Luin vähän aikaa sitten Harpen Leen Kuin surmaisi satakielen toista kertaa, ja selvitin, että sille on ilmestynyt myös jatko-osa, Kaikki taivaan linnut. Lee oli itse jatko-osan julkaisemisen aikaan vuonna 2015 hoitokodissa kuuroutuneena ja lähes sokeutuneena. Romaanikäsikirjoitus löytyikin hänen arkistoistaan, ja Kuin surmaisi satakielen -kirjan miljoonia faneja hemmoteltiin monen vuosikymmenen odottamisen jälkeen. Tästä mielenkiintoisesta taustatarinasta johtuen aioin sijoittaa tämän romaanin vuoden 2021 Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 30: Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen. Nyt sen luettuani tajusin, että Lee kuolikin vuonna 2016, kun kirja oli jo julkaistu. Siispä sijoitan sen kohtaan 33: Kirjassa opetetaan jokin taito. Päähenkilö Jean Louise oppii, että hänellä on oma isästään erillinen omatuntonsa, jota kuunnella ja seurata. Lisäksi hän oppii näkemään isänsä ihmisenä täydellisen jumalankaltaisen olennon sijasta. Tiivistetysti siis taitoja hahmottaa ja nähdä maailmaa enemmän aikuisen silmin. Taitoja nekin, vai mitä?

Vahvat naiset -lukuhaasteessa (1.1.-31.5.2021) tämä ei valitettavasti sovi mihinkään vapaana olevaan ruutuun, mutta on yhtä kaikki naisen kirjoittama kirja. #vahvatnaisetlukuhaaste

 

Kaikki taivaan linnut / Go Set a Watchman

Gummerus

suom. 2015

286 sivua

 

Alabama 1950-luvulla. Juna halkoo peltojen täplittämää maalaismaisemaa. Kaksikymmentäkuusivuotias Jean Louise Finch, lempinimeltään Scout, matkustaa junassa vanhaan kotikaupunkiinsa Maycombiin. Muistot nousevat pintaan: Atticus-isän viisaat sanat, loputtomilta tuntuvat kuumat kesäpäivät kotikaupungissa, lapsen horjumaton varmuus siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Lapsuutensa maisemiin palaava Scout joutuu pohtimaan niin henkilökohtaisia kuin poliitisiakin kysymyksiä, joita yhteiskunta, suhde omaan isään ja alabamalainen pikkukaupunki herättävät.

Kaikki taivaan linnut vangitsee vaikuttavasti nuoren naisen mielenliikkeet sekä 1950-luvun Amerikan etelävaltioiden ajankuvan. Romaani on koskettava ja hauska kasvukertomus, joka täydentää ja jatkaa Harper Leen rakastetun klassikkoromaanin Kuin surmaisi satakielen tarinaa. (osa takakansitekstistä)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Kuin surmaisi satakielen -kirjan tapahtumista on kulunut vuosia. Scout on nyt 26-vuotias ja asuu New Yorkissa itsenäisenä naisena. Kerran vuodessa hän käy kotikaupungissaan Maycombissa tapaamassa isäänsä. Jem-veli on kuollut sydänkohtaukseen muutamaa vuotta aiemmin. Scoutilla on supinaa lapsuudenaikaisen ystävän Henry Clintonin kanssa. Asiat Maycombissa ovat muuttumassa, ja Scout aistii sen selvemmin kuin koskaan tullessaan taas kerran vierailulle. Pinnan alla kuohuu, sillä maailmansotien jälkeen rotuerottelupolitiikalla on yhä paitsi vastustajia, myös puolustajia. Scout järkyttyy seuratessaan isäänsä ja Henryä kokoukseen raatihuoneelle. He istuvat samassa pöydässä rotuerottelupolitiikan puolustajien kanssa. Scout tuntee äkkiä koko turvallisen maailmankuvansa, jossa isä on oikeudenmukainen kaikkien ihmisten puolustaja, murenevan.

