Jännityskirjat ja dekkarit menevät kirjastossa kuin kuumille kiville. Minullakin oli dekkarivaihe, mutta se meni ohi. Parin viime vuoden ajan olen lukenut dekkareita vain kaksi tai kolme vuodessa. Kaipaan dekkarilta yllättävyyttä, omaperäisiä henkilöhahmoja ja sellaista loppuratkaisua, etten arvaa sitä etukäteen. Haaveissa on ollut jo jonkin aikaa aloittaa Elly Griffithsin Ruth Galloway -dekkarisarjan lukeminen, sarjan osia kun pyörii kirjaston palautushyllyssä harva se päivä. Jos joskus on mielestäni hyvä aika lukea dekkareita niin syksyllä tai talvella, kesään ne eivät oikein sovi. Mutta kappas kummaa, löysin kuitenkin itseni lukemasta sarjan ensimmäistä osaa Risteyskohdat näin heinäkuun lopulla. Sen talvinen ja sateinen miljöö olisi voinut tuntua kaukaiselta elleivät viime päivät olisi olleet niin sateisia. Nyt olen minäkin liittynyt Ruth Gallowayn matkaan. Kerron mieluusti, mitä pidän hänestä ensivaikutelman perusteella.

Vahvat naiset -lukuhaasteessa (8.3.-11.10.2024) sijoitan tämän kirjan ruutuun "itsenäisyys", koska Ruth on ainakin tässä ensimmäisessä osassa hyvin itsenäinen nainen.

Risteyskohdat / The crossing places

Tammi

305 sivua

suom. 2017, Anna Lönnroth

Arkeologi Ruth Gallowayn rauhaisa elämä Northfolkin perukoilla järkkyy, kun poliisi ottaa yhteyttä: muinaisen paalukehän liepeiltä on löytynyt ihmisen luita. Onko kyseessä kymmenen vuotta aiemmin kadonnut tyttö vai esihistoriallinen löytö?

Katoamistapausta tutkiva rikoskomisario Harry Nelson ei aio luovuttaa ennen kuin tytön kohtalo on selvinnyt. Ratkaisu saattaakin olla lähempänä kuin koskaan Ruthin asiantuntemuksen ja herkän vaiston ansiosta. Mutta kun toinenkin tyttö katoaa, mysteeri tihenee kuin sumu marskimailla – ja Ruthin rooli poliisin neuvonantajana käy todella vaaralliseksi. (takakansiteksti)

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

Hänestä [Ruthista] tuntuu, että yhtenä hetkenä hän istui pikku talossaan suolamarskin laidalla valmistelemassa luentoja, nurisi äidistään ja kuunteli neloskanavaa, ja seuraavassa hetkessä hän on yhtäkkiä keskellä tätä murha- ja pettämisnäytelmää. Aivan kuin hän olisi painanut väärää nappia kaukosäätimessä, ja juuri tällä hetkellä hän antaisi mitä tahansa, jos saisi vaihtaa takaisin siihen pitkäpiimäiseen ohjelmaan viljelykierrosta. (s. 254)

Arkeologi ja yliopisto-opettaja Ruth Galloway on neljääkymmentä lähenevä sinkkunainen, joka asuu kissoineen marskimaan laidalla Norfolkissa, lähellä King's Lynniä. Ruth on erikoistunut rikostekniseen ihmisluiden tutkimukseen, minkä vuoksi hänen puheilleen saapuu eräänä talvipäivän aamuna rikoskomisario Harry Nelson. Marskimaalta on löytynyt lapsen luita ja poliisit tarvitsevat Ruthin – tai tohtori Gallowayn, kuten Nelson häntä kutsuu – apua luiden ajoittamiseen. Komisario Nelson, 16-vuotiaana poliisivoimiin liittynyt ja työhönsä intohimoisesti suhtautuva poliisi, elättelee toiveita, että luut kuuluvat kymmenen vuotta sitten kadonneelle pikkutytölle, sillä hän tutki tapausta ja veti vesiperän. Luut osoittautuvat kuitenkin paljon vanhemmiksi. Ruth ajoittaa ne rautakaudella eläneelle tytölle kuuluviksi. Pian löydön jälkeen katoaa 4-vuotias pikkutyttö. Nelson haistaa palaneen käryä ja epäilee juttujen liittyvän toisiinsa, joten hän kutsuu Ruthin jälleen apuun. Ruth saa luettavakseen Nelsonin vastaanottamia uhkauskirjeitä, jotka pursuavat Raamattu-, Shakespeare-, T.S. Eliot- ja mytologiaviittauksia. Pian Ruth huomaa olevansa jutussa mukana tiiviimmin kuin oikeastaan haluaisi: hänkin alkaa saada uhkaustekstiviestejä ja hänen toinen kissansa löytyy surmattuna kotiovelta. Yhdessä Ruth ja Nelson yrittävät selvittää murhaajan henkilöllisyyttä.

