Rakastan Joanne Harrisin kirjaa Pieni suklaapuoti. Olen lukenut sen monta kertaa ja kirjoittanut siitä (linkki postaukseen) sekä sen jatko-osista blogiini. Pieni suklaapuoti -sarjan lukemisesta lähtien olen haaveillut Harrisin muihin teoksiin tutustumisesta. Nyt tartuin hänen kirjaansa Sarkaa ja samettia, koska se sopii vuoden 2023 Helmet-lukuhaasteessa haastekohtaan 15. Kirjan nimessä on ja-sana. Kansikuva on kaunis ja houkutteleva, minkä vuoksi tätä kirjaa oli herkullista lukea kuvassa näkyviä laadukkaita suklaakonvehteja maistellen.

 

Sarkaa ja samettia  / Holy fools

Otava

suom. 2004

494 sivua

 

Julietten elämä kiertävän sirkusseurueen primadonnana ja nuorallatanssijana on enää muisto vain. Nyt hän hoitelee yrttitarhaansa etäisessä luostarissa pienen tyttärensä kanssa – kunnes tulee päivä joka muuttaa kaiken. Luostarin uusi abbedissa tuo mukanaan aaveen Julietten menneisyydestä. Kiehtova mutta vaarallinen Guy LeMerle on mies, jota Juliette ennen rakasti ja jota hänellä on nyt kaikki syy pelätä ja vihata. Kun fanaattinen 11-vuotias abbedissa Isabelle alkaa LeMerlen kanssa toteuttaa uskonpuhdistuspolitiikkaansa, nunnat joutuvat joukkohysterian valtaan ja kääntyvät toisiaan vastaan. Mutta Juliette tietää että se on vasta alkua. (lieveteksti)

 

Spoilerivaroitus! Ajatuksiani kirjan tapahtumista

 

Eletään vuotta 1610 Ranskassa. Syrjäisellä saarella sijaitsee rapistuva luostari. Luostarin kätköissä piilottelee mustalaisnainen Juliette 5-vuotiaan tyttärensä Fleurin kanssa. Luostarilupauksen tehneellä Juliettella, nykyisellä sisar Augustella, on värikäs menneisyys sirkustaiteilijana. Hän on paennut syrjäiseen luostariin vainoja ja entistä rakastettuaan, petollista peluria ja näyttelijää Guy LeMerleä, jota myös Mustarastaaksi kutsutaan. Elämä luostarissa on raukeaa ja levollista, mutta kun vanha abbedissa kuolee, Juliette aistii muutoksen tuulessa ja meren tyrskyissä. Uusi abbedissa on vasta lapsi, 12-vuotias Isabelle, ja hänen holhoojanaan luostariin saapuu rippi-isä, joka on yllättäen LeMerle valepuvussa. Loistavana näyttelijänä LeMerle onnistuu saamaan luostarin nunnat pauloihinsa, mutta hänellä on omat salaiset suunnitelmansa ja motiivina kosto. LeMerleä on nöyryytetty menneisyydessä ja hänet on karkotettu Pariisista. LeMerle suunnittelee mahtavaa loppunäytösspektaakkelia, johon hän värvää Julietten avukseen. Vanha suola alkaa janottaa heistä kumpaakin.

 

Kun painajaiseni on herätetty henkiin, sitä ei ole enää helppo karkottaa. Hänen kuvansa on kuin tatuoitu silmäluomiini, ja näen hänet riippumatta siitä, ovatko silmäni auki vai kiinni. Olen tainnut nähdä koko ajan. En ole pystynyt unohtamaan, en valveilla enkä unessa, omaa huonon onnen Mustarastastani. Viisi rauhallista vuotta on ollut enemmän kuin uskalsin odottaa – enemmän ehkä kuin olen ansainnut. Mutta kaikki palaa, niin kuin saarelaiset sanovat. Ja menneisyys syöksyy takaisin kuin vuorovesi joka nousee aina uudestaan. (s. 28)

 

