20230329_163703.jpg


Suoritan Helmet-lukuhaastetta tänä vuonna neljättä kertaa. Aiempina vuosina olen sijoittanut aina jonkun kirjan kirjastossa bongaamistani kirjanäyttelyistä haastekohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä. Tänä vuonna saan vihdoin laittaa siihen kirjan, jota minulle on sanallisesti ja henkilökohtaisesti suositeltu! Työkaveri harjoittelukirjastostani suositteli minulle Gail Honeymanin romaania Eleanorille kuuluu ihan hyvää ja kertoi sen olevan yksi lempikirjoistaan. Vuosi ei ole lopuillaan eikä edes puolessa, mutta suoritan haastekohtia sekaisin, joten luinpa sen jo nyt ja sain kyseisen kohdan kuitattua. Kiitos suosituksesta Jutta! :)

 

Eleanorille kuuluu ihan hyvää /
Eleanor Oliphant is completely fine

WSOY

suom. 2018

431 sivua

 

Eleanor elää yksinään jämptisti organisoitua elämää. Joka päivä töissä hän käyttää samoja vaatteita ja nauttii samanlaisen lounaan. Hän ei oikein osaa olla ihmisten kanssa vaan sanoa paukauttaa äkkiväärästi mitä ajattelee. Kun työviikko on takana, Eleanor katoaa kotiinsa noutopizzan ja votkapullon kanssa eikä puhu kenellekään ennen maanantaita. Ainoat kontaktit joita Eleanor näyttää pitävän yllä, ovat viikoittaiset puhelut äidille ja sosiaalityöntekijän käynnit. Vaikka Eleanor on vasta nuori aikuinen, hän elää kuin kaikki olisi jo ohi. Miksi Eleanor on sellainen kuin on? Yksi ystävällinen teko työtoverilta alkaa murtaa muuria Eleanorin ympäriltä, ja lopulta Eleanor saa huomata lohdullisesti: koskaan ei ole liian myöhäistä. Mikään. (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Eleanorille kuuluu ihan hyvää kertoo kolmekymppisestä Eleanorista. Hän on työskennellyt parikymppisestä asti laskuttajana samassa firmassa. Perhettä hänellä ei ole, paitsi vankilassa istuva äiti, jolle hän soittaa kerran viikossa. Eleanorilla ei ole ystäviä tai tuttuja. Hän tykkää tehdä asiat aina samalla tavalla, omalla tavallaan, eikä yksinäisyys haittaa häntä. Niin hän ainakin vakuuttaa. Eräs päivä sitoo Eleanorin ja hänen miespuolisen työkaverinsa Raymondin yhteen, ja he ystävystyvät. Raymondin kautta Eleanor oppii tuntemaan uusia ihmisiä ja opettelee elämään sosiaalisemmin. Eleanorin menneisyydessä on kuitenkin ikäviä asioita, jotka alkavat nousta pintaan.

Kirjaa suositellut työkaverini totesi minulle, ettei ymmärrä, miksi se sijoitetaan kirjastossa viihdehyllyyn. Olen samaa mieltä, sillä kirjan alkupuoli on hyvinkin viihteellistä, loppupuoli ei. Eleanor on hyvin erikoinen päähenkilö, mutta hänestä ei voi olla pitämättä. Uskoakseni joku voisi helpostikin ärsyyntyä häneen, mutta itse en kumma kyllä kokenut häntä ärsyttävänä, vaikka hän ei ymmärräkään huumoria ja kaikkia sosiaalisen elämän kirjoittamattomia sääntöjä. Eleanorissa on jotakin samaistuttavaa. Koen itseni ajoittain sosiaalisesti kömpelöksi, varsinkin kun yritän tehdä vaikutusta vieraisiin tai puolituttuihin ihmisiin. En kuitenkaan luojan kiitos ole yhtä kömpelö kuin Eleanor (ainakaan toivoakseni). Välillä olisin halunnut ravistella häntä ja sanoa hänelle: "Raymondin paidassa olevat kukot ovat viittaus Breaking Bad -sarjaan!" tai "Työkaverisi kiusoittelevat sinua ja rinnastavat sinut Michael Jacksoniin!". Eleanor jos kuka kaipaisi ystävää, joka neuvoo, miten toimia elämän eri tilanteissa. Häntä säälii lukiessa.