Kirjan kannessa kehutaan, että Ruth voisi olla kuin kuka tahansa meistä, niin puhuttelevaa hänen tavallisuutensa on. Hänet kuvataan kyllä hyvin tavanomaiseksi keski-ikää lähenteleväksi naiseksi. Paitsi että hän on yksinäinen kissanainen, hänen ylipainoisuuttaan toitotetaan jokaisessa sopivassa välissä, varsinkin kirjan alussa. Se unohtuu onneksi siinä vaiheessa kun alkaa tapahtua, mutta siihen asti oli ärsyttävää saada siitä muistutus parin sivun välein. Lihominen kuuluu monilla keski-ikään, joten mielestäni tyylikkäämpi ratkaisu olisi ollut mainita se Ruthin esittelyssä ja unohtaa sitten sen sijaan, että sitä hierotaan lukijan naamaan ja yritetään sillä kerätä samaistuttavuuspisteitä. Ei toiminut minun kohdallani.

Jos Ruth on suorastaan liioitellun stereotyyppinen keski-ikäinen nainen, on komisario Nelson sitä vastoin stereotyyppinen dekkareiden poliisi. Hänkin on keski-ikäinen, tyylikkäästi harmaantunut perheellinen mies, joka ottaa poliisintyönsä vakavasti mutta vaikuttaa silti vihaavan maailmaa. Hän on kyyninen, suorasanainen, salaperäinen poliisimies, josta lukija tietää jo esiteltäessä, että hänelle ja päähenkilönaiselle tulee jossakin vaiheessa suhde. Tyylikkyydestä puheen ollen, olisin pitänyt enemmän siitä, että Ruthin ja Nelsonin suhde syvenisi vähitellen ja he menisivät sänkyyn vasta myöhemmissä osissa, mutta hepä hyppäävätkin samoihin lakanoihin jo tässä kirjassa. Kun 4-vuotiaan tytön ruumis löytyy keskeltä paalukehää, molemmat ovat järkyttyneitä. Nelson ei halua palata tyhjään kotiin lähetettyään upean blondin vaimonsa (kliseiden klisee) ja teini-ikäiset tyttärensä turvaan, joten hän jää Ruthin luokse ja viettää yön tuon kanssa. He eivät käytä ehkäisyä, koska Ruthin aivosolut ovat tainneet kuivahtaa lihavuuden ja keski-iän seurauksena (sarkasmia, koska ei tälle voi kuin nauraa) ja hän päättelee menneiden kokemusten perusteella, ettei voi tulla raskaaksi.

Sateinen, tuulinen ja myrskyinen Englanti on miljöönä mahtava ja oikein huutaa jännityskirjallisuutta, joten ymmärrän hyvin, että se puhuttelee jännityksennälkäisiä lukijoita. Ruth on muuttanut marskimaalle mahdollisimman syrjäiseen kolkkaan, koska viihtyy yksikseen. Hän pitää paikkaa kauniina, vaikka hänen läheisensä ja Nelson eivät voi käsittää, miksi hän tahtoo asua siellä. Keskeisessä osassa romaania ovat marskimaat, jotka ympäröivät Ruthin kotitaloa, sekä niillä sijaitseva paalukehä. Ruth on ollut siellä kaivauksilla kymmenen vuotta sitten entisen yliopisto-ohjaajansa ja nykyisen hyvän ystävänsä Erikin,  parhaan ystävänsä ja kollegansa Shonan, ex-miehensä Peterin sekä mystisen new age -hipin Cathbadin kanssa. Kaikki mainitut liittyvät myös kadonneiden tyttöjen mysteeriin.

