9789511300045-400x0-c-default.jpg

Siitä on vuoden päivät kun viimeksi luin dekkaria. Kyseessä oli Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut. Dekkarit eivät ole suosikkejani mutta eivät myöskään inhokkejani, ja aika ajoin tulee sellaisia kausia, että tekee mieli lukea joku yksi hyytävä dekkari kaiken muun kirjapaljouden keskellä. Se kausi tuli nyt, heinäkuun alussa. Luin siis islantilaisen kirjailijan Yrsa Sigurðardóttirin teoksen Perimä. Kyseinen kirja valikoitui mukaani kirjastosta sen perusteella, että sen tapahtumat sijoittuvat Islantiin. Vuosi on jo yli puolessa, Helmet-haasteeni sitä vastoin ei(!!), joten ajattelin etsimällä etsiä kirjoja, jotka sopivat haastekohtiin sen sijaan, että luen vähän mitä sattuu. Kyseessä on ensimmäinen vuosi jona suoritan haastetta, enkä varmasti saa sitä kokonaan suoritettua, mutta kunnianhimo on kova. Teos tulee haasteen kohtaan 10: Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa. Se, että kyseessä on dekkari, oli iloinen sattuma.

 

Perimä / Dna

Otava

2017

412 sivua


Kylmäävä dekkari maasta, jossa kaikki tuntevat toisensa.

Kolme raakaa murhaa. Kaikki toteutettu samalla julmalla tavalla. Tärkein todistaja on äitinsä murhan nähnyt 7-vuotias tyttö Margrét. Komisario Huldar Reykjavikin poliisista ottaa yhteyttä lastensuojelussa työskentelevään Freyjaan, jonka tehtävä on paitsi auttaa tyttöä myös saada tältä todistajanlausunto. Perimä aloittaa uuden sarjan, jossa Reykjavikin poliisi ja lastensuojelu yhdistävät voimansa selvittääkseen hyytäviä rikoksia. (takakansiteksti)


Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista


Perimä on aika tyypillinen dekkari. Siinä on jännittävä ja arvoituksellinen juoni, joka edetessään paljastaa mysteeriä pala palalta. Se pitää lukijaa otteessaan ja saa lukemaan aina vain lisää. Se myös onnistuu huijaamaan ja esittelemään lopuksi murhaajan, jota lukija kaikkein vähiten olisi osannut odottaa (ainakin omassa tapauksessani). Siitä tekee erityisen hyvän kuitenkin se erilaisuus, että tapahtumat sijoittuvat Islantiin. En muista koskaan lukeneeni ainuttakaan Islantiin sijoittuvaa romaania, joten tämä oli uusi ja kiva kokemus. Islantilaiset henkilönnimet ovat kauniita, ja ajatus tuosta kylmästä ja pienestä maasta kiehtoo. Tässä on jotain samaa kuin ruotsalaisissa dekkareissa ja niiden suuressa maailmanlaajuisessa suosiossa: Ruotsikin on pieni maa kaukana pohjoisessa. Islanti on kuitenkin vielä pienempi ja vielä kauempana, ja siksi kutkuttavampi miljöö murhamysteerille.


Tuskin näin pienessä yhteiskunnassa olisi kahta häiriintynyttä yksilöä,
jotka ajattelisivat samalla tavalla. (Perimä, 223)


Pidin siitä, että teoksessa ei rajoituta ainoastaan esimerkiksi poliisi Huldarin tai lastensuojelussa työskentelevän Freyjan näkökulmiin koko teoksen ajaksi, vaan näkökulmaa vaihdetaan ahkerasti jokaisen luvun alussa. Välillä lukija pääsee kurkistamaan virkavallan arkeen poliisiasemalla, sitten hypähdetään keskelle murhailtaa ja todistetaan vierestä, kun uhri saa surmansa. Sitten tapahtumia katsotaan uhrin läheisen näkökulmasta, ja yhtäkkiä esitellään joku aivan uusi henkilö, jonka osuus tarinaan selviää vasta myöhemmin. Tämä tuo kivaa vaihtelua, mutta toisaalta henkilöhahmoja ei mielestäni ole myöskään liikaa, sillä pysyin hyvin kärryillä heistä läpi koko teoksen. Henkilöhahmot ovat myös moniulotteisia, jokaisella heistä on omat menneisyyden haamunsa ja eriävät luonteenpiirteensä, mikä tekee heistä kiinnostavia ja keskenään erilaisia.

Kuten aina dekkareita lukiessani, äimistyin myös tämän kirjan kohdalla siitä, miten monimutkainen ja monisäikeinen juonesta on onnistuttu rakentamaan. Kaikki pienetkin yksityiskohdat liittyvät toisiinsa tavalla tai toisella, mikä selitetään lukijalle lopuksi. Tässä mielessä dekkarit ovat aina samanlaisia, minkä vuoksi en ahmi niitä jatkuvasti, vaan pidän pitkiä taukoja ja luen aina yhden silloin tällöin. Näin mielenkiinto pysyy yllä, enkä opi sitä tiettyä kaavaa, jota kaikki dekkaristit epäilemättä käyttävät kirjoittaessaan. Silloin lukunautinto ei olisi yhtä nautittava. Haluan pysytelläkin sellaisella asteella, etten tosiaan edes osaa aavistaa, kuka murhaaja lopulta on. Ja vaikka aavistelisinkin, aavistukset ovat aina vääriä (kuten nyt).


Mies päästi otteensa hänestä. Hän taisteli saadakseen henkeä, kun kuuli loksahduksen.
Mies työnsi jotain pistorasiaan. Sitten mies tuli hänen luokseen. Hän kuuli kytkimen naksahduksen juuri ennen kuin mies kuiskasi hänen korvaansa: ”Sinua onnisti.”
Mies oli hetken hiljaa mutta lisäsi sitten: ”Tämä on nopeasti ohi.”

Siinä mies valehteli. (Perimä, 168)


Yleensä spoilaan ihan huolella lukemieni kirjojen juonta ja loppuratkaisua, mutta tässä tapauksessa en näe sitä tärkeäksi. Pystyn kertomaan kirjasta ilman, että paljastan, kuka murhaaja on. Haluan, että se säilyy salaisuutena, jonka jokainen saa itse selville teoksen lukemalla!. Korostan kuitenkin vielä samaa, mitä olen jo monesti sanonut: yllätyin täydellisesti murhaajan henkilöllisyydestä enkä arvannut sitä lainkaan. Loppuratkaisu oli tyydyttävä ja hyvä, ja pidin siitä, kuten koko teoksesta. Jännittävää oli myös se, miten raa'asti murhaaja tappaa uhrinsa. Se on todellakin iso plussa dekkarissa, ettei murhaaja käytä niitä iänikuisia kliseisiä myrkkyjä, pistoolia tai veistä, vaan jotain aivan muuta.


Lopuksi


Perimä aloittaa Sigurðardóttirin Freyja & Huldar -sarjan, josta on ilmestynyt tämän kirjan jälkeen kolme teosta, uusin suomennettu tänä vuonna. Nuo kolme kirjaa menivät omalle lukulistalleni, niin paljon pidin tästä teoksesta! Perimä on aika perinteinen dekkari, mutta kuten sanottua, Islanti tapahtumapaikkana tuo siihen jotakin kiehtovaa. Se on todella jännittävä, ajoittain raaka ja ällöttävä, mutta myös hauska ja todella hyvä kirja. Suosittelen!