Rakastan lukea vieraista kulttuureista kertovia kirjoja. Yksi suosikeistani ovat Afrikkaan sijoittuvat romaanit, sillä afrikkalainen kulttuuri on niin värikäs ja erilainen, ja toisaalta myös hyvin shokeeraava ja ajatuksia herättävä erilaisine perinteineen. Olen lukenut vuosien varrella muun muassa Chimamanda Ngozi Adichieta ja Nura Farahia. Etsin netistä kirjavinkkejä, ja silmiini osui tämäkin Afrikkaan sijoittuva Gaile Parkinin kirja Kigalin kakkukauppa. Rakastan leipomista ja leivontaohjelmia, joten halusin ehdottomasti lukea tämän teoksen. Se sijoittuu Helmet-lukuhaasteen 2020 kohtaan 41: Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan. Tähän on ilmestynyt myös jatko-osa, jonka aion lukea heti perään.

 

Kigalin kakkukauppa / Baking Cakes in Kigali

Tammi

2009

278 sivua

 

Tansanialainen Angel Tungaraza on muuttanut Ruandan Kigaliin miehensä Piuksen ja viiden orvoksi jääneen lapsenlapsensa kanssa. Kotona riittää tohinaa, mutta Angelilla on myös kodin ulkopuolista toimintaa. Intohimoinen kakkuleipuri Angel on muuttanut harrastuksensa bisnekseksi: hän suunnittelee ja leipoo yksilöllisiä täytekakkuja naapureilleen ja tuttavilleen.

Angelin luo ei tulla vain kakkujen takia. Angel osaa myös kuunnella ihmisten huolia, antaa neuvoja ja vaivihkaa järjestellä asioita toisten tietämättä. Silloin tällöin hän toimii jopa amorin apulaisena. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

– Voi, kaikki puhuvat kakuistasi! Menenpä sitten mihin tahansa viralliseen tilaisuuteen, siellä tarjotaan Angelin tekemää kakkua. Tai jos kakku ei sillä kertaa satu olemaan sinun, joku vieraista mainitsee taatusti jonkun muun tilaisuuden, jossa on päässyt nauttimaan leipomuksiasi. (Kigalin kakkukauppa, 15)

 

Kigalin kakkukauppa tuo väistämättä mieleeni Joanne Harrisin Pieni suklaapuoti -trilogian, jonka luin viime vuonna (linkki ensimmäistä kirjaa käsittelevään postaukseen, toiset kaksi löytyvät blogini vanhoista postauksista). Pidin tuosta trilogiasta ja sen jokaisesta kirjasta ihan hurjan paljon, sillä ne ovat keveitä hyvän tuulen kirjoja täynnä romantiikkaa, taikaa, iloa ja tietysti ihania leivonnaisia. Kigalin kakkukaupan Angel Tungaraza muistuttaa paljon Vianne Rocheria: molemmat rakastavat leipomista ja ihmisten iloiseksi tekemistä sekä kuuntelevat ja auttavat mielellään asiakkaitaan näiden huolissa. Jos he tapaisivat, heistä tulisi ylimmät ystävykset! Odotinkin jotain Pienen suklaapuodin kaltaista, enkä joutunut pettymään. Angel on vanha rakastettava nainen, jonka kaikki tuntevat ja tietävät. Hän on äiti, isoäiti, vaimo, ystävä ja yhteisönsä tärkeä henkilö, joka leipoo suussasulavia ja upeita kakkuja.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, että se keskittyy Angelin leivontayrityksen arjen kuvaamiseen. Siinä sivussa esitellään joukko erilaisia ja mielenkiintoisia ihmisiä Angelin naapureista hänen sukulaisiinsa, ystäviinsä ja tuiki tuntemattomiin, jotka tulevat tekemään kakkutilausta ja pääsevät pian mukaan eläväisen talon asukkaiden elämään.

