20221205_125832.jpg
 

Luin Jenny Colganin Beach Streetin pieni leipomo -kirjasarjan aiemmat kaksi osaa vuosia sitten. Ensimmäisestä osasta pidin kovasti, toisesta en niinkään. Pettymyksen tuottanut toinen osa mielessäni aloitin sarjan kolmannen ja Colganin mukaan mahdollisesti viimeisen osan Jouluvaloja ja takkatulen rätinää. Se oli minulla kirjastosta varattuna jo aiemmin, mutta kun alkoi näyttää siltä, että saisin sen luettavaksi keskellä kesää, peruin varauksen ja jäin odottamaan parempaa ajankohtaa. Se oli nyt, lähestyvän joulun alla. Luonto sivuilla -lukuhaasteessa (1.9.2022-31.3.2023) sijoitan teoksen ruutuun "kirjassa ollaan saarella", sillä edellisistä osista tuttu Mount Polbearnen vuorovesisaari on tässäkin kirjassa tapahtumapaikkana.

 

Jouluvaloja ja takkatulen rätinää /
Christmas at Little Beach Street Bakery

Gummerus

suom. 2021

298 sivua

 

Polly rakastaa pienen leipomonsa pyörittämistä Mount Polbearnen vuorovesisaarella, ja kylminä talvi-iltoina hän saa käpertyä ihanan poikaystävänsä Hucklen kainaloon. Joulu tuo kuitenkin mukanaan ennätysmäärän töitä, ja kun Huckle vielä alkaa vihjailla lasten hankkimisesta, Pollysta tuntuu, että elämä vyöryy eteepäin liian vauhdilla.

Paras ystävä Kerensa uskoo Pollylle salaisuuden, jonka säilyttäminen tuntuu mahdottomalta. Kun menneisyydestä vielä ilmaantuu hahmo, jota Polly ei ollut uskonut koskaan kohtaavansa, hän joutuu vaikeiden valintojen eteen. Saadaanko asiat raiteilleen, jotta joulusta voi tulla onnellinen kaikille? (takakansiteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Pollyyn iski omituinen tunne, että kaikki muut etenivät elämässään, kun taas hän halusi pysyä paikoillaan, mutta häntä vietiin eteenpäin väkisin. Hän tiesi jollakin tapaa, mistä se johtui. Mutta se ei parantanut hänen oloaan. (s. 88)

 

Jouluvaloja ja takkatulen rätinää -romaanissa Polly saa kuulla parhaalta ystävältään Kerensalta salaisuuden: kännisen ja katkonaisen yön seurauksena Kerensa on raskaana ja epäilee lapsen olevan jonkun muun kuin miehensä Reubenin. Polly alkaa stressata asiaa ystävänsä puolesta, vaikka hänellä on stressiä omastakin takaa: poikaystävä Huckle painostaa häntä naimisiin ja hankkimaan lapsia, ja majakassa asuminen ottaa pariskunnan kukkarolle. Kun joulu lähestyy, paineet lisääntyvät entisestään. Yllättäen Polly saa myös kuulla kadoksissa olleesta tuntemattomasta isästään, joka tekee kuolemaa.

Auringonsäteitä ja vuoroveden vaiheita -romaanin tavoin tässäkin osassa minua ärsyttivät oikeastaan kaikki henkilöhahmot enemmän tai vähemmän. Edellisessä osassa turhautti Pollyn ja Hucklen lapsellisuus sekä Kerensan ja Reubenin pinnallisuus, eivätkä ajatukseni juuri muuttuneet. Lisäksi näin punaista muutenkin kuin kirjan kannessa, kun raskaana olevaa Kerensaa haukutaan sekä suorasti että epäsuorasti hänen kokonsa vuoksi. Lihomisesta ja naisten koosta puhutaan muutenkin turhan paljon, joten homma meni välillä mauttomaksi. Odotin Pollylta enemmän, mutta hän sortuu samaan pinnalliseen ulkonäkökeskeiseen haihatteluun kuin ystävänsä.