Raymond, Eleanorin työkaveri ja ensimmäinen oikea aikuisiän ystävä, tuntui alussa pelkältä ohi vilahtavalta sivuhenkilöltä, mutta hänestä tuleekin Eleanorille todella tärkeä. Raymond kuvataan aivan tavalliseksi hepuksi hän on kalpea, hieman pulska, pukeutuu tyylittömästi ja polttaa tupakkaa. Kaikkea muuta kuin rakkausromaanille tyypillinen unelmien mies. Olinkin aluksi skeptinen hänen suhteensa, mutta Raymondilla on niin suuri sydän, ettei hänestä(kään) voi olla pitämättä. Hän on juuri sitä, mitä Eleanor tarvitsee. Ja täydellistä poikaystäväainesta, jos tupakointia ei oteta lukuun. Virkistävää, ettei viihderomaaneissa ole aina pelkkiä sliipattuja ja epätodellisen komeita miehiä.

 

Lopullinen päämääräni oli naamioitua onnistuneesti ihmissuvun naispuoliseksi edustajaksi.

Äiti on sanonut minua aina rumaksi, luonnottomaksi ja inhottavaksi. Varhaislapsuudestani lähtien, jo ennen kuin arvet syntyivät. Tuntui siis erittäin hyvältä ryhtyä toteuttamaan suunnittelemiani muutoksia. Se oli innostavaa. Olin maalaamaton kangas.

– – Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.

(s. 42, 106)

 

Eleanorin menneisyys on kiinnostava yksityiskohta. Häntä on lapsena ja nuorena pompoteltu sijaisperheestä ja lastenkodista toiseen eikä hän ole koskaan saanut osakseen vilpitöntä rakkautta. Siksi onkin ymmärrettävää, että vaikka lukija vakuutetaan alussa siitä, ettei Eleanor ole lainkaan yksinäinen, todellisuudessa hän on erittäin yksin ja kaipaa ihmiskontakteja. Loppupuolella asia paljastuu itsemurhayrityksen ja romahduksen myötä. Onneksi Raymond tulee hätiin. Eleanor aloittaa terapian pureutuakseen menneisyyteensä, jonka on itsekin unohtanut. Äiti ilkeilee hänelle jokaviikkoisissa puheluissa, ja arvet kasvoissa muistuttavat menneisyyden tulipalosta. Romaanin loppu löi minut ällikällä ja tuli aivan puskista. Terapiakäyntien ja Raymondin avun ansiosta Eleanor oivaltaa, että hänen äitinsä ja siskonsa kuolivat tulipalossa. Hän on siis vuosia kuvitellut puhuvansa viikoittain äidin kanssa puhelimessa, vaikka äiti on kuollut! Karmiva ja totaalisen yllättävä juonenkäänne aivan viimeisillä sivuilla.

Teoksella on onnellinen loppu, sillä Eleanor palaa töihin, jatkaa terapiaa ja syventää suhdettaan Raymondiin. Mutta tarina loppui kesken! Ryhtyvätkö Eleanor ja Raymond koskaan parisuhteeseen vai pysyvätkö he pelkkinä ystävinä? Jatkaako Eleanor työpaikassaan? Mitä käy hänen järjestämälleen joululounaalle, joka varmasti järkyttää työkavereita? Niin paljon avoimia kysymyksiä. Jos jatko-osa joskus tulee, tahdon lukea sen.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Eleanorille kuuluu ihan hyvää on merkillinen mutta kaunis kirja yksinäisyydestä. Se on ahmittava viihderomaani, joskin kirjan loppupuoli ei ole pelkkää viihdettä ja auringonpaistetta. Suosittelen ennakkoluulottomille lukijoille, jotka etsivät jotain uutta viihdehyllyltä eivätkä kavahda rankempiakaan aiheita.

Annoin Goodreadsissa kolme tähteä.