Tämä oli kuitenkin hyvin erilainen lukukokemus kuin aiemmat Afrikkaan sijoittuvat ja sen kulttuurista kertovat romaanit, joita olen lukenut. Niissä on kaikissa ollut todella synkkä tunnelma läpi teoksen johtuen juurikin köyhyydestä, naisten eriarvoisuudesta, vanhoista perinteistä ja sodista, jotka repivät ihmiset ja maat hajalle. Nämä asiat liitetään yleensä Afrikan maihin ja niiden asukkaisiin. Tämä teos sivuaa samoja aiheita, kuten tyttöjen sipomista, köyhyyttä, kansanmurhaa sekä naisten eriarvoisuutta miehiin nähden. Sen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2000, ja sekä Angel että hänen tuntemansa vapaaehtoistyöntekijät kannattavat ajatusta naisten määräämisoikeudesta omaan kehoonsa. He haluavat myös auttaa tyttöjä ja naisia elämään parempaa elämää. Kansanmurhan kauhuista sekä hiviä ja aidsia sairastavista ihmisistä ei kuitenkaan ole vaiettu, vaan niistäkin asioista keskustellaan, niitä puidaan, ja niin iloista kuin kakkujen leipominen onkin, myös Angel pohtii näitä vaikeita asioita. Hän on menettänyt molemmat aikuiset lapsensa, jotka molemmat olivat hiv-positiivisia. Minusta on vain hyvin mielenkiintoista lukea myös näistä aiheista, enkä närkästynyt yhtään siitä, että iloiseksi leimatun kirjan sivuilla kerrotaan hiv-positiivisista ihmisistä ja heidän kokemastaan syrjinnästä yhteiskunnassa. Se tasapainottaa hyvin teoksen iloista puolta, ja kaiken kaikkiaan lukokokemus sai siitä vain syvyyttä.

 

– Kigalissa on paljon tomaatteja, ja niitä voi myydä kuka tahansa. Tomaateissa ei ole mitään erikoista, mutta kakuissa on. (Kigalin kakkukauppa, 158)

 

Teos on myös hauska ja sai minut hymähtelemään. Esimerkiksi ihan alussa Angel kauhistelee sitä, miten kukaan haluaa häihinsä täysin valkoisen hääkakun, Afrikassa kun hääkakut ovat aina hienoja ja värikkäitä. Hän tyrmää valkoisen kakun ja sanoo sitä rumimmaksi kakuksi, minkä on ikinä nähnyt, valkoisten ihmisten haihatteluksi. Valkoisista ihmisistä käytetään sanaa wazungu, mikä on minusta hauskaa. Myös pienet eh! -huudahdukset lauseiden alussa, jotka ilmeisesti liittyvät jotenkin sikäläisten kielten puhetapaan, olivat hauska lisä, joka oli jätetty suomennokseen. En tosin osaa sanoa, onko tuo wazungu tyyliltään neutraali vai hieman loukkaava, mutta veikkaan ensimmäistä. En halua ottaa kantaa rasismikysymyksiin, joista on viime aikoina käyty hirveää sanasotaa sosiaalisessa mediassa, mutta tulin vain ajatelleeksi nimityksen tyyliä. Minusta se oli vain hauska lisä suomennokseen.

 

Lopuksi

 

Kigalin kakkukauppa sopii hyvin sinulle, joka olet lukenut Joanne Harrisin Pienen suklaapuodin ja rakastit sitä, sillä tässäkin kirjassa leivotaan (ja juodaan teetä) paljon, autetaan sydänsuruissa ja muissa elämän murheissa ja eletään elämää täysillä. Iloisen puolen ohella käsitellään myös vaikeita aiheita, kuten kansanmurhaa, sairauksia, köyhyyttä ja naisen asemaa, mutta nämä aiheet eivät tee lukukokemuksesta synkkää, vaan tekevät romaanista vain monivivahteisemman. Tämä on todella ihana ja hyvä kirja, jonka voisin lukea vaikka uudelleenkin!