Polly ja Huckle siis elävät kädestä suuhun. Huckle tienaa tuskin mitään hunajabisneksellään, sama juttu Pollylla leipomobisneksensä kanssa. Lisäksi heillä on valtava kiinnelaina majakasta. Kaikesta tästä huolimatta Huckle ehdottaa, että he hankkisivat lapsen, kun Polly ei lämpene naimisiinmenoajatukselle. Polly ahdistuu entisestään, mikä on ymmärrettävää. Minäkin ahdistuisin tuollaisesta jatkuvasta painostamisesta. Hucklea ei kuitenkaan maalata pahiksena (tietenkään), vaan kaiken annetaan ymmärtää johtuvan Pollyn epävarmuudesta ja menneisyyden haamuista. Hän kun on ollut yksinhuoltajaäidin lapsi eikä koskaan tuntenut isäänsä. Edellisen osan tavoin tässäkin oli omaan makuuni turhan paljon draamaa yksissä kansissa. Suuren pettymyksen tuotti myös se, että joulukirjana mainostettu kirja ei lopulta ole joulukirja muuten kuin muutaman viimeisen luvun verran. Tahdon joulukirjalta kunnon joulufiilistelyä, en dramatisointia siitä, kenen syntymätön vauva on tai miksei päähenkilön isä ole pitänyt häneen yhteyttä. Ikävä todeta, mutta tämä romaani ei mielestäni sovi kovinkaan hyvin joulufiilistelyyn ja joulunodotukseen.

 

Polly muisteli itsesäälissä rypien Hucklen ja hänen alkuperäistä joulusuunnitelmaa – että he makaisivat majakassa juomassa samppanjaa. Miksei hän ollut vain tarttunut siihen? Miksi kaikki oli lähtenyt täysin lapasesta? Miksi hän oli ajautunut myöntymään kaikkeen muuhun paitsi siihen ainoaan, mitä hän olisi halunnut tehdä? Kaikille muille suunnitelmille kyllä, mutta juuri sille ei. (s. 105-106)

 

Jos olen ankaran rehellinen arviossani, loppu oli yhtä typerä ja kiireellä paketoitu kuin kirjasarjan toisessakin osassa. Polly selvästi epäröi seuraavien askelten ottamista, Huckle jatkaa painostamistaan, ja sitten lopussa ystävät päätyvät pakkonaittamaan heidät. Puhun pakkonaittamisesta, koska he järjestävät kaksikolle salaa hääjuhlat valmisteluineen kaikkineen ja kutsuvat vielä molempien sukulaiset paikalle. Eihän tuollaisessa tilanteessa voi kieltäytyä pahoittamatta satojen ihmisten mieltä! Hucklen hunajabisneskin elpyy kirjan lopussa maagisesti, mikä mahdollistaa Pollylle ja Hucklelle tuhlailevaisen yön kalliissa hotellissa. Jälleen kerran oikean elämän realiteetit laskut, velka ja huoli tulevasta lakaistaan maton alle, jotta loppu saadaan kiedottua sokerikuorrutukseen ja lukijalle jätettyä hyvä mieli. Minulle ei jäänyt lainkaan hyvä mieli. Ärsyttää, turhauttaa, hieman huvittaakin. Taidan pitää pitkän tauon Colganin kirjoista.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Jouluvaloja ja takkatulen rätinää on Beach Streetin pieni leipomo -kirjasarjan kolmas ja (onneksi) viimeinen osa. Jos lisää osia tulee, en ole kovin kiinnostunut lukemaan niitä. Ensimmäisen osan kepeys ja leivontaan keskittyvä juoni ovat tiessään, kuten toisessakin sarjan osassa jo oli, ja tilalla on turhan paljon draamailua täysin normaaleista asioista. Kiireellä paketoitu mukaonnellinen loppu kruunaa koko kamaluuden. Suosittelen vain sarjan aiemmat osat lukeneille ja heillekin varauksella.

Annoin Goodreadsissa vain yhden tähden. En kerta kaikkiaan voinut antaa enempää. Kirjamakuja on erilaisia, ja ehkä joku tästä tykkää, mutta minä en tykännyt.