Muistelin, etten ole lukenut Kaari Utriolta ainuttakaan kirjaa, mutta olenhan minä: Viipurin kaunottaren jo vuosia sitten, ennen kuin olin perustanut kirjablogiani. Nyt lukemani Paperiprinssi oli siis jo toinen Utrioni. Tämän teoksen sain käsiini harjoittelukirjastoni vaihtohyllystä ja luin melkein heti, koska se sopii vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole. Siinä eletään sääty-yhteiskunnassa 1830-luvun autonomisessa Suomessa. Onneksi emme enää ole osa Venäjää. Ties mitä kauheaa silloin tapahtuisi (tai olisi jo tapahtunut).

 

Paperiprinssi

Amanita

2015

470 sivua

 

Tutkimusretkellä loukkaantunut merenkulkija Sebastian Ross palaa raajarikkona perimälleen Suurkosken paperiruukille. Elämä ei maistu, eikä varsinkaan Suurkoskella, josta Sebastian karkasi jo poikasena. Perillä odottaa itsetietoinen neiti Wilhelmine Falkensten, joka on tottunut pitämään ruukkia kotinaan. Wilhelmine, pitkä neiti, kohtaa miehen, ison ja rohjon kuin karhu. Sen jälkeen mikään ei ole kuin ennen. Kohtalo heittää molemmat 1830-luvun komeaksi rakentuvaan Helsinkiin, joka tulvii jännittävää arkea ja ylellistä juhlaa. Suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa määräävät syntyperä, raha ja keisarin suosio. Wilhelminen järkytykseksi naisella ei ole valtaa omaan kohtaloonsa. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Ruukin mainitseminen sai Wilhelminen värähtämään. Tänne jäi ruukki, hänen elämänsä kiintopiste. Jäi kaikki tuttu ja rakas, tante Gustava ja paperimestari ja vatmannit ja huopauttajat. Koko ruukin väki, joka korvasi hänelle perheen; niin lumppumuorit kuin liimaajat. – –

Wilhelmine oli lapsellisesti kuvitellut tietävänsä, mitä tapahtuu sitten kun Papa kuolee. Hän oli pelännyt Papan kuolemaa vain puustellin menettämisen vuoksi. – – Wilhelmine oli epämääräisesti suunnitellut elämäänsä tajuamatta, ettei menettäisi vain puustellia vaan myös vapautensa. (s. 206-207)

 

Pian 25-vuotias Wilhelmine (minun ikäiseni!) asuu Lohjalla kitsaan ja ilkeän luutnantti-isänsä kanssa Falkbergan puustellissa. Naapurissa sijaitseva Suurkosken paperiruukki on kuitenkin Wilhelminen todellinen koti: siellä häärii hänen tätinsä ja muita hänelle rakkaita ihmisiä paperituotannossa. Paperiruukilla kasvanut Wilhelmine tietää paljon paperin valmistuksesta ja myymisestä. Isä puolestaan repii hiuksiaan, sillä, pitkä ja komea naiseksi kun on, Wilhelminellä ei ole ollut ottajia. Eräänä päivänä paperiruukille saapuu yllättävä hahmo: ruukin edesmenneen omistajan eversti Rossin merille nuorena karannut poika, nyt jo aikuiseksi varttunut Sebastian Ross. Sebastian on joutunut onnettomuuteen merillä ja tullut sen myötä raajarikoksi. Kepeillä kulkeva suuri ja mahtava mies aiheuttaa ihmetystä, mutta vie oitis Wilhelminen sydämen, vaikka serkkuja ollaan. Kun Wilhelminen isä halvaantuu ja kuolee, saapuu Helsingistä hautajaisiin kreivi Herman von Staude, kaukainen sukulainen. Hänestä tulee Wilhelminen uusi holhooja ja hän päättääkin viedä tytön mukanaan Helsinkiin. Wilhelmine jättää haikein sydämin paperiruukin ja Sebastian-serkun taakseen. Kaikeksi onneksi Sebastian matkustaa Helsinkiin pian hänen perässään setänsä Gripensperrin luo, tarkoituksenaan tavata lääkäri, joka voisi ehkä auttaa. Wilhelmine ja Sebastian saavat maistaa kaupunkilaiselämää, ja samalla heidän tunteensa syvenevät.