 

Henry sanoi: "– – Muutos on vääjäämätön, sinä saat nähdä että Maycombin yleisilme muuttuu sinun elinaikanasi täysin. Sinun ongelmasi on se, että sinä haluat sekä säästää kakun että syödä sen: sinä haluat pysäyttää kellot, mutta et sinä voi. Ennemmin tai myöhemmin sinun täytyy valita joko Maycomb tai New York." (s. 82-83)

 

Alkaessani lukea Kaikki taivaan linnut -romaania – ja itse asiassa jo sen takakannen luettuani – viehätyin hirveän paljon ideasta, että Jean Louise on kasvanut aikuiseksi ja palaa käymään kotikaupungissaan. Hän on kirjassa vain kolme vuotta vanhempi kuin minä nyt. Luettuani vasta vähän aikaa sitten aiemman osan oli hauskaa taas sukeltaa tähän maailmaan, ja edellisen osan tapahtumat olivat vielä tuoreessa muistissa. Jean Louise on kasvanut, ja häntä puhutellaankin kirjassa oikealla nimellään, ei enää Scoutiksi, mutta oli ihana huomata, miten hän on silti yhä oma itsensä: vielä vähän lapsellinen, epäkypsä oman tiensä kulkija, joka käyttää housuja, kapinoi liiallista naisellisuutta vastaan ja osaa selvästi pitää itse huolen itsestään, asuuhan hän New Yorkissa ihan yksin. Olisin mieluusti lukenut enemmän Scoutin New Yorkin seikkailuistakin, mutta niistä emme valitettavasti saa koskaan tietää.

Suuren hämmennyksen aiheutti Henry Clinton, joka tulee kirjan alussa Scoutia vastaan juna-asemalle. Sekoitin hänet ensin Dilliin, Scoutin ja Jemin lapsuudenystävään, mutta tajusin myöhemmin, ettei hän ole sama henkilö. Dillin kerrotaan lähteneen sodan jälkeen muille maille, eikä häntä paljon Maycombissa näy. Henrya ei mainita ensimmäisessä osassa, mutta hänkin on silti ilmeisesti ollut Scoutin ja Jemin lapsuudenaikainen ystävä ja tärkeä sellainen. Hän tuli siis aivan puskista, ja minulle tuli tunne, että hänet olisi pitänyt tietää tai muistaa. Onneksi näin ei ollut. En erityisemmin edes pitänyt Henrystä. Järkytyin, kun selvisi, että Jem on kirjassa kuollut, sillä odotin kovasti hänenkin tapaamistaan tässä jatko-osassa. Henry on ottanut Jemin paikan Atticuksen manttelinperijänä ja oikeana kätenä. Hän on korviaan myöten rakastunut Jean Louiseen, ja Jean Louisekin on rakastunut häneen, mutta tietää kuitenkin sydämessään, ettei Henry ole hänelle se oikea. Totta puhuen helpotuin, kun Scout lopussa torjuu Henryn.

Siinä missä ensimmäinen osa kuvaa Scoutin lapsuutta, leikkejä ja koulunkäyntiä, tässä osassa palataan vain muutaman kerran lapsuuteen ja nuoruuteen. Pidin kylläkin näistä pienistä kohtauksista, esimerkiksi tanssiaisillasta koululla, joka tarinan lomassa väläytetään lukijalle takaumana. Scoutin aikuisuuden myötä hän näkee asiat totuudenmukaisemmin ja pohtii niitä syvällisemmin kuin lapsena, mikä teki tästä oitis astetta vakavamman lukukokemuksen. Samat teemat ensimmäisestä osasta kuitenkin toistuvat. Nyt tosin ollaan jo maailmansotien jälkeisessä ajassa. Täytyy myöntää, että vaikka historiantunneista on vierähtänyt vasta muutama vuosi, en muista kunnolla rotuerottelupolitiikan vaiheita. Ilmeisesti kuitenkin sotien jälkeen tummaihoiset saivat parempia oikeuksia pikkuhiljaa ja alkoivat ajaa asioitaan enemmän. He suhtautuivat valkoihoisiin selvästi jäykemmin, sillä he tajusivat, että heillä voisi olla oikeus parempaan. Tämä vaikuttaa myös esimerkiksi Finchien vanhaan palvelijaan Calpurniaan, joka ei enää ole tuntevinaan Scoutia tämän käydessä vierailulla. Se sai minut surulliseksi.