Ruthille tulee mieleen, että poliisin työn täytyy olla jollain tavalla samanlaista kuin arkeologin. Hänkin pussittaisi kaiken, mitä kaivaukselta löytyy, ja kirjaisi löytöpaikan tiedot huolellisesti. Hänkin olisi valmis tonkimaan päiväkausia, viikkokausia siinä toivossa, että jotain merkittävää löytyisi. Hänkin, Ruth tajuaa äkillisen puistatuksen vallassa, tutkii lähinnä kuolemaa. (s. 21)

Itse murhamysteeri ei ollut millään mittapuulla sieltä omaperäisimmästä päästä. Lasten ruumiita marskimaalla, kidnapattuja tyttöjä maanalaisissa bunkkereissa, uhkauskirjeitä ja viestejä, jotka sisältävät raamatullisia viittauksia. Syylliseksi paljastuvat (MEGAPOILERI!) Ruthin ohjaaja Erik sekä Ruthin lintubongarinaapuri David. Erik on uhkauskirjeiden takana, koska haluaa kostaa Nelsonille ja estää tuota selvittämästä murhamysteeriä. Hän on kaunainen vuosien takaisesta opiskelijamellakasta, jossa Nelson teki eräästä hänen opiskelijastaan syntipukin (ilmeisesti tosin aiheesta). Yhdessä Ruthin parhaan ystävän Shonan kanssa, joka sattuu olemaan Erikin eksä, Erik kirjoittaa Nelsonille uhkauskirjeitä. Tyttöjen kaappausten takana sitä vastoin on David, aivan tavalliselta mieheltä vaikuttava yksinäinen lintubongarierakko, joka on pitänyt kymmenen vuotta sitten kadonnutta Lucy-nimistä tyttöä koko ajan lintujentarkkailulaavun alla olevassa bunkkerissa vankinaan. Kirjan lopussa Ruth pakenee Erikiä suolamarskille ja löytää sieltä salaluukun ja pelastaa Lucyn. Paha saa palkkansa kun sekä Erik että David hukkuvat (yllätys). Ruth huomaa olevansa raskaana ja iloitsee siitä, sillä hänellä on herännyt äidillisiä tunteita ja vaistoja Lucyn löytymisen jälkeen.

Jotkin asiat tässä kirjassa jäivät vaivaamaan. Tai itse asiassa aika monikin asia. Ensinnäkin se Ruthin lihavuuden kommentointi. Toiseksi se, että Ruth ja Nelson päätyvät sänkyyn, vaikka minkäänlaista selvää vetovoimaa ei ole ilmassa kirjan alussa vaan vasta lopussa sen jo tapahduttua. Kolmanneksi Ruthin eksä Peter, joka eroaa vaimostaan ja haluaa palata Ruthin kanssa yhteen. Ruth muistelee, että he olivat onnellisia yhdessä ja Peter sai hänet nauramaan, mutta hän torjuu Peterin. Kummallista, sillä varattu mies Nelson kyllä kelpaa sen sijaan. Minusta jäi kovin epäselväksi, miksi Ruth ei enää välitä Peteristä. Neljänneksi loppu. Miksi Ruth pakenee Erikiä marskimaille kesken myrskyn, kun hän voisi mennä pyytämään apua naapurista? Naapuri on murhaaja, tiedetään, mutta noin niin kuin teoriassa. Miksi David nappasi Lucyn ja miten hän pystyi pitämään asian salassa ja tytön elossa kymmenen vuotta bunkkerissa maan alla? Ja eikö olisi ollut helpompaa pitää häntä vankina omassa kodissaan, kerta Erik oli erakko vailla ystäviä eikä siellä koskaan käynyt ketään. Ja miksi hän nappasi Lucyn "seuraksi" 4-vuotiaan tytön, miksei jotakuta vanhempaa?

Yleensä olen huono arvaamaan etukäteen dekkareiden ja elokuvien loppuratkaisuja, mutta tällä kertaa arvasin täsmälleen oikein, kuka murhaaja on. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu. Huono siinä mielessä, että kirja ei saa pisteitä yllätyksellisyydestä. Myös murhaajan motiivit jätetään mielestäni liian auki.

Lopuksi: suosittelenko?

Risteyskohdat on ensimmäinen osa Ruth Galloway -dekkarisarjaa. Sen päähenkilönä häärii arkeologi Ruth Galloway, ja menossa mukana on myös poliisikomisario Harry Nelson. Itse murhamysteeri oli ihan viihdyttävää luettavaa, mutta miinusta yllätyksettömyydestä. Henkilöhahmojen kliseisyys sai miettimään, miksi tämä dekkarisarja on niin suosittu kuin se on. Onko syynä kiehtova sateinen miljöö vai Ruthin "samaistuttavuus"? En tiedä. En aivan vakuuttunut tästä ensimmäisestä osasta, mutta ajattelin silti lukea jossain vaiheessa toisen osan saadakseni paremman kuvan sarjasta. Suosittelen kaikille dekkareiden ystäville.

Annoin Goodreadsissa kaksi tähteä.