1830-luvun autonominen Suomi on Venäjän keisarin vallan alla. Säädyn tavat ohjaavat myös Wilhelminen elämää, sillä hänen isänsä on luutnantti. Sääty-yhteiskunnasta on aina kiehtovaa lukea, vaikkakin se kaikessa jäykkyydessään saa kiittämään siitä, ettei enää eletä tuolla tavalla. Tunsin oitis yhteenkuuluvuutta Wilhelmineen. Hän on suunnilleen minun ikäiseni nainen, joka haluaa seurata omaa polkuaan ja toteuttaa omaa intohimoaan: paperituotantoa. Wilhemineä kuvataan isoksi, mutta melko pian ymmärsin, että hän on ennemminkin pitkä kuin leveyssuunnassa iso. Siitäkin huolimatta samaistuin häneen. Sebastian-serkku on villi ja hurja verrattuna aikakauden miesihanteeseen, minkä vuoksi Wilhelmine (ja myös lukija) tykästyy häneenkin oitis. Onnettomuuden seurauksena Sebastian on aluksi rujo ja vihamielinen, mutta lämpenee Wilhelminelle ja elämälle pikkuhiljaa. Ehdottomasti parhaita olivat kohdat, joissa toisiaan himoitsevat Wilhelmine ja Sebastian flirttailevat ja naljailevat toisilleen sekä aiheuttavat skandaaleja. Tanssikohtaus oli mieleeni, sillä sopivaisuussäännöistä huolimatta kaksikko astelee tanssilattialle ja aiheuttaa hämmennystä kokonsa vuoksi.

 

Ross työnsi toisen sauvan Gustavin käteen ja nojasi Wilhelmineen. He liikkasivat tanssilattialle. Tanssi oli valssi, jota Wilhelminen ei sopinut suruaikana tanssia. – –

Serkkupari alkoi pyöriä hitaan valssin tahdissa satojen ällistyneiden silmien edessä. Ross ja Wilhelmine olivat salin pisimmät ihmiset. He huojuivat kuin kaksimastoinen laiva myrskyssä, merenä lattia, kynttilät tähtinä taivaalla. Heidän valssinsa näkyi salin vierille asti, varsinkin kun muut pelkäsivät jäävänsä alle ja kaikkosivat heidän läheisyydestään. (s. 324)

 

Romaani vilisee henkilöhahmoja niin paljon, että alussa on heistä oikein pitkät listat titteleineen päivineen. Kuten yleensäkin listoja kirjan alussa nähdessäni, sivuutin ne miettien, tuleeko lukemisesta mitään. En kuitenkaan joutunut niihin palaamaan, sillä kaikeksi onneksi titteleitä kuljetetaan kerronnassa mukana muistuttamassa lukijaa siitä, kuka kukin on. Vaikka välillä ärsytti se, että jokainen luku aloitetaan kertomalla henkilöhahmon titteli ja koko nimi taas kerran uudestaan, se osoittautui tarpeelliseksi yksityiskohdaksi tarinassa mukana pysymisen suhteen. Henkilöhahmoja on omaan makuuni aika paljon, ehkä liikaakin, mutta koska päähenkilöt pyörivät ensin paperiruukilla ja sitten Helsingissä, on oletettavissa, että he kohtaavat paljon uusia ihmisiä. Mukana on eri säätyjen edustajia, mikä toisaalta toi vaihtelua ja virkisti.

Kirjan loppu oli aivan mainio. Paha saa niin sanotusti palkkansa, sillä setä von Staude häpäistään ja hän joutuu pakenemaan maaseutukartanoonsa. Hänen poikansa, joka on ihastunut juonittelevaan talousmamselliin, jää isänsä taloon, mutta tajuaa pian valinneensa väärin. Wilhelmine heitetään ulos sedän talosta, mutta hän astelee pystypäin kosimaan Sebastiania, joka kuitenkin ehtii ensin. Kaksikko palaa ruukille ja menee pikavauhtia naimisiin. Onnellinen loppu ja juonittelevien säätyläisten nöyryytys jätti kuplivan tunteen rintaan. Wilhelmine ja Sebastian saavat onnen, joka heille hyvinä ja vaatimattomina ihmisinä kuuluu. Tämän jälkeen jäi hyvä fiilis, ja luen mielelläni Utriota lisää joskus tulevaisuudessa, kun tulee Suomen historian nälkä.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Paperiprinssi on kiinnostava ja ajoittain kieli poskessa kirjoitettu kuvaus 1830-luvun autonomisesta Suomesta. Siinä kuvataan perusteellisesti sääty-yhteiskuntaa ja sen asettamia rajoja erityisesti naisten elämään. Päähenkilöt ovat samaistuttavia ja rohkeita, huvittaviakin kaikessa jääräpäisyydessään. Suosittelen paperinvalmistuksen historiasta sekä Suomen historiasta kiinnostuneille. Utriota lukeneille ja lukemattomille suosittelen myös.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.