 

Mikä ihmeen vitsaus oli iskenyt ihmisiin, joita hän rakasti? Havaitsiko hän sen tavallista selvemmin, koska oli ollut välillä poissa? Oliko se tihkunut tänne vähitellen vuosien mittaan? Vai oliko se aina ollut aivan hänen nenänsä edessä - jos hän vain olisi osannut katsoa? Ei, ei ollut. Mikä pani tavalliset ihmiset huutamaan törkeyksiä kurkku suorana, mikä paadutti hänen kaltaisensa ihmiset käyttämään sanaa "neekeri", vaikka he eivät olleet aikaisemmin päästäneet sitä suustaan? (s.156)

 

Totta puhuen olin vähän pyörällä päästäni suurimman osan kirjasta. Siinä on ensimmäistä osaa enemmän politiikkaa ja sen mukaista sanastoa, joka ei ihan aukene minulle, jota politiikka ei kiinnosta lainkaan. Tunsin kuitenkin sääliä Scoutia kohtaan, sillä häntä kuvaillaan tyyliin: "Olet sokea. Et näe rotuja, näet vain ihmisiä." Hänellä on valtavan suuri sydän, minkä vuoksi hän ei ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu ja on liian viaton Maycombin kaltaiseen paikkaan. Hän myös elää selvästi väärällä vuosisadalla. Scout saa tietyssä mielessä opetuksen, joka on kyllä järkevä ja kasvattaa häntä ihmisenä, mutta minusta hän ei välttämättä tarvitsisi sitä. Lukukokemuksena teos oli aika raskas ja välillä turhauttavakin. Se vaatisi ehdottomasti toisen lukukerran, jotta kaikki kerrokset ja yksityiskohdat avautuisivat paremmin. En myöskään voinut olla huomaamatta, että kirja on niin selvästi koottu kirjailijan käsikirjoituksesta ja muistiinpanoista eikä sitä ole hirveästi hiottu. Jotkut kohdat tunnistin suoraan samoiksi kuin ensimmäisessä osassa, ja ajoittain tapahtumat tuntuivat hieman päälleliimatuilta. Se ei hirveästi haitannut, sillä tiesin etukäteen romaanin taustatarinan ja osasin varautua, mutta voisihan sitä lukumiellyttävyyden tähden jonkin verran parannella.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Kaikki taivaan linnut on kauan odotettu jatko-osa Leen klassikkoteokselle Kuin surmaisi satakielen. Siinä jo aikuistunut Scout vierailee kotonaan Maycombissa, mutta asiat ovat muuttuneet: vanhan kotitalon paikalla on jäätelöbaari, veli on kuollut ja isä on alkanut käydä rotuerottelupolitiikkaa puoltavissa kokouksissa. Vanha kotikaupunki vetää Scoutia puoleensa, mutta toisaalta hän ei ymmärrä muutosta, joka siellä on meneillään. Tämä romaani avaa lisää Scoutin lapsuutta ja nuoruutta ja esittelee meille ihanan 26-vuotiaan nuoren naisen, jonka tunnistaa edellisen osan vallattomaksi Scout-tytöksi vielä aikuisenakin. Tarinan takaa paljastuu kerroksittain painavaa asiaa ja rivien välistä voi lukea yhtä sun toista, mitä ensimmäisellä lukukerralla ei vielä tavoita. Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja hyvä lukukokemus, mutta omalla kohdallani vähän raskas. Suosittelen kuitenkin lukemaan, jos ensimmäinen osa on jo luettu.