiset kamalat kohtalot kirjallisuudessa, vaikka samaan aikaan revin hiuksia päästäni turhautumisesta. Ylioppilas on kaikkea sitä, mitä Elli mieheltä voisi toivoa, ja maisteri näyttäytyy tylsänä ja vastenmielisenä. Ennen kaikkea Elli näyttää haluavan miehestä jotakin muuta kuin arkipäiväisyyttä, mutta ylioppilas haluaa samoin naiselta ja lähtee siksi tiehensä. Kirjan loppu saa kaipaamaan lisää, ja en malta odottaa, että saan tarttua Papin rouvaan!

Lopuksi: suosittelenko?

Papin tytär on klassikko. Pidin siitä aivan todella paljon, ja suosittelen lämpimästi! Mielestäni se on kestänyt hyvin aikaa, sillä vaikka sen sukupuolten tasa-arvon kuvaus on ummehtunutta, päähenkilö Elli vetoaa myös nykylukijaan. Teos on surullisen haikea, ja kauniit kesäkuvaukset entisestään tehostavat tätä tunnelmaa. Pituuskaan ei päätä huimaa, ja jos on paljon luppoaikaa, tämän saa luetuksi parissa päivässä.