Sarkaa ja samettia -romaanin päähenkilö Juliette muistuttaa Pieni suklaapuoti -kirjan päähenkilöä Viannea: myös Juliette on salaperäinen mustalaisnainen, joka piileskelee menneisyyttä, lukee tulevaa Tarot-korteista ja karkottaa pahaa käsimerkeillä ja loitsuilla. Seikat, jotka viehättivät jo Pienessä suklaapuodissa, viehättivät myös tässä. Juliette on kuitenkin Viannea rosoisempi ja kovia kokeneempi henkilöhahmo. Hän on kasvanut mustalaisten parissa, mutta joutunut jo nuorena omilleen ja oppinut siksi varovaisuutta. Rakastuminen LeMerleen nuorella iällä on ollut koitua hänen kohtalokseen. LeMerle on niin ikään salaperäinen hahmo, itsekäs petkuttaja ja mahtipontisuuden tavoittelija, joka rakastaa Juliettea palavasti. Tarinaa seurataan näiden kahden päähenkilön silmin vuorotellen, mistä pidin, sillä LeMerlen näkökulma taustoitti tarinaa ajoittain paremmin kuin pelkkä Julietten ajatusten seurailu. Syrjäinen luostari on miljöönä kutkuttava ja hieman karmivakin. Henkilöhahmoja on paljon, sillä nunnia luostarissa riittää, ja alkuun menin sekaisin siinä, kuka on kuka. Lopulta pääsin kärryille. Nunnat ovat inhimillisiä ja jokaisella on omat heikkoutensa, mutta Juliette on silti kiintynyt heihin.

Läpi romaanin vallitsee taianomainen tunnelma, mikä johtuu paitsi luostarista, myös kiertolaisten elämän kuvauksesta, josta nautin. 1600-luvun alun Pariisi likaisine katuineen, sirkustaiteilijoineen ja juonitteluineen avautui silmieni eteen uskomattoman elävänä. Kiertolaisten – kääpiöiden, kurtisaanien ja huijareiden – mukana kulkeminen oli jännittävää. Itsekin teatteria harrastaneena osasin eläytyä näyttelijöiden tuntemuksiin näyttämöllä.

 

[M]inä en osannut rukoilla. Meidän kaltaisillamme ei ole Jumalaa, niin kuin Le Borgne tapasi sanoa, koska Jumala ei tehnyt meitä omaksi kuvakseen. Me olemme pyhiä houkkia, puolitekoisia ihmisiä, niitä, jotka otettiin uunista särkyneinä. Miten me olisimme voineet rukoilla? Mitä me olisimme edes sanoneet Jumalalle? (s. 82)

 

Kauhuelementit, joita tarina hyödyntää, ovat selvästi seurausta LeMerlen juonittelusta ja dramaattisuudesta. Esimerkiksi luostaria piinaava kuollut nunna ja kaivon veden värjäytyminen punaiseksi paljastetaan lukijalle huijaukseksi jo alkutekijöissään, ja olisinkin ehkä kaivannut enemmän yllätyksellisyyttä kauhuelementtien suhteen. Pidin kuitenkin tunnelmasta, joka kirjaan on saatu luotua, vaikka lukija tietääkin huijauksista jo hyvissä ajoin ennen henkilöhahmoja. LeMerlen ja Julietten juonittelu toisiaan vastaan oli sekin viihdyttävää seurattavaa, kun kumpikin yrittää päästä selville toisen tarkoitusperistä ja pohtii, luottaako toiseen vai ei.

Loppuun kasataan paljon painetta ja odotusta, sillä LeMerle järjestää luostariin vierailulle saapuvalle piispalle erikoisen spektaakkelin. Olin kieltämättä hieman pettynyt, että kovasti pedattu spektaakkeli lopulta vähän lässähtää. Nunnien olisi tarkoitus syttyä lopussa tuleen kappelissa, jossa he rukoilevat, mutta sen sijaan Juliette järjestää taitavan nuorallakävelyesityksen yläilmoissa ja paljastaa LeMerlen. Lopputuloksena on, ettei kukaan kuole, mikä on tietysti mukava lopetus tarinalle, mutta olisi siinä voinut olla enemmänkin draamaa. Mestattavaksi määrätty LeMerle pääsee lopussa pälkähästä, kun Juliette pelastaa hänet vankilasta, ja aivan viimeisillä sivuilla kumpikin on päätynyt sirkusseurueiden leipiin ja he kohtaavat jälleen.

 

Lopuksi: suosittelenko?

 

Joanne Harrisin Sarkaa ja samettia on Pienen suklaapuodin henkeä uhkuva romaani, joskin hieman mahtipontisempi juonittelevine henkilöhahmoineen. Pidin kovasti. Suosittelen Harrisin kirjoja lukeneille sekä niille, joille hänen tuotantonsa ei ole vielä tuttu. Harrisin romaaneissa on omanlaisensa maaginen tunnelma, joka vie mukanaan.

Annoin Goodreadsissa neljä tähteä.